Pelityyppi: Strategia- ja sotapelit
Julkaisija/kehittäjä: Vivendi / Massive Entertainment
Kotisivut: http://www.worldinconflict.com/
Laitteistovaatimukset: Windows XP tai uudempi, 2,0 GHz:n prosessori, 512 Mt muistia, GeForce 6600 GT tai nopeampi
Testattu: Windows XP, Athlon 64 X2 3800+, 2 Gt muistia, GeForce 7900GT
Arvosteluversio: Myyntiversio
Muut alustat: -

Klikkaa ja tarkista tämän pelin hinta Vertaa.fi:ssä!

Tutustuin ruotsalaisen Massive Entertainmentin World in Conflict -naksustrategiaan ensimmäisen kerran viime syksynä vieraillessani firman tukikohdassa Malmössä. Olin harvinaisen otettu. Entuudestaankin naksuistaan tunnettu Massive näytti suoriutuneen mahdottomasta ja löytäneen moneen kertaan puhkikaluttuun lajityyppiin uutta henkeä. Pitkän odotuksen päätteeksi peli on lopulta saapunut ja lupaukset on täytetty. Emme saaneet uutta messiasta, mutta erittäin hiotun ja huolella mietityn naksustrategian ainakin.

World in Conflict tarjoaa pelaajille nopeatempoista, suorastaan räväkkää naksustrategiaa semihistoriallisessa ympäristössä. Vaikka tarina onkin temmattu omasta taikurinhatusta, muutoin peli pohjautuu suurin piirtein oikean maailman olosuhteisiin. Esimerkiksi kaikki kalusto on historiallisesti aitoa. Rts-käsittelyn jälkeen ei tosin kannata odottaa saavansa pikkutarkasti simuloituja tankkeja, mutta ainakin kalusto näyttää oikealta ja on mallinnettu tietyssä suhteessa toisiinsa.

Käyttöliittymä on selkeä. Kohdealueet erottuvat maastosta selkeillä merkinnöillä ja ruudulla näkyy koko ajan muistutus tavoitteista. Eri hahmojen pulinat ja mahdolliset aikarajat ilmestyvät ruudun yläreunaan.

Peli tarjoaa yllätyksiä monella saralla. Yksi suurimmista on suorastaan sulava ja mielenkiintoinen yksinpeli. Melkoinen yllätys, sillä alkujaanhan tästä suunniteltiin pelkkää moninpeliä. Jos yksinpeli nyt ei mikään viime tipan lisäys olekaan, niin pelkästään moninpeliksi suunnitellusta mekaniikasta on saatu aikaan myös erittäin toimiva pelikokemus yhdelle pelaajalle.

Mekaniikan ohella myös tarina ihastuttaa. Sitäkään ei uskoisi jälkijättöiseksi, sen verran tyylillä pelaaja totutetaan tapahtumiin. Yleistilannehan kaikessa karuudessaan on yllättäen puhjennut kolmas maailmansota Euroopassa, joka ei sujukaan aivan ennakkokaavailujen mukaan. Neuvostoliiton invaasio tuo mukanaan yllättäviä käänteitä ja sitten tapahtuu dramaattisimmista dramaattisin käänne: punakone iskee selkään ja suorittaa maihinnousun Yhdysvaltain länsirannikolle. Yhtäkkiä Amerikka käy kahden rintaman sotaa ja kotirintamalla on vain heikkoja joukkoja, joilla on täysi työ torjua punajyrän hyökyä.

Taistelujen välissä tarjoillaan tyylikkäästi ja dramaattisesti käsikirjoitettu tarina kolmannesta maailmansodasta ja sen mukaansa tempaisemista hahmoista, joiden persoona kasvaa ja kehittyy tehtävä tehtävältä. World in Conflictilla onkin tarjottavanaan lajityyppiinsä ja peleihin ylipäätään poikkeuksellisen vahvaa tarinankerrontaa. Sen ansiosta varsinaiseen peliin ja armeijoiden kamppailuihin on nautinto uppoutua, kun pelaajalla on perspektiiviä taistelukentällä operoiviin kollegoihinsa ja laajempiin tapahtumiin.

