Pelityyppi: Seikkailu- ja roolipelit
Julkaisija/kehittäjä: Nobilis / Burut CT
Kotisivut: http://www.hardtobeagod.com
Laitteistovaatimukset: Windows XP/2000, 2 GHz:n Intel Pentium 4 tai AMD Athlon, 256 Mt muistia, 128 Mt:n näytönohjain
Testattu: AMD Athlon 3200+ 2 GHz, 2 Gt muistia, Radeon X1900 512 Mt
Arvosteluversio: Lehdistöversio
Muut alustat: -

Klikkaa ja tarkista tämän pelin hinta Vertaa.fi:ssä!

Hard to Be a God sijoittuu Arkanarin valtakuntaan, joka sijaitsee oman maapallomme sisarmaailmassa. Tiede ja yhteiskunta ovat kehittyneet meidän maailmassamme, mutta Arkanar on jämähtänyt keskiajan tasolla. Pelaaja ohjaa Arkanarissa edistyneellä teknologialla varustettua maapallon agenttia, joten voisi kuvitella, että kaikki sujuisi mutkitta. Valitettavasti elämä ei ole niin helppoa.

Peli perustuu Arkadi ja Boris Strugatskin samannimiseen kirjaan. Neuvostoliittolaisen tieteiskirjallisuuden jättiläisinä tunnetut Strugatskin veljekset loivat myös muun muassa Stalkerin.

Pelin lähtökohdat vaikuttavat siis hyviltä, mutta pelikokemus ei yllä aivan niiden tasolle. Pelin alussa pelaaja on jonkinlaisessa koulutusleirissä, ja poppoon puheista selviää, että nyt ollaan salaisia agentteja. Peli ei selitä, kuka pelaaja on, miten hän on päätynyt leiriin tai edes sitä, että ympäröivän fantasiamaailman lisäksi on olemassa muita maailmoja. Kaikki pitää keksiä itse. Pelin ohjekirjakaan ei valota asioita.

Alusta lähtien on tuskallisen selvää, ettei kyseessä ole A-luokan tuote. Venäläisen Burut CT:n tekemä peli on sähköisen viihteen Lada: se ei jätä tien päälle, mutta sen omistajalta vaaditaan kärsivällisyyttä ja halua rakastaa peliä sen rumuudesta huolimatta.

Missä Jallu luuraa? Pellossa pelaaja ei näe edes omaa hahmoaan vihollisista puhumattakaan. Kolmiulotteisuuden vaikutelman sijasta tarjolla on vihertävää puuroa.

Hard to Be a Godin grafiikka ei ole nykystandardien mukaista. Hahmoanimaatiot ovat tönköt, sisätilat näyttävät säälittäviltä, ja maisemat ovat suttuisen sekavia. Mukana on myös tyylikkäitä maisemia, kuten todella hyviltä näyttävät rauniot, mutta niiden vastapainona ovat sotkuisten peltojen kaltaiset paikat, joissa ei erota edes omaa hahmoa vihollisista puhumattakaan.

Taustamusiikki kuulostaa kivalta, mutta kappalevalikoima on suppea. Pelissä ei myöskään käytetä häivytyksien kaltaisia luksustehosteita, vaan hengailumusiikki vaihdetaan suoraan mättömusiikiksi.

Pelin kerronta on toteutettu yhtä heikosti kuin sen ulkoasu. Ääninäyttelijät ovat pääosin keskinkertaisia ja valitettavan usein huonoja. Ääninäyttelyn heikkoudesta ei tosin voi syyttää pelkästään näyttelijöitä, sillä repliikit ovat surkeasti kirjoitettuja. Peliä ei selvästi ole kääntänyt tai oikolukenut kukaan englantia oikeasti osaava ihminen, vaan kynäniekkana on toiminut joku välttävästi englantia osaava Burutin tyyppi. Hänen taitonsa eivät riitä luovaan kirjoittamiseen, ja peli onkin pullollaan sekavia repliikkejä.

Ääninäyttelijät poikkeavat vähän väliä käsikirjoituksesta, koska tekstityksen sisältö on yksinkertaisesti niin älytöntä, ettei sellaista voi sanoa vakuuttavasti ääneen. Lopputulos on välillä koominen ja välillä sekava.

Juttelukaverina peilikuva. Tarina kiehtoo kyllä, mutta tässäkin kohdassa pelaajahahmot katoavat puuduttavaan taustaan. Jos hahmoilla olisi edes varjot, syvyysvaikutelma olisi parempi.

Hard to Be a God on melko perinteinen tietokoneroolipeli. Hahmo iskee vastaantulevaa vihollista kuuppaan, pöllii jäämistöstä irtaimiston ja siirtyy seuraavan mörön kimppuun. Hahmoa ohjataan näppäimistöllä ja hiirellä, ja mättäminen hoidetaan hiiren napilla.

