Vuonna 2004 Xboxille ilmestynyt
Ninja Gaiden on kiistatta
Devil May Cry 3:n ja
God of Warin rinnalla edellisen konsolisukupolven parhaita toimintaseikkailuja. Sulavaa toimintaa, erinomaisen taistelumekaniikan ja erityisen murhaavan vaikeustasonsa ansiosta ninjaseikkailu sai välittömän kulttimaineen, ja pelin päivitetty versio
Ninja Gaiden Sigma oli pitkään PlayStation 3:n pelivalikoiman kärkinimi.
 |
| Erilaisia aseita on huima määrä, mutta perusmiekka on varsinkin aloittelijalle varmin työkalu. |
Kahden vanhan pelin uudelleenlämmittelyn jälkeen Team Ninja on vihdoin saanut aikaiseksi myös uutta materiaalia.
Ninja Gaiden II:lla on paljon lunastettavaa, sillä edellinen peli teki kaiken niin hyvin, että paremmaksi on vaikea pistää. Tarvitseeko - vai ruvettiinko ahnehtimaan?
Jälleen kerran päähenkilönä on mustaan nahkaan mieltynyt ninjasoturi Ryu Hayabusa. Henkilökohtaisen kostoretken sijasta ollaan tällä kertaa juonen kanssa astetta vakavammissa merkeissä. Pahan demonitädit ja -sedät pyrkivät herättämään muinaisen herransa henkiin ja muuttamaan maailman demonien valtakunnaksi. Tämähän ei luonnollisesti käy päinsä. Hieman yli kymmeneen jaksoon jaettu tarina ei aina täysin noudata järkeä tai logiikkaa, mutta tarjoaa joka tapauksessa mukavan eeppisen tekosyyn demoniselle verilöylylle.
Ninja Gaiden II:n peruskaava on kutakuinkin enemmän, suurempaa ja nopeammin. Viholliset ovat isompiaja ja vahvempia, ja niitä vyöryy niskaan hirveitä määriä ja hirveällä tahdilla. Ensimmäisen
Ninja Gaidenin kauniin hienostunut taistelumekaniikka ja väkivallan määrään suhteutettuna varsin konservatiivinen veriefektien käyttö on unohdettu tyystin. Vihollisia on helposti niskassa toista kymmentä, ja irtojäsenten määrä on sen mukainen.
Armonisku
 |
| Isot pojat kehiin. Pelin järjestysluvun kasvaessa myös viholliset ovat kasvaneet astetta isommiksi. |
Taistelumekaniikan puolella suurin yksittäinen uudistus on vihollisten haavoittuminen. Pahisten raajat, päät ja milloin mitkäkin ulokkeet lentelevät sopivan voimakkaiden iskujen voimasta irti, jolloin tilanne avautuu kaksi eri mahdollisuutta. Ryu voi ensinnäkin lopettaa haavoittuneet viholliset asianmukaisen näyttävillä ja väkivaltaisilla lopetusliikkeillä, mutta jos tällaista ei kerkeä suorittamaan, haavoittuneet viholliset turvautuvat helposti esimerkiksi itsemurhaiskuihin. Mikään ei pilaa päivää pahemmin kuin kesken pahimman rähinän niskaan pomppaava kädetön ja päätön demonimaagi, joka räjäyttää itsensä ja jättää ninjamme puolikuoliaaksi.
Ryun terveysmittari täyttyy nyt taisteluiden välissä itsekseen, joskin ylimalkainen turpaan ottaminen vähentää terveyden maksimimäärää ja tämä tilanne on korjattavissa ainoastaan vihollisten jälkeensä jättämillä energiapalloilla, pelin tallentavilla lohikäärmepatsailla ja parantavilla esineillä. Tämä ei suinkaan tee pelistä edeltäjäänsä helpompaa, sillä rima on pidetty kutakuinkin edeltäjän tasolla.