Jokaisen tehtävän jälkeen pelaaja saa yhteenvedon toimistaan ja saavutuksistaan.

Moninpelilähtökohtansa ansiosta World in Conflict tuo monia miellyttäviä ideoita myös yksinpelin puolelle. Esimerkiksi pelikentät ovat useimmiten huomattavan laajoja, eikä niillä ole keinotekoisia esteitä rajoittamassa pelaajan toimintaa. Jos haluat lähettää yhden humveen keittämään teetä kahden kilometrin päähän taistelusta, niin ole hyvä vain. Tämä tuo tapahtumiin valinnanvaraa ja toimimisen vapautta.

Lisäksi pelaaja ei ole taistelukentällä yksin. Laajaa pelialuetta ja nykykoneiden riittoisaa tehoa on hyödynnetty tehokkaasti: sen sijaan että olisit se kaiken yksin ratkaiseva supersotilas, yksinpeli muistuttaakin hauskalla tavalla moninpeliä. Pelaaja on vain yksi osastonjohtaja muiden joukossa, ja taistelukentällä on muitakin yksiköitä, jotka suorittavat omia tehtäviään joko itsekseen tai pelaajan kanssa. Joskus operoit autonomisesti itse, joskus joudut antamaan tukea kavereille, joskus nämä tulevat sinun avuksesi. Vaikka kollegojen toimet onkin skriptattu vahvasti, he tuovat tapahtumiin aitouden ja toimivuuden tuntua.

Myös tehtäväsuunnittelu ja tavoitteet ovat kiitettävällä tavalla vapaita. Monessa vihoviimeisessä naksuilussa peli on ohi saman tien, kun jokin alitehtävä ei onnistu. Tai vähintäänkin ollaan tosi pahassa liemessä. Tällä kertaa tehtävät on lajiteltu kätevästi pakollisiin ja valinnaisiin. Pelaajalla on niskassaan koko ajan ainakin yksi tavoite, minkä ohella olisi kiva ehtiä suoriutumaan sivuduunista tai toisestakin. Sivuhommat voivat vaatia melkoista venymistä, sillä niihin tarvittavat resurssit on otettava omalta pääyksiköltä, joka saattaa olla melkoisessa myllytyksessä jo valmiiksi. Joskus riski silti kannattaa - onnistuminen saatetaan palkita lisäresursseilla, joista on paljonkin hyötyä jatkossa.

Taivaalta sataa rautaa. Pelaajilla voi olla käytössään niin taistelukentällä olevaa tykistöä kuin ruudun ulkopuolelta ampuvaa taktista tykistötukeakin. Molemmat tekevät todella gutaa - osuessaan.

Tekijät ovat suunnanneet pelinsä konseptoinnissa oikeille urille, sillä kun World in Conflictissa soditaan, niin siinä soditaan kunnolla. Ei turhien tukikohtien rakentelua, ei laitosmeininkiä, ei mikromanagerointia - eikä resurssien keräilyä puita hakkaamalla. Pelaaja saa kasan joukkoja, joilla on suoritettava annettu tehtävä. Siinä se.

Perinteisen resurssinhallinnan tilalla on kaksikin erilaista järjestelmää. Tacpointseilla, taktisella tuella, pelaaja voi tilata kartan ulkopuolelta tykistökeskityksiä, ilmaiskuja, hävittäjäsuojaa ja joskus laskuvarjojääkäreitäkin. Tarjolla oleva taktisen tuen lista riippuu tehtävästä ja tilanteesta. Apuvoimien järkevä käyttäminen on monessa tehtävässä äärimmäisen tärkeää menestykselle. Välillä onkin suorastaan nautinnollista vain keskittyä räimimään vihollisen niskaan sekä omilla tykeillä että taktisen tuen tykistöllä - ja vain nautiskella komeasta jyrinästä.

