Creative Assemblyn
Viking: Battle for Asgard kertoo viikinkisoturi Skarinin sotaretkestä kuoleman jumalatarta Heliä vastaan. Helin kanssa huonosti toimeen tuleva jumalatar Freya ei nimittäin voi sietää eukon valloituspuuhia Midgardissa, ja jonkun täytyy tehdä loppu tämän puuhista kuolevaisten mailla. Kuolettavasti haavoittunut Skarin on oikea mies hommaan, ja nopean parannustoimenpiteen jälkeen päästäänkin itse asiaan eli Helin legioonien kurmottamiseen.
Pääsääntöisesti Skarin juoksentelee pitkin vapaasti tutkittavia pelialueita ja vapauttaa vangittuja viikinkejä. Kun sotavankeja on kerätty tarpeeksi omaan armeijaan, on aika hyökätä vihollisen tukikohtiin suurissa massataisteluissa.
Koska pelissä riittää puitavaa, haluan heti kärkeen sanoa erikseen asian, joka voi muuten jäädä pelin ruotimisen jalkoihin: jos haluaa pelata toimintapeliä, jossa hakataan hirveä määrä vihollisia kappaleiksi ja veri roiskuu,
Viking on hyvä valinta. Se ei ole täydellinen, mutta se on ihan tarpeeksi sujuva. Mäiske ei ole kovin monipuolista, mutta sitä on takuulla riittävästi. Tiedän, että jotkin pelaajat pitävät juuri tällaisista peleistä. Jos koet kuuluvasi tähän joukkoon, tämä peli on tehty juuri sinulle, joten älä epäröi vaan juokse suosiolla kauppaan. Et pety.
Valitettavasti meille muille tarjolla on vähemmän houkutteleva paketti.
Kun ei kiehdo, ei kiehdo
 |
| Ei puhu, ei pussaa. Skarin on iso möhkäle, joka tykkää leikellä vihollisia palasiksi. Hän on siis vahva persoona. |
Tarinansa osalta
Viking on yksi surkeimmista tuotoksista pitkään aikaan. Juoni ei sinänsä ole hyvä tai huono, sillä sellaista ei oikeastaan ole. "Hakkaa pahan tyypin kaverit ja sitten pahis itse" on tarina vain samassa mielessä kuin "paina nappia, niin hahmo lyö" on pelimekaniikka. Pelin varsinainen vika piilee kuitenkin tarinan sijasta tarinankerronnassa.
Skarin on jääkaapin kokoinen möhkäle, ja luonnettakin löytyy suunnilleen saman verran kuin Electroluxin peruskaapista. Skarin ei sano koko pelin aikana sanaakaan. Hänen vaitonaisuutensa ei ole Gordon Freemanin hallittua ja tyylikästä hiljaisuutta, vaan hahmo on yksinkertaisesti täysin persoonaton stereotyyppinen steroidimöhkäle. Pelin aikana selviää, että Skarin ilmeisesti on nähnyt pitkään outoja näkyjä. Se tulee esille vain silloin, kun muut hahmot hokevat, ettei Skarinia saa sorsia näkyjen vuoksi. Kukaan ei kuitenkaan oikeasti kohtele Skarinia kaltoin.
Pelin loppuvaiheessa Skarinin menneisyydestä paljastetaan myös suuri salaisuus, jolla ei ole mitään merkitystä pelin juonen kannalta. Aina kun Freya ilmestyy antamaan toimintaohjeita, tarjolla on niin typerää ja ylinäyteltyä sönkötystä, että sen kuuleminen naurattaa. Muutkin ääninäyttelijät tekevät yhtä huonoa työtä. Jostain syystä näyttelijät puhuvat hyvin vahvoilla brittiaksenteilla, vaikka hahmojen olisi tarkoitus olla viikinkejä.
Onneksi aina välillä kuultava kertojanääni sentään osaa hommansa. Silloinkin itse teksti on täysin mitäänsanomatonta, mutta legendaarinen ja mahtavan jykevä-ääninen
Brian Blessed saa naurettavan materiaalin kuulostamaan hyvältä ja jopa koskettavalta vaivattoman tuntuisesti.
