Sierran Half-Life mullisti first person -toimintapelien maailman muutama vuosi sitten totaalisesti tarjoamalla pelaajalle ensimmäistä kertaa juonellisen ja elokuvamaisen räiskinnän. Pelaaja omaksui tiedemiehen roolin, joka epäonnistuneen kokeen seurauksena jää toisesta ulottuvuudesta paukahtaneiden alienien ja paikalle hälytettyjen hallituksen kommandojen väliin raunioituneessa tiedekompleksissa.
 |
| Tarkemmat hahmografiikat saavat kaiken muun näyttämään entistäkin surkeammalta. |
Pelin grafiikat, äänet, tekoäly ja skriptatut tapahtumat saivat varauksetonta hehkutusta pelimedialta ympäri maailmaa. Se keräsi myös yli 50 Game of the Year- titteliä, ja julistettiinpa se monella taholla ”maailman parhaaksi peliksikin”. Kiittelyä ja kehua pursui joka tuutista niin, että koko touhuun alkoi jo kyllästyä.
Olihan se hyvä peli, sen hokasi Sierrakin. Eikä tarvinnut kauan odottaa, kun kaupan hyllyt jo notkuivat jos mitäkin HL- tauhkaa enemmän kuin lääkäri määräsi. Tuli Platinum Editionia, Generationia, Game of the Year Editionia, Counter Strikeä ja varmasti kasa muitakin mitä nyt en tähään hätään muista. Näiden lisäksi Gear box- niminen lafka väänsi Half-Lifeen kokonaan uuden yksinpeliepisodin, Opposing Forcen, jossa pelaaja astui alkuperäisessä HL:ssä esiintyneiden pahiskommandojen saappaisiin kurmottamaan hyviä jätkiä.
Gear Boxin paluu
 |
| Myös Blue Shiftissä käydään toisessa ulottuvuudessa. Kuinka omaperäistä. |
Ilmeisesti Gear Box haistoi helpon rahan Opposing Forcen mennessä hyvin kaupaksi, ja päätti tehdä toisenkin episodin tähän menneiden aikojen suosikkipeliin. Kun kerran tiedemiehet ja kommandot olivat jo ideapuolella käytetty, mittaillaan tällä kertaa Black Mesa- tutkimuslaboratorion raunioituneita käytäviä vaksin univormussa. Ja taas nähdään alkuperäisessä Half-Lifessä pelaajan aiheuttama katastrofi uudesta näkövinkkelistä.
Mikään ei ole oikeastaan muuttunut, vaan meno on täsmälleen ja pilkulleen entisellään. Pelaaja saapuu alussa tutunoloisella junavaunulla työpaikalleen ja joutuu samalla kuuntelemaan kaiuttimista sitä samaa tyhjänpäiväistä soopaa kuin aina ennenkin. Perille päästessä puetaan työvermeet niskaan ja haetaan asevarastolta pistooli. Sitten kaikki yllättyvät ihan kauehasti, kun kesken rauhallisen hissimatkan tapahtuu jotain ihan hirvittävää. Alieneita, ei kai!? Mitä tämä oikein on? Kylläpä pelästyin. Paitsi että en.
Blue Shift ilman äffää
 |
| Tunnelma on yleensä kohdallaan - grafiikat eivät. |
Siitä alkaa sitten vartija Barney Calhounin uuvuttavan pitkä taistelu elämästä ja kuolemasta. Eeppinen, loputtoman pitkältä tuntuva matka syvältä maan alta takaisin päivänvaloon. Ei…taas väärin. Blue Shift ei nimittäin todellakaan ole mitään kestoviihdettä, vaan lopputekstit välkkyivät ruudulla jo parin kolmen tunnin pelaamisen jälkeen. Se ei ole paljon. Varsinkaan, kun sen koko parituntisen tuijottaa niitä samoja maisemia kuin vuosia aikaisemmin. Ampuen niillä samoilla aseilla niitä samoja vihollisia. Eikä Blue Shiftissä edes ole läheskään kaikkia HL:n aseita, vaan mukaan ovat pääseet vain ne peruspyssykät haulikkoineen ja rynkkyineen. Joo, onhan siellä se sinko ja kranaatit ynnä kaverit… mut hei, HAUKOTUS!!