Toinen resurssijärjestelmä löytyy yksiköiden ostopuolelta. Usein tehtävän alussa pelaaja vain katselee karttaa ilman yksikön yksikköä. Ruudun oikeassa yläreunassa olevasta valikosta voi tsekata, mitä yksikköjä on tarjolla ja tilata niitä täydennysjoukkoina.

Erittäin ovelana vetona täydennyspisteet tietysti kuluvat yksiköitä ostettaessa, mutta tappioita kärsiessään pelaajan yksikköpisteet menevät takaisin reserviin, josta ne tihkuvat hiljakseen takaisin käyttölistalle. Vaikka menettäisitkin koko armeijasi epäonnistuneessa hyökkäyksessä niin, ei hätää: odotat vain jonkin aikaa ja voit korvata tappiosi. Tämä pitää pelin liikkeessä ja elävänä. Vaikka tappioita mielellään välttääkin, ne eivät pysäytä taistelua, vaan vain tuovat siihen dynaamisuutta.

Ydin on lauennut. Duck and cover. Taktisen ydinaseen possahdus on toteutettu komeimmin pelien historiassa. Taatusti tervettä kamaa vihollisen niskaan ja kyllä sillä puhdistaa liittolaistenkin joukot turhasta kuonasta.

Kaikesta mainitusta huolimatta peli on helppo munata siinä vaiheessa, kun puhutaan käyttöliittymästä ja ylipäätään pelattavuudesta. Homma on kuitenkin hanskassa. World in Conflict on nautinto pelata ja katsella. Useasta eri aselajista koostuvia yksiköitä on helppo komentaa niin ryhminä kuin yksittäinkin, ja joukoilla on myös sen verran älliä päässään, etteivät ne yleensä töpeksi kovin mahdottomasti.

Ja jos peli jossain loistaa, niin grafiikassa. Voi herramunjee. Erittäin laajat kentät avautuvat yksikköjen ympärillä ja kymmenet yksiköt taistelevat keskenään. Taivaalla kaartuu tykistön ja rakettien vanoja, musta savu nousee taistelukentältä, talot romahtavat ja niin edelleen. Erittäin pikkutarkkaa ja tunnelmallista, mutta samalla toimivaa - peli ei lankea liialliseen efektimässäilyyn.

Maisemat ja säätilat vaihtelevat hienosti pelin etenemisen myötä. Maaseutu, pikkukaupungit, metsämaisemat ja suurkaupungit lakoavat myös tyylillä. Pelin ulkoasu on todella kohdallaan ja kuuleman mukaan jälki on vielä komeampaa DirectX 10 -koneilla.

Ja entäs se moninpeli? Se miksi tämä peli on alkujaankin suunniteltu? Rautaa.

Moninpelin vaikutteet on haettu erikoisesti pikemminkin räiskintäpelien maailmasta kuin perinteisistä naksustrategioista. Verkkopelaaminen on nopeatempoista ja sujuvaa matsien ollessa sarjoja verrattain lyhyitä eriä. Mieleen tulee hakematta niinkin erilainen peli kuin Counter-Strike - molemmat ovat samaan tapaan erä erältä etenevää joukkuepelaamista.

Vekkulisti jokaiselle pelaajalle on tarjolla jokin rooli eri aselajeissa. Kukin on joko jalkaväen, panssareiden, lentopoikien tai tukijoukkojen komentaja. Kullakin aselajilla on omat, erilliset kalustolistansa, mutta tarvittaessa pelaaja voi ostaa resurssipisteillään myös muiden aselajien yksiköitä, tosin paljon kalliimmalla hinnalla.

Pelaajien sijoittelu eri rooleihin tuo peliin mielenkiintoista yhteispelaamisen pakkoa. Meininki on kuin 16 pelaajan kivi-paperi-sakset, jossa yksi häviää helposti kahden muun yhteistyölle, mutta pistää hanttiin kaveriensa tuella. Panssarit saattavat pärjätä jalkaväelle, mutta ottavat takkiinsa taisteluhelikoptereilta. