Ajopelit muodostavat käsitteenä yhden suuren katoksen, jonka alle mahtuu jos jonkinlaista yrittäjää, joilla ei välttämättä ole muuta yhteistä kuin ruudulla näkyvät autot - ja tietenkin vauhdin hurma. Tämä samainen vauhdin riemujuhla on ollut selvästi myös Codemastersin tuoreen
Race Driver: GRIDin kantavana pelifilosofiana, sillä peli uhraa nopeuden ja ryminän alttarille paljon sellaisia asioita, joita pidetään nykyään autopelien vähimmäisvaatimuksina. Ratkaisu osoittautuu kaksijakoiseksi, sillä joitain uhrattuja asioita ei osaa edes kaivata, kun toiset taas estävät peliä saavuttamasta potentiaaliaan.
Kevytdieseliä
 |
| Joukossa tyhmyys tiivistyy. Yksinään tekoälyn kuskit ovat haastavia ja hyviä vastuksia. Porukassa ne onnistuvat ajamaan mielettömään romupinoon jo ensimmäisessä kaarteessa. |
Siinä missä monet muut autopelit tuntuvat tarjoamiensa ajokkien virittelyn määrän perusteella simuloivan enemmänkin ammattikoulun autolinjaa kuin kilpa-ajoa,
GRID valitsee pelkistetymmän ja virtaviivaisemman vaihtoehdon. Tänne on tultu ajamaan kilpaa ja se tehdään pelaajallekin selväksi jo varhaisessa vaiheessa. Itse asiassa nimen ja kansalaisuuden valitsemisen jälkeen peli heittää ostajansa suoraan kilparadalle. Aja maaliin, ansaitse ajokorttisi, aloita urasi.
Ei kannata myöskään kuvitella, että kyseessä on vain loiva startti
GRIDin maailmaan, sillä jo ensimmäinen kisa tarjoaa pelaajan eteen suurimman osan pelin sisällöstä. Kaikenlainen autojen virittely ja tuunaus nimittäin loistavat poissaolollaan. Tiiminsä värit pääsee valitsemaan, mutta paljon muuhun ei sitten voikaan vaikuttaa. Itse en juuri virittelyä kaivannut, mutta monille sen puuttuminen voi olla todellinen kompastuskivi.
Ongelmaa pahentaa pelin sangen kapea autovalikoima, joka leikkaa ohuen siivun kunkin kisailumuotonsa kärjestä. Alusta saakka käykin selväksi, että mikäli
GRIDiä aikoo pelata pitempään, on syytä todella pitää sen kisakuvauksesta, sillä suhdetta ei voi syventää oheistoiminnan avulla.
Vaikka peli asettaakin pelaajan oman tallinsa johtoon, kaikenlaisen tiimitoiminnan loistaessa poissaolollaan pääpainona on enemmän pelaajan henkilökohtaisen uran kuvaaminen. Tätä tunnetta kasvattaa entisestään pelin mainesysteemi, jossa pelaaja kerää rahan ohella kanssakilpailijoidensa arvostusta kisoja voittamalla.
Peli jakaa rata-autoilun maailman kylmästi kolmeen koulukuntaan: amerikkalaiseen, eurooppalaiseen ja japanilaiseen. Vähänkään autoilua tuntevat arvaavat heti, mistä on kyse. Amerikassa ajetaan jenkkiraudoilla kapeilla katuradoilla, Euroopassa katuohjuksilla pitkin kilparatoja ja japanissa driftataan. Tämä on toki karkea yleistys, sillä joskus pelaaja heitetään vaikka jenkkiraudan rattiin Le Mansin 24 tunnin kisassa.
Kuskin pitkä taival
 |
| Dooriftuuu! Pelin liukkaasta ajomallista johtuen driftaus tuntuu sangen veikeältä ja monet ovat kehuneet peliä jopa kaikkien aikojen driftauspeliksi. Lystiä joka tapauksessa. |
Koska vauhdikas kisatunnelma on
GRIDin suurin ja oikeastaan ainoa myyntivaltti, on sangen hyvä, että siinä on onnistuttu. Peli näyttää todella komealta ja loihtii näytölle huikean näköisiä autoja ja todella elävän oloisia ratoja. Todelliseen loistoonsa peli puhkeaa silti vasta liikkeessä.
GRIDin näkemys kilpa-ajosta on visuaalisesti tarkasteltuna kärkitasoa. Vauhtia löytyy enemmän kuin tarpeeksi, sillä ohjaamosta ajettuna peli on jopa liiankin kaoottisen tuntuinen. Komeat valoefektit ja voimakkaat kontrastit tekevät radan seuraamisesta hetkittäin todella hankalaa, eikä väkivaltaisesti tärisevä ja poukkoileva ohjaamo ainakaan auta asiaa. Silti, jos vauhdin hurmaa kaipaa - ja
GRIDin ostajat todennäköisesti näin tekevät - ohjaamo on se paras tapa kokea pelin riemut.