Kenttien taso on sellasta normaalia HL- laatua ja ne sisältävät muutamia kivahkoja yksityiskohtia sekä pari suht kinkkistä ongelmaa, mutta se, mikä vakuutti joskus silloin vuonna sima ei valitettavasti enää nykyään jaksa pahemmin leukaniveliä pelaajalta loksauttaa. Juostaan käytävässä, painetaan nappeja ja vedellään vipuja. Oo! Silta laskeutuu ja puomit nousevat. Voi veljet. Eikä niitä hienoja skriptattuja tapahtumiakaan ole jaksettu tehdä kuin muutama…Eivätkä ne kyllä rehellisyyden nimissä enää niin mahtavilta tunnu. Kaikki on nähty jo useampaan kertaan ja uudet pelit pystyvät nykyään sata kertaa parempaan.
Äänetkin ovat entisellään, mutta ne eivät sentään tunnu niin vanhentuneilta kuin pelin muu ulosanti. Aseet rytkyvät ihan suht jees ja varsinkin erilaiset tilaefektit kaikuineen päivineen ovat edelleen korkeaa tasoa. Musiikkeja ei Blue Shiftissä ole, tai sitten ne eivät vain suostuneet toimimaan. Opposing Forcea muistellessani olen kuitenkin lähes varma, etten ainakaan mitään ole menettänyt.
Epätoivoisia keinoja
 |
| Pelin pahin ongelma - miten oven saa räjäytettyä. |
Half-Lifestä huomaa helposti kuinka armoton aika on. Vaikka pelin grafiikkaa olisi kuinka hehkutettu pari vuotta sitten, ei se enää nykyään ole juuri mitään. Senpä takia HL onkin mennyt plastiikkakirurgille tekemään pientä kasvojenkohotusoperaatiota. Blue Shiftin mukana tulee bonuksena Half Life HD Pack, joka lisää kaikkiin julkaistujen episodien (Half-Life, Opposing Force ja Blue Shift) hahmoihin ja aseisiin reippaasti polygoneja ja tarkemmat tekstuurit.
Ihan jees, ja varsinkin päivitetyt aseet näyttävät oikein makoisilta. Sääli vain, että pelin yleisilme ei tästä juuri parane. Surkean epätarkat maastotekstuurit pomppivat vaan entistäkin pahemmin silmille. Maaston vähäinen polygonimäärä ja kivikautiset tekstuurit tekevät kentistä niin epäuskottavan näköisiä, että vaikka hahmot ja aseet olisivat täysin fotorealistisia miljardilla polygonilla, eivät ne pystyisi pelin ulkoasua pelastamaan.
Nyt saa riittää
 |
| Joskus vielä niin kauheat monsterit eivät enää jaksa säväyttää. |
Half-Life alkaa olla pikkuhiljaa jo loppuun lypsetty lehmä, eikä Blue Shift vie peliä sisällöllisesti saati teknisesti tarpeeksi eteenpäin vaan turvautuu edelleen niihin samoihin hyviksi havaittuihin ratkaisuihin. Tulos on tuttu ja turvallinen, mutta samalla toivottoman tylsä räiskintäpeli, jonka tunnistaa tilanteesta ja paikasta riippumatta alta sekunnin Half-Lifeksi.
Blue Shiftiä ei oikein pysty suosittelemaan kenellekään. Asiaa pehmittää himpun verran pelin normaalia alhaisempi hinta - n. 150 mk. Jos HL ei ole entuudestaan tuttu, ja haluaa ehdottomasti tutustua lähemmin tähän menneiden aikojen räiskintäkuninkaaseen, kannattaa mieluummin hankkia jostain alekorista alkuperäinen Half-Life. Veteraaneille voin vain sanoa, että älkää vaivautuko. Ei ole sen väärti, vaikkakin pelin seurassa yhden sateisen kesäillan saattaisi viettääkin.
Teppo Lähtinen Peliplaneetta.net
