Pelityyppi: 3D-räiskintä- ja toimintapelit
Julkaisija/kehittäjä: Meridian4 / Frozenbyte
Kotisivut: http://www.shadowgroundssurvivor.com/
Laitteistovaatimukset: Windows XP/Vista, 2,0 GHz:n suoritin, 384 Mt muistia, 1 Gt kiintolevytilaa
Testattu: AMD Athlon 3200+ 2 GHz, 2 Gt muistia, Radeon X1900 512 Mt
Arvosteluversio: Myyntiversio
Muut alustat: -

Klikkaa ja tarkista tämän pelin hinta Vertaa.fi:ssä!

Melkein pilkulleen kaksi vuotta sitten ilmestynyt alkuperäinen Shadowgrounds oli suomalaisen Frozenbyte-studion ensimmäinen peli, eikä se ollut yhtään hullumpi tuotos. Kyseessä oli hyvällä tavalla perinteinen räiskintäpeli, jossa pelaaja liikutteli ylhäältä päin kuvattua hahmoa näppiksellä ja osoitti tulitussuunnan hiirellä. Vihollisia kömpi tulilinjalle ovista ja ikkunoista, ja nopeat refleksit ja tarkka sihti olivat selviytymisen avaimet. Peli oli vähän kömpelö, mutta siitä jäi suuhun hyvä maku.

Frozenbyten uusi Shadowgrounds: Survivor on puhdasverinen jatko-osa. Se on melko lailla samanlainen kuin edellinen peli, mutta sitä on höystetty sopivasti uudistetulla grafiikalla ja tietyillä pelillisillä parannuksilla.

Uudet valoefektit luovat tunnelmaa. Joku iiskotti on jättänyt käytävät täyteen bensatynnyreitä, joten harhalaukauksia on syytä välttää.

Pelin tarina on yhä suoraviivainen - mitään sen kummempaa monitasoisuutta on turha odottaa. Avaruuden mömmöt tulevat ryttyilemään Ganymede-kuulle, ja jonkun on pantava kapuloita rattaisiin. Uusi peli sijoittuu siis samaan aikaan kuin alkuperäinen, mutta vinkkeli on ihan toinen. Tällä kertaa hahmoista saadaan sentään vähän enemmän irti jo siksikin, että päähenkilöitä on kolme. Ääninäyttelyn taso on nyt selvästi paljon parempi kuin viime kerralla. Silti tarina on niin ohutta yläpilveä, että se jättää kylmäksi - siellähän ne jotain länkyttävät, mutta ammutaanpa taas. Ja mikäs siinä, kun ammuskelu kerran sujuu niin hyvin.

Varsinainen toiminta on siis melkein samaa kamaa kuin aiemmin, mikä on tässä yhteydessä puhdas kehu - alkuperäinen Shadowgrounds oli sen verran sujuva peli, että sitä pelaa mielellään vieläkin. Tuttuun tapaan ylhäältä kuvattu sankari ammuskelee siis vihollisia ja kerää kentältä taskuunsa ammuksia ja rakennusosia, joiden avulla aseista voi tehdä entistä tehokkaampia.

Ihan vanhan lämmittelystä ei kuitenkaan ole kyse, sillä parannuksiakin löytyy. Merkittävin lienee se, että nyt pelaajahahmoja on yhden sijasta kolme: sarjatulella ongelmia ratkova sotilas, tulesta ja tulivedestä tykkäävä liekinheitinmies sekä viulunkieltäkin kireämpi tarkka-ampuja. Merkittävin ero hahmojen välillä on asearsenaali, sillä jokaisella hahmolla on omat aseensa. Niistä valtaosa on tuttuja jo edellisestä pelistä, mutta rajoittuneempi valikoima vaikuttaa pelityyliin merkittävästi.

Tarinankerronta on vähän paremmassa kuosissa kuin alkuperäisessä pelissä, mutta toisaalta se etenee välillä tällaisten helmien voimalla. "Meen polkua pitkin." Siinä on sitten sitä hahmokehitystä.

Pelissä on nyt myös kokemuspistejärjestelmä, jonka avulla pelaaja voi parannella hahmon ominaisuuksia ja hankkia hahmokohtaisia erikoiskykyjä. Sotilas voi kiivetä eräiden hirviöiden niskaan ja lopettaa ne yhdellä laukauksella, liekinheitinmies voi poksauttaa ympärilleen viholliset käristävän tulirenkaan ja tarkka-ampuja voi käynnistää hidastuksen, jonka aikana jokainen osuma tappaa vihollisen laakista. Hahmot tuntuvat mukavasti erilaisilta, ja pelaajan on parempi opetella jokaiselle sopivat lähestymistavat, ellei halua päätyä arkkumanun vakioasiakkaaksi.