Lisähupia irtoaa näyttävästä vauriomallinnuksesta, jonka ansiosta toisiinsa ja reunavalleihin osuvat autot lennättävät kadulle puskureita, ovia ja muuta irtainta. Viimeistään toisella kierroksella rata näyttääkin kaatopaikalta. Hajoaminen vaikuttaa myös pelaajan auton ajettavuuteen, joskus jopa turhankin korostetusti. Yhdistettynä kamikaze-tyyliin ajaviin tekoälyttömyyskuskeihin ajaminen on yleensä todella kiikkerää puuhaa, kun autosta on pari rengasta puhki ja akselit solmussa.
 |
| Bugeja ilmassa? Nettikeskusteluissa monet ovat valittaneet pelin kaatuilevan ja verkkopelin olevan suorastaan pelikelvoton. Minulle näin ei käynyt, mutta varoitus lienee silti paikallaan. |
Vielä vakavampia ovat täydelliset lunastuskunnon kolarit, joita pelissä tulee usein. Kun vauhtia on paljon ja näkyvyys huono, moni kisa päättyy jo ensimmäisissä kaarteissa pieneen ohjausvirheeseen ja rusinan näköiseen autoon. Normaalisti tämä söisi miestä rotan lailla, mutta
GRID ratkaisee ongelman erinomaisesti. Pelaaja voi nimittäin katsella uusintaa viimeisimmistä ajovaiheistaan ja hypätä haluamassaan kohdassa uudelleen rattiin, toivottavasti välttäen näin ne romutukseen johtaneet virheensä.
Ei kannata kuitenkaan pelätä, että takauman nimellä kulkevalla ominaisuudella voisi täysin hillottaa itseään mestariksi, sillä uusintayrityksiä on rajoitettu määrä. Mikäli tämäkin tuntuu silti turhan anteliaalta, voivat kovat jätkät kytkeä ominaisuuden pois päältä, samoin kuin muutkin pelin ajoavustukset. Pullistuneen ja karvaisen rinnan lisäksi moisesta toiminnasta palkitaan tavallista suuremmilla palkintopoteilla.
Ryminällä pusikkoon
 |
| Varo moninpeliä. Pelin moninpeli kaatuu siihen klassisimpaan kompastuskiveen: kanssapelaajiin. Turhan moni kuvittelee, että peli on parhaimmillaan, kun yrittää vain romuttaa muiden autoja ja pilata peliä. |
Nyt käsiteltyjen ominaisuuksien valossa on helppo ymmärtää, miksi
GRID on saanut netissä todella positiivisen vastaanoton. Se on todella komea, tarjoaa käsittämättömät määrät vauhtia, hienoja kolareita ja hyvän äänimaailman. Kisa menee valitettavasti metsään, kun lähdetään puhumaan siitä autopelien tärkeimmästä ominaisuudesta eli ajomallista.
Ymmärrän kyllä hyvin, että
GRID on arcade-huristelu, enkä suinkaan odota siltä simulaattorin tasoista ajomallinnusta. Vauhdikkaimmistakin arcade-rymistelyistä pitäisi silti löytyä muutamia ajopelien perusasioita, kuten pidon ja auton painon mallinnus. Vaikka näitä arvoja olisi viilailtu kohti vauhdikkaampaa, pelistä pitäisi silti löytyä se oma sisäinen logiikkansa, jonka avulla kuski voi tulla sinuiksi autonsa kanssa ja kehittyä kuskina.
GRIDissä näin ei tapahdu. Radat tuntuvat öljytyiltä ja autot painottomilta. Tilannenopeuden ja pidon hahmottaminen on miltei mahdotonta ja ajaminen tuntuu käsittämättömän eteeriseltä. Tuntuukin pahasti siltä, kuin peli ei taaskaan mallintaisi edes moisia pikkujuttuja, vaan luottaisi klassiseen "pahvilaatikko tikun nokassa" -ajomalliin, joka järkytti jo aikanaan
TOCAssa.
Pelin ajomallinnus oli jotain niin sekavaa ja masentavaa, että muuten hyvästä meiningistä huolimatta en pystynyt pelaamaan peliä ilokseni. Jotkut pystyvät, kuten pelin muualla saama vastaanotto osoittaa. Oma soveltuvuus kannattaakin testata demon avulla, sillä mikäli sen ajettavuus tuntuu hyvältä, voi luottaa siihen, että
GRID tarjoaa virtaviivaisen ja yksinkertaistetun, mutta vauhdikkaan jännittävän ajokokemuksen.
Miikka Lehtonen... vaatii jotain standardeja arcade-ajopeleihinkin.
