Pelityyppi: 3D-räiskintä- ja toimintapelit
Julkaisija/kehittäjä: Rockstar Games / Rockstar North
Kotisivut: http://www.rockstarnorth.com
Laitteistovaatimukset: PS3
Testattu: PS3
Arvosteluversio: Myyntiversio
Muut alustat: Xbox 360

Klikkaa ja tarkista tämän pelin hinta Vertaa.fi:ssä!

Kaksi ensimmäistä pc:lle julkaistua Grand Theft Autoa olivat melko tavanomaisia ylhäältä kuvattuja kaahailupelejä. Meno oli hauskaa, mutta mistään pelisuunnittelun mullistuksesta ei voida puhua. Sen sijaan vuonna 2001 julkaistu Grand Theft Auto III kohautti: pelaaja tipautettiin elävältä tuntuvaan kaupunkiin, jota tämä saattoi tutkia jalan tai autolla vapaasti. Varsinaisen rungon peliin toivat tehtävät, joita suorittamalla pelin tarina eteni. GTA III jätti jälkensä koko pelialaan ja inspiroi loputtomalta tuntuvan joukon pelejä, jotka sitä apinoivat - jotkut paremmin, jotkut huonommin.

Tätä vapaan maailman pelimallia on seurattu uskollisesti useiden jatko-osien ajan myös GTA-sarjassa. Samoilla poluilla on myös Grand Theft Auto IV, eikä mikään todella perustavanlaatuinen asia ole oikeastaan vieläkään muuttunut - ja silti kaikki tuntuu aivan uudelta. GTA IV tekee lähes kaiken paremmin, tyylikkäämmin, syvällisemmin ja kauniimmin kuin ennen. On ilo havaita, että kaiken kohkaamisen jälkeen kyseessä on teos, joka tekee jatkuvasti vaikutuksen.

Liberty City, USA. Laajempi ja kauniimpi kuin koskaan. Jokaisen kulman takaa avautuu kiehtova ja aidon tuntuinen maisema.

Pelin pääosassa on serbialainen Niko Bellic, joka saapuu Amerikkaan serkkunsa Romanin luokse. Roman on kehuskellut leveällä luksuselämäntyylillään, mutta totuus on karumpi: korviaan myöten väärille tyypeille veloissa oleva serkku omistaa rupuisen taksifirman ja saastaisen yksiön, jossa on alivuokralaisina noin kuusi tsiljoonaa torakkaa. Kuinkas muutenkaan, Niko ajautuu pian alamaailman puuhiin.

Tarina seuraa pitkälti tuttuja vaiheita, eikä luultavasti tuo juuri yllätyksiä sarjan veteraaneille. Sen verran hyvin tutut kuviot käydään läpi. Toisin kuin aiemmat GTA-sarjan päähenkilöt, Niko on kuitenkin yllättävän sympaattinen hahmo. Bosnian sodan veteraanin henkinen elämä on kurjaa.
Siinä missä Roman näkee Amerikan mahdollisuuksien maana, Niko näkee vain pinnallista ja vastenmielistä kuraa, jonka parissa harvat hyvät hetketkään eivät tunnu miltään. Niko ei ole uhoaja ja riitapukari, vaikka onkin eittämättä kova luu, vaan hän on vuosien sotimisen ja rumien hetkien rikkoma ihminen. Niko tekee hirvittäviä asioita, muttei ole ylpeä siitä. Hän ei vain osaa elää kuin tavallinen ihminen, eikä sen opetteluun anneta mahdollisuutta alamaailman ja korruptoituneen hallinnon ristitulessa.

Ajoittain peli tarjoaa mahdollisuuden tehdä valintoja: murhaako Niko viattoman miehen vai päästääkö hän tämän karkuun. Teon seurausten kanssa täytyy sitten elää. Kyseessä on kiistatta tähän mennessä parhaiten käsikirjoitettu GTA-peli.

Kova, muttei stereotyyppi. Pelin sankari, Niko Bellic, on Bosnian sodan ja vuosien pahanteon rikkoma mies, jolle amerikkalainen unelma on ärsyttävän lapsellinen päiväuni.

Peli sijoittuu Liberty Cityyn eli samaan kaupunkiin kuin GTA III. Kuten monet muutkin pelaajat, tunnen kyseisen paikan kuin omat taskuni. Tämä paikallistuntemus voidaan nyt vetää vessasta alas, sillä uusi Liberty City ei muistuta aiempaa versiota juuri lainkaan. Liberty Cityn esikuvana aina toiminut New Yorkin kaupunki on nyt paljon vahvemmin esillä, ja koko kaupunki on nyt paljon, paljon suurempi.