Pelissä ei juuri ole tehtäviä - välillä pitää vähän väännellä vipuja samalla, kun viholliset hönkivät niskaan, mutta valtaosa pelistä on puhdasta ammuskelua. Erityisen merkittävä parannus on se, että kentät ovat selvästi lyhyempiä. Pelin aikana ei voi vieläkään tallentaa, vaan peli tallentuu automaattisesti kentän lopussa, joten lyhyet kentät vähentävät ärsytystä. Tässä asiassa Frozenbyte on selvästi kuunnellut palautetta, ja pelaaminen tuntuukin nyt paljon mukavammalta.

Taistelun tuoksinassa riittää vipinää, ja hiki nouseekin usein otsalle juuri oikealla tavalla.

Pelin grafiikka on saanut kasvojenkohotuksen. Se ei vieläkään kilpaile missään ykkössarjassa, mutta uudet tehosteet, monipuolisemmat ja selkeillä korkeuseroilla varustetut kentät, sääefektit ja muut viritykset ovat tervetulleita. On myös mukavaa, että peliin on ängetty melko sujuva fysiikanmallinnus, jonka ansiosta räjähdykset heittelevät irtaimistoa ympäriinsä ja laatikot poukkoilevat paikasta toiseen luotien iskusta.

Valitettavasti fysiikan kanssa on tainnut hiukan lähteä mopo käsistä. On kivaa, että Newton on mukana menossa, mutta silti tuntuu höhlältä juoksennella luotien potkiman varustelaatikon perässä pitkin maastoa siksi, että lodju rikkoutuu vasta usean osuman jälkeen. On myös melko epäselvää, milloin luodit osuvat kohteeseen ja milloin ne ohittavat sen - esimerkiksi kyljellään oleva bensatynnyri on kohde, jonka yli luodit tuntuvat lentävän lähes koko ajan, kunnes ne sattumalta osuvat siihen ja räjäyttävät sen.

Pelin valoefektit näyttävät yhä hyviltä, ja ensimmäisen pelin tavaramerkiksi muodostunut taskulamppu on tallella. Ikävä kyllä sillä ei nyt useimmiten ole mitään virkaa. On myös sääli, että hahmot liikkuvat yhä tönkön näköisesti, eivätkä vihollisetkaan ole juuri ketterämpiä. Etenkin lähikuvissa kasvot ovat karua katseltavaa, ja muutenkin tuntuu siltä, että hahmosuunnitteluun olisi voitu panostaa enemmän.

Aseita voi parannella tuttuun tapaan rakenteluosilla. Niiden lisäksi mukana ovat myös kokemuspisteet, joiden avulla saa erikoiskykyjä.

Shadowgrounds: Survivor on hankala tapaus. Sen hinta on hyvin kohtuullinen - peli lähtee Steamista alle 20 dollarilla, mikä on etenkin taalan nykyisellä surkealla kurssilla loistohinta. Vaikka halpa hinta toki nostaa hinta–laatu-suhdetta, tuotteen varsinaiseen laatuun se ei vaikuta - ja Survivorin tapauksessa laatu on ongelma.

Parhaimmillaan pelaaminen on hauskaa, mutta ongelmia on vaikea olla huomaamatta. Viholliset jäävät välillä jököttämään paikalleen odottamaan luotia, ja liian lähellä ovea olevan vihollisen voi ampua oven läpi.

Tarkka-ampujan erikoiskyky muutti ruudun kokonaan yksiväriseksi eikä yksinkertaisesti suostunut toimimaan lainkaan. Pelaajahahmo jää yhä ärsyttävän helposti kiinni maastoon, ääniefektit eivät aina kuulu oikein eikä ampumalla räjäytetyn esineen tappamista vihollisista saa kokemuspisteitä. Ongelmia siis riittää. Pahimmassa tapauksessa pelaaja joutuu kärsimään kaatuilusta, liian pitkistä latausajoista tai muista vastaavista bugeista, jotka tekevät pelaamisesta aivan liian hankalaa.

Korjaustiedosto on siis selvästi tarpeen, ja jos Frozenbyte tekee sen hyvin, peli voikin nousta aivan eri tasolle. Sellaista ei kuitenkaan ole vielä julkaistu, ja niinpä peli on pakko arvioida nykytilansa perusteella. Ensimmäisen pelin kömpelyydet oli helpompi antaa anteeksi, sillä sehän oli ensikertalaisten esikoinen. Nyt kokemusta on enemmän, joten odotuksetkin ovat luonnollisesti korkeammalla. Shadowgrounds: Survivor on kyllä kiistatta hintansa väärti, mutta silti on pakko hyväksyä se tosiasia, että tämä on liian buginen versio jo julkaistusta pelistä.

Olisin suoraan sanoen toivonut enemmän. Ehkä Frozenbyten seuraava, vielä julkistamaton tuotos, joka ei liity Shadowgroundsiin mitenkään ja jonka pitäisi ilmestyä ensi vuoden puolella, on kovempaa kamaa. Kotimaisesta pelistä tekisi kovasti mieli tykätä, mutta tason pitäisi olla tätä korkeampi.

Mikko Rautalahti... piti pelistä, mutta pettyi silti. Sellaisia ne ovat, ne tosielämän paradoksit.