Pelityyppi: 3D-räiskintä- ja toimintapelit
Julkaisija/kehittäjä: JoWood / Mindware Studios
Kotisivut: http://www.projectoverdose.com/
Laitteistovaatimukset: Windows XP/Vista, 1,5 GHz:n Pentium III, 512 Mt keskusmuistia, 128 Mt:n DirectX 9 -yhteensopiva näytönohjain
Testattu: Windows Vista, Intel Core 2 Duo E6600+, 2 Gt keskusmuistia, GeForce 8800 GTS 640Mb
Arvosteluversio: Myyntiversio
Muut alustat: -

Klikkaa ja tarkista tämän pelin hinta Vertaa.fi:ssä!

Modit ovat ainakin käsitteenä tuttuja kaikille pc-pelaajille, ja erityisesti räiskintäpeleistä pitävät ovat varmasti törmänneet niihin. Suuri osa modeista on amatöörimäistä tauhkaa, mutta muutamat harvat modit kohoavat kaupallisten pelien tasolle tai suoranaisiksi legendoiksi. Harvoin on kuitenkaan käynyt niin, että modista pyöräytetään yllättäen kaupallinen jatko-osa menestyspelille, mikä on hyvä asia, jos Painkiller: Overdose on tyypillinen esimerkki lopputuloksesta.

Muutaman vuoden takainen Painkiller oli tiivistunnelmainen, näyttävä ja adrenaliininkatkuinen räiskintäpeli, jossa auto-onnettomuudessa kuollut miekkonen nakitettiin taivaalliseksi palkkamurhaajaksi kurittamaan Helvetin legioonia. Kuten jo vihjailin, nyt tarkastelussa oleva Painkiller: Overdose ei ole saman studion tekemä lisäosa, vaan alun perin modina alkanut projekti, jota levitetään kaupallisesti. Moditausta näkyy ja tuntuu, mutta ei hyvässä mielessä.

Kliseekokoelma. Pelin kentät vievät pelaajan autiomaahan, synkälle avaruusasemalle ja Rooman raunioihin. Jokaisella kentällä kohdataan yhtä kliseinen vihollisvalikoima

Paperilla peli näyttää hyvältä. Päähenkilö Belial on sekasikiö. Enkelin ja demonin liitosta syntynyt soturi ei mahtavista voimistaan huolimatta kelpaa kummallekaan taivaallisen sodan osapuolelle, joten nuori sarvipää lähtee veistämään omaa polkuaan maailmaan. Edessä on yli 40 uutta vihollista, kuusi uutta ja mielikuvitukselliseksi kehuttua asetta sekä 16 valloitettavaa kenttää.

Käytännössä peli toimii kuitenkin huomattavasti heikommin, sillä aseet ja viholliset ovat pääosin tappavan tylsiä, eikä kenttäsuunnittelu pääse edes lähelle alkuperäisen Painkillerin tasoa. Kuten pelisarjan veteraanit tietävät, Painkillerit ovat aina olleet äärimmäisen lineaarisia pelejä. Kentissä edetään huone kerrallaan, ja tie eteenpäin aukeaa vasta, kun huone on putsattu mielikuvituksellisista ja usein elämää suuremmista vihollisista.

Pelityyli toimi aikanaan, koska se oli ajan räiskintäpelien hengen mukainen ja Painkillerin kentät olivat mielikuvituksellisia ja näyttäviä. Nyt eletään kuitenkin vuotta 2008, eivätkä piskuiset laatikkohuoneet jaksa juuri kiehtoa, varsinkin kun ne ovat täysin mielikuvituksettomia. Missä ovat korkeuserot, missä ovelat ansat? Jotain pelin kenttäsuunnittelusta kertoo se, että eksyin usein vain sen takia, että useat huoneet olivat miltei identtisiä kopioita toisistaan.

Oma syynsä puutumiseen ovat viholliset, jotka ovat tylsästi suunniteltuja ja keskivertoa saapasta tyhmempiä. Rehellisyyden nimissä pitää tunnustaa, etteivät alkuperäiset Painkilleritkään aina loistaneet tällä saralla. Demonien riivaamat nuket ja räsynukkezombit olivat silti hauskempia vastustajia kuin lentävillä matoilla suhaavat luurangot tai pyörät alleen saaneet demonitorsot. Tähän verrattuna Doom 3:n lentävät klovnipääkallot ovat videopelien juhlaa.

Tekoälystä ei juuri voi puhua, sillä vihollisilla ei tunnu olevan sitä. Vihollisaallot vain syöksyvät yhtenä linjana karkuun peruuttavan pelaajan päälle. Viholliset nostavat vielä haudan takaa keskisormea, sillä joskus joku reppanoista juuttuu kiinni nurkan takana olevaan kivenmurikkaan, eikä tie eteenpäin aukea, ennen kuin suunnistussankarin käy listimässä. Kiusa se on pienikin kiusa.