Pelissä on mättämisen lisäksi tasohyppely- ja kiipeilyosuuksia, joita on tosin niin vähän, että ne ovat hädin tuskin mainitsemisen arvoisia. Skarin ei ole mikään superakrobaatti mutta osaa kyllä kiipeillä, hivuttautua kylki edellä kapeilla kielekkeillä, pudottautua alemmas ja tehdä muita perinteisiä kikkoja.
Mukana on myös hiippailua suurissa vihollisleireissä. Hiiviskely tuntuu aluksi jännittävältä, mutta pian pelaaja tajuaa, ettei se vaadi ketterää varjosta toiseen livahtelua tai oveluutta. Pelaajan on vain kuljettava koko ajan siihen suuntaan, jossa on vain pari, selkä Skariniin päin seisoskelevaa tyyppiä, ja vältettävä isoja joukkoja. Tarjolla on aina valmis polku, jota pitkin eteneminen on todella helppoa, joten mokaaminen vaatii jo vähän yrittämistä.
Kirveet ja miekat
 |
| Kiva katsella. Maisemat näyttävät sentään kivoilta. Rantoihin lyövät aallot ovat erityisen komeita. |
Viking tarjoaa jatkuvaa rytkettä sekä kahdenkeskisissä taisteluissa että suurissa armeijoiden välisissä kohtaamisissa. Skarin ei pärjää yksin valtavaa vihollislaumaa vastaan, sillä kaikkia massana päälle tunkevia joukkoja ei ehdi tappaa. Joka suunnasta tulevat iskut koituvat kohtaloksi, vaikka kuinka puolustaisi. Niinpä pelaajan on syytä valita taistelunsa harkiten, kun hän liikkuu yksin.
Peli oli parhaimmillaan silloin, kun hyökkäsin pienen vihollisjoukon kimppuun katsomatta tarpeeksi tarkkaan ympärilleni. En huomannut, että läheistä tietä pitkin marssi satojen vihollisten joukko. Kun Skarinin kimppuun ryntäsi varoituksetta hirvittävä vihollislauma, pelästyin niin, että housut meinasivat mennä vaihtoon. Lauma tietenkin päästi heeroksesta mehut pihalle muutamassa sekunnissa. Jos peli tarjoaisi enemmän tämänkaltaisia hetkiä, joista taitava pelaaja voisi selviytyä, se olisi pakko nostaa eri tasolle. Valitettavasti näin ei ole.
Pelissä on suurehko valikoima erilaisia kombohyökkäyksiä, mutta useimmat niistä tuntuvat tarpeettomilta. Itse käytin pääsääntöisesti yhtä ainutta komboa koko pelin ajan, koska en nähnyt mitään syytä käyttää muita muuten kuin kokeiluluontoisesti. Skarin voi myös heitellä kirveitä ja räjähteitä kohti vihollisia, ja hankalissa tilanteissa voi olla hyötyä tuli-, jää- ja sähkötaioista, jotka lataavat hyökkäyksiin potkua. Niistä on kuitenkin eniten hyötyä suurilla taistelukentillä. Taikavoimamittari latautuu, kun vihollisia tappaa.
Rivivihollisten lisäksi vastassa on kuusimetrisiä jättiläisiä ja massiivisilla miekoilla varustettuja Helin sankareita. Niitä vastaan taistellaan
God of Warin tyyliin hakkaamalla nappuloita oikeassa tahdissa. Välillä tapetaan myös shamaaneja, joiden ympärillä olevat toteemipaalut pitää tuhota, ennen kuin itse shamaanin voi teilata. Siinä on syytä olla nopea poika, sillä paalut ilmestyvät hetken kuluttua takaisin ja shamaani taikoo paikalle vihollisia, jos yksikin paalu on pystyssä. Taisteleminen on aluksi hauskaa, mutta samat vastustajat toistuvat pelissä koko ajan, ja lopulta ne alkavat maistua pakkopullalta.
Kunnian kentillä
 |
| Ei armoa! Massataisteluissa riittää häslinkiä, ja niissä onkin mukava rytinän tuntu. |
Kun Skarin on seikkaillut tarpeeksi, päästään suurten armeijojen kohtaamisiin, joissa Skarinin vapauttamat viikingit hyökkäävät Helin legioonien kimppuun. Sadat sotilaat kohtaavat, joten pakkohan siitä on pitää.