Uuden paikallisuntemuksen kehittämiseen kannattaakin varata reilusti aikaa. Onneksi se on hauskaa puuhaa, sillä jokainen kadunpätkä tuntuu ainutlaatuiselta, aidolta, realistiselta ja uskottavalta paikalta. Tämä ei johdu pelkästä grafiikasta, vaikka koko peli näyttääkin todella hyvältä. Ulkoasu on vain osa pelin käsinkosketeltavaa tunnelmaa. Pelkästään kaupungin päästä päähän ajaminen on jotain, johon on parempi varata aikaa, sillä lääniä riittää naurettavuuksiin saakka. Moniin rakennuksiin pääsee myös sisään, välillä seikkaillaan katoilla ja muutenkin pelin mittakaava on aivan älytön.

Tuttuun tapaan pelaaja pääsee aluksi käsiksi vain tiettyyn pelialueeseen, sillä sillat muualle ovat poikki. Ensimmäistä kertaa tätä rajoitusta ei kuitenkaan edes oikein huomaa. Aloitusaluekin on niin iso, ettei tutkittava lopu kesken. On vaikea painottaa liikaa sitä, miten aidolta paikalta Liberty City tuntuu.

Melkein kuin elävä ihminen. Pelihahmot liikkuvat lukemattomilla, uskottavilla tavoilla tilanteesta riippuen, kiitos Euphoria-pelimoottorin.

GTA IV:ssä on myös häkellyttävät määrät viihdesisältöä. Sarja tunnetaan kattavista ja viihdyttävistä radiokanavistaan. Nyt mukana on 16 musiikkikanavaa ja kolme puheohjelmakanavaa, ja musiikkivalikoima on ihastuttavan laadukas ja monipuolinen. Se ei ole yhtä ikoninen kuin Grand Theft Auto: Vice Cityn virheetön kasaripastissi, mutta miten se voisikaan olla sitä nykyaikaan sijoittuvassa pelissä? Kyseessä on todella hyvä kokonaisuus, jonka sisäistäminen nostaa takuuvarmasti pelaajan yleistä musiikkiymmärrystä, paitsi tietenkin niiden ikijunttien parissa, jotka haluavat kuunnella vain tietynlaista musiikkia ja sylkevät kaiken muun päälle. Muut voivat nauttia laadusta. Juontajien joukossa ovat Iggy Pop, Juliette Lewis ja tietenkin sarjan kestosuosikki Lazlow.

Radion lisäksi tarjolla on televisio-ohjelmaa, kabaree-esityksiä, stand-up-komediaklubi (jossa voi bongata muun muassa Ricky Gervaisin heittämässä aitoa keikkaa) sekä pelin oma internet, josta löytyy pohjattomat määrät pelin aikana päivittyvää sisältöä. Kaulla kuuluu keskustelunpätkiä, jotka eivät juuri toista itseään. Kun tähän heitetään päälle erilaiset pikkuviihteet, kuten keilaus, peliautomaatit, biljardi, tikanheitto ja muut puuhat, on selvää, että pelkästään kaiken materiaalin läpi koluaminen vie helposti useita iltoja, vaikkei edes pelaisi varsinaisia tehtäviä.

Kaiken muun lisäksi pelaajan kännykkä soi koko ajan - Nikolle soittelevat niin tyttöystävät ja kaverit kuin viholliset ja salaperäiset yhteyshenkilötkin. Joskus heillä on jotain tärkeää, uuden tehtävän aukaisevaa asiaa, joskus he taas vain haluavat seuraa kapakkaan tai kabaree-esitykseen. Kavereiden kanssa hengaamisesta on pelillistä hyötyä: kun esimerkiksi Romanin kanssa on tarpeeksi hyvät välit, hän voi järjestää paikalle ilmaisen taksin.

Jos pelaaja haluaa vain sompailla rauhassa, kännykän voi aina hiljentää, mutta päällä ollessaan se luo vahvan tunnelman. Esimerkiksi Roman-serkun kanssa tikkaa heittäessä oleellista ei niinkään ole tikanheittominipeli, vaan keskustelut, joita kaverukset käyvät matkalla viihteelle ja takaisin. Kyse ei tyhjästä lätinästä, vaan hahmoja merkittävästi syventävä jutustelu tuntuu hyvin aidolta. Hahmot eivät myöskään juuri toista itseään, vaan pelissä tuntuu olevan lähes pohjaton kaivo, josta uutta dialogia nostetaan. Uskomatonta kyllä, jopa tehtävien aikana käytävästä jutustelusta on monta versiota, jottei pieleen mennyttä keikkaa uusiessa tarvitse kuunnella samoja juttuja kuin viime kerralla.

Skoudet kannoilla. Poliisilta karkaaminen tapahtuu nyt realistisemmalla ja paljon kiinnostavammalla tavalla.

Graafisen uudistuksen lisäksi peli on myös käynyt läpi tuntuvan ohjausremotin. Tavanomaisen juoksentelun, ammuskelun ja ajamisen lisäksi Niko osaa muun muassa kiipeillä tikkailla, roikkua käsiensä varassa ja uida. Peli käyttää animaatioissa Euphoria-pelimoottoria, jonka avulla voidaan luoda tilannekohtaisia ja ainutlaatuisia animaatioita sen sijaan, että jokainen putoaminen, potku tai käännähdys näyttäisi aina samalta. Niinpä esimerkiksi pysäköityä autoa ryöstäessä Niko iskee auton ikkunan säpäleiksi aina hiukan eri tavalla riippuen hahmon asennosta ja välimatkasta autoon.

Ylipäätänsä ohjaus tuntuu sujuvammalta. Niko osaa nyt suojautua esteiden taakse tulitaisteluissa, ja jopa perinteinen GTA-murheenkryyni, viholliseen lukittuminen, on toteutettu melko sujuvasti. Nykyisin pelaajahahmo ei enää yleensä kyykähdä siksi, ettei tähtäin suostu asettumaan vihollisen päälle. Ongelmia tulee tosin yhä, kun vihollisia on joka puolella tai aivan Nikon vieressä. Silti parannus on massiivinen. Nyt tulitaisteluissa on aivan eri tavalla potkua.

Myös poliiseilta karkaaminen on pantu uusiksi. Nyt Nikon on ensin päästävä virkavallan edustajien huomaamatta pois poliisien hakualueelta, jonka koko riippuu siitä, kuinka kovasti Niko halutaan saada kiinni. Tämän jälkeen hänen on pysyttävä pois poliisin silmistä, kunnes haku loppuu. Hakualue tietenkin keskittyy viimeiseen havaintoon Nikosta, joten liian varomaton rosmo saattaa päätyä keskelle uutta suurta hakualuetta törmättyään jälleen poliisiin. Järjestelmä on realistisempi ja hauskempi kuin aiemmissa sarjan peleissä. Se vaatii myös maalaisjärjen käyttöä: jos viimeinen havainto Nikosta oli matkalla pohjoiseen tietyllä kadulla, silloin on syytä vaihtaa ensi tilassa katua ja suuntaa, sillä kaikki poliisit pyrkivät tietenkin hakemaan Nikoa siltä suunnalta. Ovela auton vaihto syrjäisellä kujalla voi usein pelastaa karkulaisen.

Valitettavasti ajaessa törmätään yhä aivan samoihin ongelmiin kuin ennenkin: kamera roikkuu laiskasti auton takana, jolloin ylämäkeen ajaessa pelaajalla ei ole mitään mahdollisuutta nähdä, mitä mäen huipun toisella puolella on ja näin varautua väistämään. Se ei normaaliajossa paina kovin paljon, mutta kun kaasu on pohjassa ja perässä on sata poliisia tai maaliviiva häämöttää todella tiukassa kilpailussa, nyppylän takana vaanivan auton hanuriin rysähtäminen on varma verenpaineen nostaja. Kameraa voi säätää kyllä käsin ylemmäs, mutta kiiretilanteessa siihen ei yleensä ole aikaa.

Samaan ongelmaan törmää usein tiukassa mutkassa, jolloin vastassa oleva auto tai muu este paljastuu vasta silloin, kun keulan tienoilla rysähtää. Aivan samaa ongelmaa on nyt katseltu vuodesta 2001 lähtien, mutta ilmeisesti sille ei vain viitsitä tehdä mitään. Yhteenvedonomaisesti voisi sanoa, että siinä missä aiemmissa GTA-peleissä ohjaus on aina ollut eräänlainen välttämätön paha, jonka sietää siksi, että muu peli on niin hauskaa, nyt se on hyvää keskitasoa. Siinä mielessä parannus on huomattava.

Tien päällä taas. Kuten aina, valtaosa pelistä kuluu ratissa. Jokaisen automallin ominaisuudet ovat selvästi erilaiset.

Kun GTA-sarjan peleistä puhutaan muualla kuin pelimediassa, tyypillisesti jaksetaan jauhaa loputtomiin siitä, kuinka väkivaltaisia ja kamalia pelejä ne ovat. Se on kuitenkin hyvin pintapuolinen tuomio - yhtä hyvin sitä voisi sanoa, että Kellopeli Appelsiini tai Schindlerin lista ovat väkivaltaisia ja kamalia elokuvia ja jättää koko keskustelun siihen. En yritä väittää, että GTA IV olisi taideteoksena rinnastettavissa edellämainittuihin elokuviin, enkä etenkään usko, että moisesta vertailusta olisi mitään hyötyä. On kuitenkin selvää, että GTA IV:n sinänsä kattava väkivaltasisältö on vain pieni osa kokonaisuutta.

GTA IV kritisoi armottomasti amerikkalaista yhteiskuntaa, politiikkaa, asennemaailmaa, kulttuuria ja kansaa. Rasismi, homofobia, tietämättömyys, korruptio, kaksinaismoralismi ja lukemattomat muut aiheet ovat jatkuvasti tulilinjalla. Tämä tuodaan tietenkin esille pelin loputtomalta tuntuvassa sisältöryöpytyksessä, mutta se on myös pelaajaa koskettava elementti: Niko on kurjista oloista Yhdysvaltoihin tuleva maahanmuuttaja, joka pääsee itse kokemaan unelman varjopuolen. Toisaalta Niko kuitenkaan ole mikään uhri, vaan osa ongelmaa, eikä peli teeskentele mitään muuta.

Myös Yhdysvaltain nykyinen ulkopoliittinen tilanne on vahvasti esillä.
GTA-klisee on se, että muihin kaupunginosiin vievät sillat ovat milloin mistäkin syystä poikki. Tämä on tapa pitää pelaaja aluksi pienemmällä pelialueella. Tällä kertaa tämäkin tempaus on selkeä poliittinen kannanotto: sillat ovat naurettavan liipasinherkkien poliisien sulkemat, etteivät terroristit vain pääse kulkemaan kaupunginosasta toiseen.

Sarjan peleissä minua on aiemmin rassannut se, etteivät ne ota itseään tarpeeksi vakavasti, vaan taustalla raikuu aina luiskaotsainen pippelijutuille hirnuminen. Nyt ote tuntuu vähän aiempaa tiukemmalta, mutta vieläkin harmittaa, että suunnilleen jokaisen yrityksen nimi on jonkinlainen huono alapääaiheinen sanaleikki ja koko peli on pullollaan kaksimielistä pissakakkapippelihuumoria. Välillä tuntuu siltä, kuin pelaisi Äpyä tai jotain muuta "hauskaa" haalariväen julkaisua.

Toisaalta, kun miettii, kuinka julmasti peli käy amerikkalaisuuden kurkkuun kiinni, ehkä tämä pakonomainen huumori on eräänlainen kritiikin mahdollistava mekanismi. Ilman sitä meno voisi vaikuttaa liiankin saarnaavalta. Silti on välillä vähän vaikea ottaa vakavasti Nikon henkilökohtaista helvettiä kaverin istuessa nettikahvilassa, jonka nimi on vapaasti kääntäen "Pilde".

Ruuti kuumana, pää kylmänä. Niko osaa käyttää hyväkseen suojaa, ja tähtääminenkin onnistuu sujuvammin kuin aiempien GTA-pelien sankareilta.

Onko GTA IV sitten niin hyvä peli, kun kaikki sanovat? No... on. On se. Korjattavaakin olisi, ja jos haluaisi olla ilkeä, sitä voisi hyvin narista siitä, ettei peli on lopulta vain hienoksi hiottu versio vanhasta herkusta. Tai päättää, että koska mukana on muutamia vanhoja ongelmia, peli ei ole niin hyvä, kuin kehutaan.

Silloin ei nähtäisi metsää puilta. GTA IV on yksinkertaisesti mahtava kokonaisuus, jonka taitava toteutus ja loputtomalta tuntuva sisältöryöpytys jättävät pelaajan haukkomaan henkeään. Juuri tästä syystä siihen on melko vaikea suhtautua kriittisesti. Kun peliä katsotaan kymmenen vuoden kuluttua, kiinnitetäänkö silloin enemmän huomiota siihen, paljonko sen pelisisältö todella eroaa sarjan edellisistä osista? Haukutaanko sitä silloin pelisuunnittelun kunnianhimon puutteesta? Ehkä. Moinen väite ei sinänsä olisi minusta perustelematon. Jälkiviisastelu on joka tapauksessa aina helppoa.

Itse voin vain myöntää olevani voimaton peliin ängetyn ladatun sisällön määrän ja laadun edessä. Yksinpelin lisäksi mukana on vielä erilaisia moninpelimuotoja. Voin keksiä montakin tapaa, miten tämä olisi vielä parempi peli, mutta on vaikea keksiä, miten se voisi realistisesti ajateltuna tehdä minuun tätä suuremman vaikutuksen. Joskus riittää se, että tehdään suunnilleen sama asia kuin ennen, mutta noin tsiljardi kertaa paremmin. Todisteena tästä on Grand Theft Auto IV. Se on hyvin kirjoitettu, tiedostava ja älykäs peli, jossa on vahva tunnelma ja roppakaupalla todella viihdyttävää toimintaa. Kelpaa, tyypit, kelpaa.

Mikko Rautalahti... oli henkisesti varautunut siihen, ettei GTA IV kuitenkaan ole tarpeeksi hyvä, mutta se olikin vielä parempi. Voi harmi!