
Witcherit ovat lapsesta asti koulutettuja möröntappajia, jotka ovat läpikäyneet mutaatioita ja kovaa koulua. Ihmissudet, zombit, demonit ja muut pimeyden olennot saavat maistaa miekkaa ja magiaa, ja kun työ on tehty, kerätään palkkio asiakkaalta ja jatketaan matkaa seuraavalle keikalle. Rumaa ja vaarallista työtä, siis, mutta jonkunhan se on tehtävä.
Witchereitä on ennen ollut kokonaisen veljeskunnan verran, mutta nykyisin witchereitä on jäljellä enää vain muutama - ja nekin harvat ovat lirissä kurjan maaginketaleen hyökätessä pelin alussa witchereiden ikiaikaiseen kotiin, Kaer Morheniin. Suuret uhat ovat liikkeellä, joten pelaajahahmolla on luonnollisesti kädet täynnä töitä.
Sapluunasta poiketen peli ei kuitenkaan oikeastaan käsittele kosmisia tehtäviä ja suuria profetioita, vaan keskittyy pelimaailman yhteiskunnallisiin ongelmiin ja paineisiin - pääjuoni antaa syyn liikkua maailmassa, mutta mielenkiintoisin materiaali tulee muualta.
The Witcher onkin poikkeuksellisen aikuinen peli sekä sisältönsä että sen käsittelytapojen puolesta. Näin ollen se on kiistatta yksi mielenkiintoisimmista roolipeleistä pitkään aikaan.
Puolasta kajahtaa
 |
| Keskustelut hoidetaan perinteisellä naksuttelumeiningillä. Mukana on kuitenkin usein myös lahjomisen kaltaisia lisävaihtoehtoja. |
Jos
The Witcher ei kuulosta tutulta tuotteelta, se ei ole mikään ihme. Kyseessä on nimittäin puolalainen fantasiakirjasarja, jonka on kirjoittanut
Andrzej Sapkowski. Muualla maailmassa Sapkowskin luomus on kielimuurin vuoksi varsin harvojen tuntema. Ensimmäinen kirjakin julkaistiin englanniksi vasta tänä vuonna.
Wiedźmin-nimellä Puolassa tunnettu kirjasarja on kuitenkin kotimaassaan varsin suosittu, ja sen pohjalta on väännetty elokuva ja 13-osainen televisiosarja. Elokuva tunnetaan englanniksi nimellä
The Hexer ja on tiettävästi melkoista kuraa. Ei tosin ihmekään, sillä ilmeisesti leffa koostui edellä mainitusta televisiosarjasta, joka oli kätevästi pantu jonkun neropatin toimesta silppurista läpi niin, että jäljelle jääneestä materiaalista saatiin irti yksi parin tunnin elokuva. Niinhän ne parhaat rainat tunnetusti tehdään!
Aiheesta on tehty myös perinteinen pöytäroolipeli vuonna 2001, ja nyt tätä hupia on tarjolla myös tällä sähköisemmällä puolella.
Kuka, mitä, missä?
 |
| Witcheriltä pyydetään usein apua. Tällä kertaa haussa ei suinkaan ole parantava taikajuoma, vaan eutanasia. |
The Witcher ei ala kovin lupaavasti, sillä heti aluksi selviää, että päähenkilö Geralt on menettänyt muistinsa. Tämä ehkä kliseisin mahdollinen tietokonepelien juonikuvio pitäisi pikku hiljaa lopettaa halolla saunan takana. Se on perinteisesti ollut hyvin suosittu tempaus siksi, että sen avulla voidaan kätevästi tehdä superpätevä pelaajahahmo, jolle pitää kuitenkin opettaa yksinkertaisetkin asiat kädestä pitäen. Amnesian ansiosta kenenkään ei myöskään tarvitse sisäistää mitään monimutkaista asetelmaa ymmärtääkseen peliä, vaan asiat voidaan paljastaa sopivissa paloissa.
Vähän ilkeämmin sanottuna muistinmenetys on laiskan pelimaakarin kainalosauva. Jotkut ovat kyllä käyttäneet tätä kulunutta jekkua todella taitavastikin, ja ainakin
The Witcherin kunniaksi voidaan sanoa, ettei se tee asiasta liian isoa numeroa eikä etenkään yritä teeskennellä, että tämä juonikuvio olisi yksinään tarpeeksi kattava kantaakseen pelin tarinaa.
Pelin aivan alkuosa on melko puuduttava putki, jonka aikana opetellaan tappeleminen, taikominen, alkemia ja muut jekut. Tästä ei kuitenkaan kannata pelästyä, sillä kun tästä vaiheesta on päässyt läpi, peli onneksi aukeaa aivan eri tavalla.
Mörköjen kimppuun
 |
| Noppapeli on todella tyylikkään näköinen, mutta valitettavasti sen toteutus on lähinnä vitsi. |
Kun kyseessä kerran on roolipeli, kellekään tuskin tulee yllätyksenä, että vihollisten purressa multaa kokemuspisteet karttuvat, ja kun niitä tulee tarpeeksi, kokemustaso kilahtaa pykälän verran ylöspäin. Kokemustasojen myötä tulee luonnollisesti uusia taitoja. Ei siis mitään mullistavaa, mutta toteutus toimii hyvin.
Suuremman hahmoryhmän sijasta pelissä ohjataan vain Geraltia. Niinpä taisteluissakin on henkilökohtaisempi ote. Periaatteessa rytyyttäminen sujuu pelkällä hiirellä naksuttelulla, mutta käytännössä järjestelmässä on mukavasti vaihtelua etenkin perinteiseen roolipelimuottiin verrattuna.
Valittavana on kolme eri taistelutyyliä - vahvoille, nopeille ja useille samanaikaisille vastustajille - ja oikean tyylin valinta oikeaan tilanteeseen on hyvin tärkeää. Jokaisessa tyylissä on yhteinen juju: pelaajan tulee aina iskeä seuraavan kerran juuri oikealla hetkellä, jotta hyökkäykset saadaan ketjutettua yhteen. Geralt voi myös väistellä akrobaattisesti vihollisten hyökkäyksiä, ja taistelut ovatkin hyvin näyttäviä terän piirtäessä tappavaa vanaa ilmaan ja sankarin pyöriessä verikaarien välissä väkkäränä.
Pelissä on vahva valikoima erilaisia taikajuomia, pommeja ja miekan terään sipaistavia taikaöljyjä, joiden avulla hankalissa tilanteissa pärjää paremmin. Niitä tehdään itse eri aineista, joita voi kerätä luonnosta tai edesmenneiden vastustajien raadoista. Itse alkemiajärjestelmä on ihan hauska, mutta valitettavasti erilaisia ainesosia on arviolta kuusi tsiljonaa tai siltä se ainakin tuntuu, kun ne napsahtelevat hahmon tavaravalikoimaan, jota ei voi mitenkään järjestää. Jos taikajuoma-ainekset saisi kunnolla edes omaan lokeroonsa automaattisesti, se tekisi pelistä paljon hauskemman. Nyt litkujen käyttäminen on hauskaa, mutta tekeminen tuntuu pakkopullalta.
Noppia ja kuppia
 |
| Synkät meiningit, synkät maisemat. Pelin rakennusten arkkitehtuuri ansaitsee erikoismaininnan. |
Pelissä on myös muutama hauska alapeli, kuten noppapokeri, nyrkkeily ja kännääminen. Noppapokeri näyttää tyylikkäältä, mutta on pelillisesti hyvin peruskauraa, etenkin kun tekoäly heittää vähän väliä surutta johtoasemansa pois. Nyrkkeilykään ei juuri innosta, mitä nyt vähän hakataan hyökkäys- ja väistönappuloita tahdissa. Ainakin molemmilla tavoilla voi tehdä helppoa rahaa.
Pämppääminen ei oikeastaan ole minipeli sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta se on toteutettu niin hauskasti, että sen sopii mainita erikseen. Se ei nimittäin tunnu vain mukahauskalta "hähää, ukko on ihan perseet!" -menolta, vaan sillä on pelin kannalta merkitystä - lupsakkaalta ryyppykaverilta kun voi saada illan mittaan hyödyllisiä tietoja. Se tukee myös tarinankerrontaa. Eräässäkin vaiheessa Geralt kiistelee erään herrasmiehen kanssa siitä, mistä hinnasta sankari suostuisi siivoamaan öiset hirviöt pois äijän pihalta. Tinkimisen ohessa tietenkin otetaan varsin luontevasti kuppia, ja kun yhteisymmärrys lopulta syntyy, Geralt toikkaroi sitten keskiyöllä mökistä pihalle umpituiterissa siivoamaan paikkoja. Pelin raadollisen maailman huomioon ottaen tämä tuntuu hyvin luontevalta menolta.
Voimaa kuin pienessä vanhainkodissa
 |
| Kun kitusissa on sopivaa taikajuomaa, viholliset näkyvät pimeässäkin vaivatta. |
Peli käyttää alkuperäisestä
Neverwinter Nightsista tuttua Aurora Engineä. Auroraa alkaa jo ikä painaa, eikä se ilmestyessäänkään varsinaisesti ollut kehityksen kärjessä. Sitä ei juuri huomaa pelistä itsestään, sillä
The Witcherin grafiikka on komeaa ja yksityiskohtaista, ja CD Projektille täytyy antaa erityisesti pisteet siitä, että sen pelimaailma näyttää hyvin persoonalliselta ja omaperäiseltä. Liekö takana sitten taustamateriaalin slaavilainen vaikutus, mutta se on selvää, että pelin kaupungit eroavat massasta edukseen.
Ikääntymisen huomaa kuitenkin siinä, että vähän tehokkaampikin kone yskii helposti. Etenkin muistia on parempi olla paljon. On pelejä, joita voi pelata läpi nuhapumpullakin, jos vain kärsivällisyyttä riittää, mutta tämä ei ole yksi niistä. Liian vähällä muistilla toimintakohtausten ruudunpäivitys hidastuu paljon, mutta pahinta ovat latausajat. Kun Geralt vaikkapa astuu majatalosta pihalle, yhden ainoan gigatavun omistaja ehtii hyvin käydä keittämässä kupin teetä sillä aikaa. Parilla gigalla elämä helpottuu merkittävästi, mutta latausajat eivät silti ole liian lempeitä.
Muistin määrästä riippumatta mukana on erinäisiä muitakin ongelmia. Yksi hankalimmista on se, että Geralt tuntuu ottavan käskyjä vastaan vähän miten sattuu. Kun käsketään poimia jotain maasta, juosta tiettyyn paikkaan tai hyökätä tietyn vastustajan kimppuun, ärsyttävän usein sankari jää vain seisomaan paikalleen. Tämä johtuu ilmeisesti siitä, että välillä hiiren osoitin tuntuu olevan häkellyttävän nirso siitä, minkä kohteen päällä se uskoo olevansa. Tämä on erityisen raivostuttavaa taisteluissa, joissa iskujen sulava rytmittäminen on tärkeää. Asiaa ei helpota se, että taistelun tuoksinassa hahmot juoksevat helposti toistensa taakse, jolloin niitä ei pääsekään enää sohimaan hiirellä. Välilyöntiä hipaisemalla pelin saa sentään pysäytettyä ja kameraa voi säätää kaikessa rauhassa. Se auttaa asiaa, mutta tuntuu kurjan paljon hätäratkaisulta. Se on erityisen kurjaa siksi, että sujuvat taistelut ovat melkoista viiltobalettia, joten sujuvan mättämisen katkeaminen pelaajasta riippumattomaan tilanteeseen lässäyttää tunnelmaa pahasti.
Rasittavin tekninen ongelma on kuitenkin pelin kaatuilu. Se ei onneksi tee sitä ihan koko ajan ja onneksi peliin voi hakea korjaustiedoston, joka vähentää sitä huomattavasti (ja korjaa muutenkin koko joukon bugeja). Päivityskään ei poista ongelmaa kokonaan. Vaiva ei ole niin yleinen, että
The Witcher tuntuisi pelikelvottomalta, mutta sen verran usein peliä saa käynnistää uudestaan, että verenpaine nousee väistämättä.
On myös pakko mainita, että valitettavasti puolalaisten käsitys englannin kielestä on välillä vähän hämärä, eikä ääninäyttelykään aina ihan vastaa odotuksia. Musiikkipuoli sentään luo jatkuvasti esimerkillisen hyvää tunnelmaa.
Syyt ja seuraukset
 |
| Latausruutuina käytettävät suunnitteluluonnokset ovat eittämättä kivan näköisiä, mutta niitä saa katsella aivan liian pitkään. |
Nyt kun nämä pakolliset peruskuviot on saatu alta pois, voidaan vihdoin käydä kiinni niihin asioihin, jotka todella tekevät
The Witcheristä vaivan arvoisen.
Ensinnäkin peli on istutettu lähes ennennäkemättömän jykevästi harmaasävyjen maailmaan. Sen oleellisia teemoja ovat muun muassa taikauskoisuus ja rasismi, ja muita olentoja kuin ihmisiä katsotaankin peruslantsareiden toimesta yleensä varsin pahalla silmällä. Maailmassa toimii esimerkiksi haltioista ja kääpiöistä koostuva aktivistipoppoo, joka yrittää ajaa ihmisoikeuksia ei-ihmisille - joista monet kuitenkin pitävät heitä väkivaltaisina riehujaääliöinä, jotka vain aiheuttavat kaikille ongelmia.
Perinteinen pelilogiikkahan antaisi ymmärtää, että tällaisella asialla olevat tyypit ovat aina puhdassydämisiä sankareita ja heikkojen puolustajia, mutta
The Witcher pyrkii monitasoisempaan sisältöön, jossa esimerkiksi terroristi ja vapaustaistelija eivät ole erotettavissa toisistaan niin helposti kuin moni ehkä haluaisi. Mukana on myös reilu annos uskonnollisia fanaatikkoja ja muita yhteiskunnan ilopillereitä, eivätkä he ole vain satunnaisia sivuhahmoja, vaan juuri niitä tyyppejä, joiden kanssa Geralt joutuu asioimaan edetäkseen tehtävässään.
Nämä elementit eivät aina toimi ihan niin hyvin kuin tekijät ilmeisesti kuvittelevat, mutta pelkästään se, että ne ovat ylipäätänsä pelissä mukana, tekevät
The Witcheristä hyvin mielenkiintoisen teoksen ja "aikuisen" tavalla, joka ylittää perinteisen "verta ja seksiä" -määritelmän. Eipä silti, niitäkin on kyllä tarjolla vähintään omiksi tarpeiksi, ja niinpä peli on kielletty alle 18-vuotiailta. Välillä tuntuukin siltä, että Geralt kaataa enemmän naisia kuin kuppa, mikä on tällaisessa mukakeskiaikaisessa ympäristössä melkoinen suoritus...
 |
| Känninen Geralt ei oikein ole tappelukondiksessa, mikä ei tietenkään estä häntä tappelemasta. Kokemuspisteillä voi tosin optimoida sankarista yllättävän ilkeän viinapukarin. |
Joka tapauksessa pelissä ajaudutaan välillä todella karuihin tilanteisiin, joissa kukaan ei ole oikeassa ja kaikki osallistujat ovat pohjimmiltaan epämiellyttäviä paskiaisia. Rahasta toimiva Geralt itse ei ole juuri paremmassa asemassa, vaikka kuinka yrittääkin siinä sivussa pelastaa maailmaa. Jos pelaaja olisi vain passiivinen katsoja näissä tilanteissa,
The Witcher ei vielä olisi niin loistava tuote, mutta onneksi näin ei ole: peli tekee pelaajan päätöksistä jatkuvasti merkityksellisiä. Tietyissä pelitilanteissa pelaajan tulee päättää, miten toimia, ja tyypillisesti näiden päätösten todelliset seuraukset näkyvät vasta tuntikausia myöhemmin. Tällöin peli näyttää takaumia päätöstilanteeseen ja tekee selväksi, että nyt tässä tilanteessa ollaan siksi, että pelaaja ihan itse tähän pyrkinyt. Nämä päätökset eivät ole höhliä "pelasta mummo tai tuuppaa se syvemmälle hissikuiluun" -tyyppisiä lastentarhatasoisia moraalipulmia, vaan tilanteet ovat paljon hienovaraisempia. Usein kyse ei lainkaan ole oikeasta ja väärästä, vaan siitä, mikä tuntuu siinä tilanteessa järkevältä tai pienemmältä pahalta. Tämä tuo peliin hurjasti realismin tuntua ja lisää luonnollisesti myös sen uudelleenpeluuarvoa.
Roolipelien ystäville pakko-ostos
The Witcher ei siis millään muotoa ole mikään tietokoneroolipelien Graalin malja. Siihen päästäkseen sen pitäisi olla paljon tasalaatuisempi. Nyt on välillä tuskallisen selvää, että sen käyttämä teknologia on selvästi vähän turhan vanhaa. Pelisuunnittelustakin löytyy välillä narinan aihetta.
Mutta mitä sitten? Se ei muuta sitä tosiasiaa, että kyseessä on todella kiehtova peli. Onkin hyvä tarkentaa ihan varmuuden vuoksi, ettei
The Witcher ole saamastaan kritiikistä huolimatta mikään floppi. Siinä on eittämättä puutteensa, mutta silti se tarjoaa paljon hauskoja hetkiä, mielenkiintoisen juonen ja omaperäisen pelimaailman. Kehnoimmillaankin se on täynnä kaikin puolin mukiinmenevää fantasiaviihdettä, joka erottuu valtavirrasta vahvasti edukseen. Parhaimmillaan se taas esittelee tilanteita, joissa olosuhteet oikeasti ahdistavat, mutta halu nähdä mitä seuraavaksi tapahtuu, ajaa pelaajaa armotta eteenpäin.
Mikko Rautalahti... ei ihan uskalla kehua tätä vuoden parhaaksi roolipeliksi, kun
Mass Effect on vielä tulossa. Katotaan ny!