 |
| Päitä putoilee. Lopetusliikkeet ovat tehokkaita ja yliväkivaltaisuudessaan suorastaan huvittavia. Niitä voi tehdä toisinaan myös pomoille. |
Pohjimmiltaan taistelu on kuitenkin vihollisista ja kädessä olevasta aseesta huolimatta varsin samanlaista. Puolustuspainotteisuudella ja oikein sijoitettuja vastahyökkäyksiä sekä ladattavia superhyökkäyksiä käyttämällä pääsee parhaimpiin tuloksiin, joskin taktiikkaa joutuu luonnollisesti muokkaamaan kulloinkin vastassa olevien vihollisten mukaan. Ryu on nopea, ketterä ja äärettömän tehokas tappaja, mutta aivan tavalliset perusvihollisetkin voivat teilata varomattoman ninjamestarin hetkessä.
Suurista ja armottomista vihollislaumoista huolimatta Ryun pahin vihollinen on kuitenkin aina niin ilkeä ja pahansuopa kameramies. Koska Ryu liikkuu hirveällä vauhdilla, taistelutilat ovat usein ahtaita ja koska vihollisia on ruudulla hirveä määrä, johtaa tämä aivan liian usein tilanteeseen, jossa Ryu on sumpussa nurkassa, ruutu täynnä mörköjä eikä omia puuhia näe ollenkaan. Kameran voi kyllä halutessaan siirtää välittömästi sankarin selän taakse, mutta tämä ei joko aina riitä tai sille ei yksinkertaisesti ole aikaa. Tilanne pahenee vielä, kun vastaan alkaa tulla äärettömän tehokkailla kaukohyökkäyksillä varustettuja vihollisia.
Ninja ei tunne pelkoa
 |
| Jatkoa. Tallennuspisteitä on ripoteltu varsin tiheästi, mikä on hyvä, koska henki on herkässä jatkuvasti. |
Täydellisestä on paha pistää paremmaksi, ja
Ninja Gaiden II:sta pelatessa tulee väistämättä ja toistuvasti mieleen se, että peliin otettu eksponentiaalinen vaihde kääntyy väistämättä sitä itseään vastaan. Meininkinsä puolesta peli tuntuu toisinaan enemmän
Devil May Cry 3:lta kuin ensimmäiseltä
Ninja Gaidenilta. Tämä ei lähtökohtaisesti ole huono asia, koska
DMC3 on erinomainen peli. Surkea kamera ja asiallisen tunnelman puute vain jättävät sen kauas tältäkin tasolta.
Ninja Gaiden II on myös todella vaikea peli, mutta ongelmallista kameraa lukuun ottamatta se on pääosin pelaajalle reilu. Vihollisten toimintaa opettelemalla, näppärillä sormilla ja oikeilla taktiikoilla pahatkin viholliset kyllä kellistyvät, olettaen että pelaaja pystyy näkemään ne.
Graafisesti peli on luonnollisesti komea, ja vaikka grafiikka oletusarvoisesti pyöriikin sulavasti, spontaanit lataustauot ja satunnaiset hidastukset pilaavat muuten millintarkkoja refleksejä vaativaa toimintaa ikävästi. Tälle ei kuitenkaan parane antaa liikaa painoarvoa, sillä kuulopuheiden mukaan ruudunpäivitys- ja latausongelmat ovat lehdistölle lähetetyn arvosteluversion pulma.
Kaiken tämän vuodatuksen keskellä voi tuntua siltä, että
Ninja Gaiden II olisi surkea peli. Se ei ole. Sitä kyllä pelaa ihan mielellään, haastetta piisaa ja kontrollit toimivat, mutta erinomaisen ykkösosan jälkeen odotukset olivat vain todella korkealla. Peli siis kärsii hieman samasta ongelmasta kuin
Devil May Cry 4. Se yrittää uudistaa tuttua ja ihastuttanutta reseptiä tavalla, joka kääntyy loppujen lopuksi sitä itseään vastaan.
Jos haaste tai surkea kamera eivät pelota, on
Ninja Gaiden II ihan varteenotettava valinta. Se ei vain ole samanlainen huippupeli kuin edeltäjänsä, joten ei kannata odottaa liikoja.
Tero Lehtiniemi... odotti peliltä todella paljon.
