Pelityyppi: 3D-räiskintä- ja toimintapelit
Julkaisija/kehittäjä: EA / Valve
Kotisivut: http://orange.half-life2.com/
Laitteistovaatimukset: Windows 2000/XP/Vista, 1,7 Ghz:n Intel Pentium 4 tai AMD Athlon, 512 Mt muistia, 20 Gt kiintolevytilaa, 128 Mt:n näytönohjain
Testattu: AMD Athlon 3200+ 2 GHz, 1 Gt muistia, Radeon X1900 512 Mt
Arvosteluversio: Myyntiversio
Muut alustat: Xbox 360, PlayStation 3

Klikkaa ja tarkista tämän pelin hinta Vertaa.fi:ssä!

Valven The Orange Box on melkoinen paketti, tuleehan siinä yksissä kansissa ja yhden pelin hinnalla kokonaista viisi peliä. Alkuperäisen Half-Life 2:n ja sen tarinaa jatkavan Half-Life 2: Episode Onen lisäksi mukana ovat Episode Two, hilpeä Half-Life-jatkumoon sijoittuva pulmanratkontapeli Portal sekä pitkään odotettu verkkoräiskintäpeli Team Fortress 2.

Vaikka tunnelit ovatkin jännittäviä, peli on komeimmillaan ulkotiloissa. Autolla ajellaankin paljon.

Tiedemies Gordon Freemanin tarinalle on saatu odottaa jatkoa melkein puolitoista vuotta. Se ei sinänsä ole kovin pitkä aika, mutta odottelu on ollut monelle tuskaista, kun pidetään mielessä, että alun perin pelin piti saapua jo vuoden 2006 joulumarkkinoille ja Episode One oli monen mielestä liian lyhyt.

Nyt peli kuitenkin on saapunut, ja sitä on kannattanut odottaa. Kuten edeltäjänsäkin, peli jatkuu suoraan siitä, mihin edellinen osa jäi. Nyt seurataan Gordonin ja Alyxin matkaa City 17:stä kohti White Forestia, jossa kapinalliset pitävät päämajaansa. Matkalla on tietenkin jos jonkinlaisia mutkia niin maan päällä kuin ikävissä kaivostunneleissakin, mutta mitäs pienistä - ruuti palaa ja vieraan ulottuvuuden öttiäistä ja Combinen sotilasta viedään jalat edellä yksi toisensa perään riippumatta siitä, missä mennään.

Hunterit ovat ikäviä vastustajia, etenkin kun niillä on paha tapa tipahtaa kylään kavereiden kanssa.

Pelissä ei ole uusia aseita oikeastaan lainkaan, mitä nyt lopussa nähdään yksi uusi räjähtävä värkki. Ei kannata kuitenkaan luulla, että peli lepäilisi laakereillaan, sillä mukana on uusi auto ja todella paljon kekseliäitä pelitilanteita. Tarjolla on uusia ja mahtavan näköisiä ympäristöjä, ja sokerina pohjalla pelin loppuvaiheilla on ensimmäistä kertaa laajaa maastoa, jossa pelaaja voi ajaa varsin vapaasti autolla paikasta toiseen sen sijaan, että oltaisiin koko ajan tiukasti putkessa.

Myös perinteisemmät pelitilanteet vaihtelevat mukavasti sen sijaan, että vain jatkuvasti juostaisiin eteenpäin käytävää pitkin ja ammuttaisiin. Onkin hyvin miellyttävää, että pelaajan on jatkuvasti reagoitava pelitilanteisiin eri tavoilla. Painovoimaa uhmaavalle gravity gunille riittää jälleen käyttöä, ja mukana on muutamia hauskoja tasapainottelupulmia - tällä kertaa aika isollakin skaalalla.

Vähän pidempi

Alyx antaa mukavasti tulitukea autossa istuttaessa. Herrasmieskuski tosin pussaa vihollista etupuskurilla ennen kuin neiti Vance ehtii saada mörön jyvälle.

Episode One kesti noin 4-5 tuntia pelata läpi. Episode Two on selvästi vähän pidempi - itse käytin vanhana jahkailijana siihen seitsemisen tuntia, vähän nopeammat varmaan hoitelevat sen kuudessa. Se ei mielestäni ole sinänsä kovin oleellista, sillä se on mielestäni tarpeeksi pitkä. Verrattuna esimerkiksi Half-Life 2:een kokemus tuntuu paljon jykevämmältä. Emopelissä sai aina juosta pitkään puuhastelemassa kaikenlaista, ja välillä juonikin eteni taustalla.

Mikäs siinä, mutta nämä uudemmat jatko-osat ovat toista maata. On totta, että kokemus on lyhyempi, mutta se on myös intensiivisempi. Tarina etenee paljon tiukemmalla tahdilla, mikä on minusta kerrassaan hyvä asia - Episode Two tuntuukin pitävän sisällään yhtä paljon tarinaa kuin koko Half-Life 2 yksinään. Jos sallitte pienimuotoisen nojatuolifilosofoinnin, epäilen, että pituus häiritsee niitä, jotka hakevat ensisijaisesti vetävää toimintapeliä. Ne, jotka ovat kiinnostuneempia tarinasta ja pelitilanteen etenemisestä, eivät välttämättä pane niinkään pahakseen.