On sääli, että suurtaistelut perustuvat hiippailuosien tapaan illuusioon, joka on valitettavan helppo havaita. Todellisuudessa pelaaja voi mennä istumaan taistelun laitamille ja kaivella nenäänsä vaikka tunnin ajan, sillä molempien puolien shamaanit tuovat maagisesti koko ajan lisää väkeä taisteluihin. Ainoa tapa edetä pelissä on tuhota tietyt strategiset pisteet kentällä, kuten vihollisen shamaanit tai jättiläiset. Niilläkään ei ole mitään oikeaa merkitystä taistelun kulkuun, vaan niiden tuhoaminen vain käynnistää taistelun seuraavan vaiheen animaation saattelemana. Tämä ei olisi kurjaa, jos taistelussa voisi epäonnistua muuten kuin poistumalla alueelta kokonaan tai sammuttamalla konsolin. Jos Skarin kuolee, hän ilmestyy uudelleen taisteluun oman shamaanin luona. Kun tämän tajuaa, tunnelma lopahtaa.
Suurissa taisteluissa on silti fiilistä. Skarinilla on apunaan lohikäärmeitä, ja hän saa lohikäärmeriimuja peittoamalla strategisia pisteitä käsipelillä. Riimuilla Skarin voi ostaa varsin näyttäviä ilmaiskuja jäljellä oleviin strategisiin pisteisiin. Ympärillä hengestään taistelevat sadat miehet luovat pakostakin hyvän tunnelman. Skarinin taikavoimat pääsevät tässä ympäristössä oikeuksiinsa, sillä ne vaikuttavat myös kaikkiin lähellä oleviin viikinkeihin. Kun voimia käyttää, viholliset alkavat tippua hyvin nopeasti.
Puuduttavia hetkiä
 |
| Oma Smaug. Lohikäärmeet ovat tärkeässä roolissa pelissä tai tarkemmin sanoen sen välianimaatioissa. Pelitilanteissa niitä nähdään vain taivaalla liitelemässä. |
Pelissä on myös mukava valikoima perinteisiä bugeja. Tietyt ääniefektit jäävät välillä jostain syystä kokonaan kuulumatta. Massataisteluissa peli nykii selvästi. Maailmassa on kohtia, joista pelaaja voi pudota läpi, ja joskus Skarin saattaa huitoa keskellä peltoa samalla tavalla kuin jyrkänteen reunalla. Suurimmat ongelmat kumpuavat kuitenkin huonosta suunnittelusta.
Juuri jyrkänteiden reunat ovat pelin ärsyttävimpiä asioita. Joidenkin pudotusten äärellä Skarin pysähtyy kuin seinään ja huitoo säilyttääkseen tasapainonsa. Toisilta jyrkänteiltä Skarin kävelee surutta kuolemaansa. On täysin ääliömäistä panna pelaaja arvailemaan, onko tämä nimenomainen reuna sellainen, josta voi lipsahtaa alas.
Kuolemalla ei sinänsä ole mitään merkitystä pelissä, mutta usein se tarkoittaa turhan pitkää hölkkäreissua takaisin tapahtumapaikalle. Onneksi pelimaailmassa on sentään lukuisia riimukiviä, joiden avulla voi siirtyä välittömästi minkä tahansa toisen riimukiven luokse. Noin neljäsosa peliajasta kuluu silti pelkkään paikasta toiseen ravaamiseen.
Kaikkein rasittavinta pelissä on loputtomalta tuntuva viimeinen mättö, jossa Skarin tietenkin kohtaa pääpahiksen. Skarin juoksee Helin täysin putkimaisessa linnoituksessa ja tappaa hirveän kasan samoja vihollisia, joita on tapettu koko pelin ajan. Varsinainen lopputappelu on vain hiukan ärsyttävämmäksi muunneltu versio aiemmista tappeluista.
Viking ei ole mahdottoman huono peli, se on vain täysin mitäänsanomaton. Haluan vielä painottaa, että jos puhdas mättö kiinnostaa, on turha empiä - rahat tiskiin ja kotiin nauttimaan.
Viking tarjoaa pelaajalle roppakaupalla rehellistä ja kursailematonta peliväkivaltaa, joka vieläpä toimii aika hyvin. Siitä huolimatta peli on tyhmä ja tylsä, eikä siinä ole mitään uutta tai innostavaa.
Mikko Rautalahti... lukee mieluummin Marvelin Thoria, koska se tuntuu vähemmän lapselliselta.