Terveyspisteiden lisäksi hahmolla on kestävyysmittari, joka tyhjenee tappelun aikana. Jos kestävyys loppuu, hahmo huilaa hetken, mikä ei tietenkään ole hyvä asia taistelun tiimellyksessä. Tappeluissa on siis levättävä harkiten, jotta jaksaa huitoa. Mukana on myös asetyyppikohtaisia erikoiskykyjä, joita voi avata keräämällä kokemuspisteitä. Kyvyt lisäävät taistelun kiinnostavuutta, ja pelissä on tietenkin kattava valikoima erilaisia varusteita.

Kun alla on hevonen, tappelut sujuvat paljon mukavammin. Koni ottaa iskuja vastaan ja parantuu automaattisesti taistelujen jälkeen, ja kaiken lisäksi satulasta käsin huitominen on paljon tehokkaampaa kuin jalkamiehenä taisteleminen. Kauramoottori on yhtä ketterä kuin vaatekaappi rullaluistimilla, mutta se tekee silti taisteluista nopeampia ja helpompia. Se on mukavaa, sillä mättäminen on pidemmän päälle todella puuduttavaa naksuttelua, jossa ei juuri tarvita taktiikkaa.

Peli on kaiken lisäksi buginen. Hahmo juuttuu usein kiinni, ja vain pelin lataaminen auttaa vaivaan. Tekstuurit vilkkuvat tietyissä paikoissa ärsyttävästi, ja tekninen toteutus jättää muutenkin toivomisen varaa.

Pelin maisemat ovat välillä näyttäviä, kuten tämä raunioitunut torni.

Peli on surkeasti tehty, mutta kaiken sonnan alla on jotain vaivan arvoista. Mukana on hauskoja oivalluksia, kuten lukuisat valeasut. Päähenkilö on salainen asiamies, joten hänen tehtävänään ei ole tappaa kaikkea liikkuvaa vaan hoitaa erilaisia hommia ylempiensä laskuun. Se ei onnistu pelkällä huitomisella, joten oveluuttakin tarvitaan.

Muiden hahmojen suhtautuminen pelaajaan vaihtelee pelaajan ulkonäön mukaan. Esimerkiksi maantierosvoksi pukeutunut hahmo ei ole tavallisten kyläläisten suosiossa, mutta hän voi puhua ryövärijoukon kanssa kuin omilleen. Uskonnolliset fanaatikot eivät ole vihamielisiä kaapuihin sonnustautunutta hahmoa kohtaan. Tärkeä elementti pelissä onkin erilaisten valeasujen kerääminen ja käyttäminen.

Myös pelin perusasetelma on kiehtova. Pelaajalla on huipputeknologian ansiosta käytössään jumalaiset voimat. Hahmon kaikkivoipaisuus ei kuitenkaan käy ilmi heti alussa, joten pelaajan kärsivällisyys loppuu helposti kesken. Myöhemmin pelin juoni alkaa avautua, eikä pelaaja ole enää aivan yhtä pihalla.

Juoni onkin pelin parasta antia, sillä se on pääsääntöisesti hyvin kiinnostava. Joka puolelta tuntuu löytyvän outoja juonenkäänteitä, ja mysteerit ovat oikeasti kiehtovia. Välillä pelaajahahmo esimerkiksi päätyy ilman mitään selitystä outoon paikkaan keskustelemaan itsensä kanssa. Pelaaja voi hämmentyä, mutta se ei haittaa, sillä selitys on olemassa ja se on vaivan arvoinen.

Kuva kertoo kaiken. Hahmon tausta ja pelin alkuasetelma eivät ehkä aukea tämän kuvan perusteella, mutta se kertoo silti kaiken, minkä pelaaja tietää pelin alussa.

Hard to Be a God on monella tavalla raivostuttava peli. Se ei ole niin huono kuin miltä se vaikuttaa, mutta hyviin osiin on julmetun vaikea päästä käsiksi. Hard to Be a Godin sisällä on erinomainen pelikokemus.

Valitettavasti siitä saavat nauttia vain ne, jotka pystyvät sulattamaan suoraviivaisen ja puuduttavan naksuttelumättämisen, hyvin keskinkertaisen teknisen toteutuksen ja hämmentävän kielenkäytön. En usko, että olisin itse jaksanut etsiä pelistä sen hyviä puolia, ellen olisi joutunut pelaamaan sitä viran puolesta.

Mikään tietokonepeli ei voi pärjätä pelkällä tarinalla, sillä pelit ovat
vuorovaikutteisia teoksia. Pelaajan ei myöskään pitäisi joutua tonkimaan pelin hyviä puolia roskan seasta. Siitä huolimatta Hard to Be a God voi olla vaivan arvoinen. Se vaatii pelaajalta paljon, mutta se myös antaa jotain vastineeksi.

Mikko Rautalahti... ei itsekään ole Hard to Be a Godin suhteen ihan niin kärsivällinen kuin haluaisi olla.