Half-Life 2:n tarina ja ennen kaikkea sen kerronta on jatkuvasti ollut aivan omaa luokkaansa pelialalla. Se ei tosin sinänsä vielä vaadi paljoa, kun joka toinen peli pyörii jonkinlaisen tunkkaisen muistinmenetyksen, muinaisen profetian tai "et olekaan kuka luulit olevasi, tässä on kreisejä supervoimia" -virityksen ympärillä. Valve on kuitenkin rakentanut hyvin uskottavan ja vetävän pelimaailman.

Loppurytinässä on mukavasti tilan tuntua – kuten taka-alalla näkyvä kartta kertoo, siellä saa ryllistää melko vapaasti. Tekemisestä ei ainakaan tule pulaa.

Tarinan merkitystä on vaikea korostaa liikaa. Vaikka Episode Two onkin tietenkin ensisijaisesti hyvin sujuva ja komean näköinen räiskintäpeli, viime kädessä todellinen vetonaula on kuitenkin tarina ja etenkin se tapa, miten se kerrotaan. Valvella selvästi ymmärretään, ettei kaikkea tarvitse koko ajan vääntää rautalangasta eikä kaikkea tarvitse selittää heti. Siitä voisi moni muu kehittäjä ottaa oppia scifijuonia vääntäessään. Kyse ei kuitenkaan ole pelkistä tapahtumista, vaan ennen kaikkea pelin läpitunkevasta tunnelmasta, jonka mahdollistavat loistava ääninäyttely, todella vaikuttava hahmojen animointi ja ylipäätänsä se vahva ilmapiiri, jonka Valve on saanut aikaan pelin tapahtumapaikoissa. Etenkin ulkotilat näyttävät entistä paremmilta.

Vaikka Source-pelimoottoria onkin jälleen rukattu vähän pätevämmäksi, teknisesti peli ei ehkä ole enää aivan parasta kärkeä. Ne, joiden mielestä se on näissä olosuhteissa merkittävää, tajuavat kuitenkin taiteesta suunnilleen yhtä paljon kuin kaiutinkaapelien valmistusmateriaaleista hössöttävät superhifistit ymmärtävät musiikin kuuntelusta. Valvella on niin vahva taju siitä, minkälainen värimaailma ja muotoilu näyttää hyvältä ja mikä ei, ettei kyseessä enää ole tekninen kysymys.

Kliinisissä koeolosuhteissa on mukavan turvallista, mitä nyt ovat panneet kuopan pohjalle vähän happoa koehenkilöä motivoimaan.

Toinen paketin uutuuksista on Portal, joka ei ole toimintapeli, vaan ihan puhdasta pulmanratkontaa. Pelaajalle isketään käteen vehje, jolla voi luoda portaaleja kahden eri pisteen välillä. Pelaaja voi siis esimerkiksi tehdä aukon lattiaan ja toisen kattoon, ja hypätä alas aukosta vain ilmestyäkseen uudelleen katosta - ja jos aukot on sijoitettu oikein, pudota loputtomiin yhden huoneen sisällä. Jos ajatuskin saa pään särkemään, ei se mitään, se kuuluu asiaan.

Pelaaja on ilmeisesti osa Aperture Science -nimisen yhtiön koeohjelmaa, mutta hyvin pian alkaa olla selvää, että jokin on vialla, sillä koetta ohjaava tietokone on melko hilpeä tapaus. Portal onkin hillittömän hauska peli: se on pullollaan huumoria, josta valtaosa tulee koetilannetta valvovan keskustietokoneen hauskoista jutuista. Pelin edetessä jutuista tulee aina vain happoisampia, ja pelissä onkin yksi parhaista lopuista miesmuistiin...

Ja kerrassaan nerokas lopputekstien aikana soiva kappale.

Katossa on reikä, lattiassa on reikä. Tässä voi pudota ikuisesti kohti itseään samalla, kun oman niskan yläpuolella häämöttävät omat jalat...

Portalin tarkkaa peliaikaa on erityisen vaikea määritellä - periaatteessa koko hoidon voi juosta läpi muutamassa tunnissa, jos tietää mitä tekee, mutta kyseessähän on pulmanratkaisupeli, ja näin ollen aivopähkinöiden ratkomiseen kuluva aika vaihtelee hurjasti pelaajien välillä. Mikään pitkä peli se ei kuitenkaan ole.

On hyvä pitää mielessä, ettei Portal myöskään ole pelkkä vitsi, vaan se sijoittuu samaan jatkumoon Half-Life 2:n kanssa. Rohkeimmat odottelevatkin jo, että Gordon saisi portaalipyssyn kouraansa Episode Threessä, ja itse asiassa sekä Half-Life 2, Episode One että Episode Two ovat pienellä rukkaamisella pelattavissa läpi niin, että Gordonilla on taskussaan myös portaalivehje.

Kun Team Fortress 2:ssa juoksentelee katsomatta eteensä, kannattaa varautua tällaiseen näkyyn. Mekaanikon nikkaroima tykki tekee kurjaa jälkeä.

Team Fortress 2:ta on odotettu vuosikaudet, ja monet ovatkin jo henkisesti tuupanneet sen siihen laatikkoon, jossa asuvat myös joulupukki, pääsiäispupu ja muut mielikuvitushahmot. Vastoin kaikkia odotuksia peli on kuitenkin täällä.

Ensivaikutelma on vaikuttava, sillä pelin visuaalinen ilme on todella iskevä. Piirrossarjamaiset ja vahvasti tyylitellyt hahmot antavat pelille uskomattoman paljon luonnetta alalla, jossa useimmat pelit näyttävät suurin piirtein samalta. Kyse ei ole vain pelkästä silmäkarkista, vaan grafiikalla on myös vahva pelillinen merkitys: eri hahmotyypit on hyvin helppo erottaa toisistaan pelkästään ryhdin ja ruumiinkielen perusteella. Kyseessä voi hyvinkin olla vuoden riemastuttavimman näköinen peli.

Itse peliin taas on juuri sellaista verkkoräiskintää kuin verkkoräiskintä useimmiten tuppaa olemaan. Se, onko tämä hyvä vai paha asia riippuu pelaajan omista mieltymyksistä, eikä tätä sinänsä pidä ottaa kritiikkinä - peli näyttää syötävän hyvältä, kaikki hahmoluokat ovat hauskoja ja varsin hyvin tasapainotettuja. Ne ovat myös kiitettävän erilaisia. Esimerkiksi automaattitykkejä rakenteleva Puuha-Pete tai viholliseksi naamioituva vakooja takaavat aivan erilaiset pelikokemukset.

Joukkuepeli on poikaa. Medicinä voi pitää omat pojat hengissä kovassakin rytinässä, ja se onkin avain toimivaan puolustukseen.

Lopulta tarjolla on kuitenkin loputonta lipunryöstöä ja kenttien strategisten pisteiden hallintaa. Niiden varjolla kaikki juoksevat villisti ympäriinsä ja ampuvat toisia pelaajia, ja joku hokee koko ajan "lol" tai valittaa siitä, että joku kehtaa istua paikallaan ja puolustaa sitä kohtaa, jota pitää puolustaa. Sellaistahan se verkkoräiskintä on: hyvällä porukalla hauskaa, huonolla porukalla melko tuskaista. Jos pelityyppi kiinnostaa, ei ole mitään järkevää syytä olla innostumatta tästä.

Portalin perustekniikoita: koska portaalista läpi kulkiessa kohteen vauhti pysyy samana, pelaaja astua lattiassa olevaan portaaliin, pudota ylhäällä olevasta portaalista samaan reikään, ja ampaista kovalla vauhdilla ylemmästä reiästä ulos – putoamisnopeus kun luonnollisesti lisää vauhtia.

The Orange Box on kokonaisuus, jota voi lähestyä monella tavalla. Siitä ei ainakaan pitäisi olla epäilystä, että rahalle todella saa vastinetta. Parhaimmillaan paketin arvo on tietenkin, jos ei ole vielä koskaan pelannut Half-Life 2:ta ja Episode Onea, mutta vaikka aiemmat tuotteet olisivatkin jo tuttuja, yhden pelin hinnalla saa silti kolme erinomaista peliä - ei tässä pitäisi kellään olla mitään valittamisen varaa. Etenkin jos Half-Life 2 on vielä täysin tuntematon herkku, tästä ei enää paketti paremmaksi tule.

Onko kyseessä sitten täydellinen kokonaisuus? No ei, mutta tuntuu jotenkin höhlältä kiukutella mitättömistä pikkuseikoista, kun suunnilleen ainoat oikeat valittamisen arvoiset asiat ovat se, että jotkut paketin pelit voisivat olla pidempiä. Enemmän tekisi mieli narista siitä, ettei muuten niin erinomaisessa Half-Life 2:ssa ole niitä rakenteellisia parannuksia, jotka löytyvät Episode Onesta ja Twosta - se ei yksinkertaisesti tunnu yhtä iskevältä siksi, että sen tarinankerronta on verkkaisempaa. Myös omalla puolella olevien kavereiden tekoäly falskaa välillä pahasti, muttei enempää kuin muissakaan peleissä.

Kyseessä on yksinkertaisesti niin hyvä paketti, ettei tällaisia näe juuri koskaan. Teoreettisesti olisi mahdollista viilata tästä vielä parempi kokonaisuus, mutta realistiset inhimilliset rajoitukset huomioon ottaen ei ole kohtuullista olettaa, että niin voisi tosielämässä tapahtua. The Orange Box olisi ehdottomasti hintansa väärti, vaikka sitä myytäisiin kaksinkertaisella hinnalla.

Mikko Rautalahti... on vieläkin vähän äimänä.