Koko ei ratkaise kaikkea. Vaikka monet pelin hirviöistä ovat jättikokoisia, niitä vastaan taisteleminen on tasaisen puisevaa ja tylsää.

Peli voisi toimia, mikäli sen aseistus olisi mielikuvituksellista ja hauskaa, sillä alkuperäinen pelikin muistetaan pitkälti jättimäisiä vaarnoja ampuneen paineilmapyssyn ansiosta. Valitettavasti Overdose ei tarjoa mitään siihen verrattavaa, vaan kaikki kuusi asetta ovat tympeitä leluja, joista puuttuu joko idea, teho tai pahimmassa tapauksessa molemmat.

Ainoa valo pimeydessä on miekka, jonka voi heittää lentämään silppurina vihollisten keskelle. Lentävälle terälle voi osoittaa hiirellä kohteita, ja sen voi ohjata vaikka seinän takana kykkivän vihollisen niskaan. Muu arsenaali on tympeää räiskintäpelien peruskamaa alitehoisesta pumppuhaulikosta alitehoiseen konekivääriin. Uusien aseiden odottelu, joka on räiskintäpelien perinteinen ykköskoukku, jää kokematta, sillä koko tympeyden arsenaali on pelaajan käytettävissä jo alkukentistä saakka.

Pelaaminen on uskomattoman puuduttavaa, koska ainoa tehtävä on peruutella liipaisin pohjassa karkuun liian kestävältä vihollisarmeijalta. Peli olisi huomattavasti hauskempi, jos sekä aseiden teho että vihollisten lukumäärä olisi kaksinkertaistettu. Tämäkään ei toki paikkaisi surkeaa kenttäsuunnittelua tai aseiden tylsyyttä, mutta peli voisi kenties toimia Serious Samin tyyliin. Miten on, modaajat - löytyykö vapaaehtoisia?

Varo vaaraa. Hirviöt eivät ole kenttien ainoita vaaroja, sillä joskus mukana on erilaisia ansoja.

Yksinpeli on siis melkoinen susi, eikä moninpeli ole paljon parempi. Yksinpelin tympeä ja alitehoinen asevalikoima on luonnollisesti heti alkuun paha isku moninpelille, sillä pelaaminen on turhan hidastempoista nysväystä. Kentät ovat ahtaita ja pieniä sokkeloita, mikä johtuu ilmeisesti pelimoottorin iästä, eikä esimerkiksi avaria ulkoilmakenttiä ole lainkaan. Yksinpelikenttien tapaan myös moninpelikentät kaipaisivat korkeuseroja, ovelia väijytyspaikkoja tai edes joitain tärppejä, jotka saisivat kentät painumaan pelaajien mieliin.

Moninpelin ongelmat ovat tosin puhtaasti teoreettisia, sillä testijakson aikana Painkiller: Overdosen serverit kumisivat tyhjyyttään, vaikka peli on ollut myynnissä jo jonkin aikaa. Moninpeliä haikailevien kannattaa siis kääntää katseensa toisaalle.

Painkiller: Overdose on melkoinen pettymys, ei siitä pääse mihinkään. Koko peliä värittää fanimodin tuntu - suuri osa aseista ja hirviöistä eroaa aiemmista vain malleiltaan tai joskus vain väritykseltään.

Komeaa grafiikkaa. Pelin valo- ja savuefektit ovat selkeästi parempia kuin alkuperäisessä, mutta siitä maksetaan hinta - vanha pelimoottori yskii ja tökkii vähän väliä.

Masennuin täysin Overdosen pelaamisesta ja huomasin pohtivani, oliko vika sittenkin Painkillerin perusideassa. Oliko aika ajanut pelin ohi ja kullannut neljän vuoden takaiset muistot? Niin ei ole - alkuperäinen peli ja Battle Out of Hell toimivat prikulleen yhtä hyvin kuin aikanaan. Kirottu orpokoti sai yhä niskavillat pystyyn, ja vaarnapyssyn seinään naulaama zombiletka toi hymyn kasvoille.

Painkiller: Overdosea voi suositella korkeintaan kaikkein paatuneimmille Painkiller-faneille ja silloinkin vain alelaarista. Muita pelaajia kehottaisin hankkimaan samaisesta laarista tai Steam-verkkopalvelusta kaksi ensimmäistä peliä sisältävän Painkiller: Black Editionin, josta irtoaa enemmän hupia halvemmalla.

Miikka Lehtonen... pelaa usein ja mielellään erilaisia pelien modeja.

Lataa peli demo täältä.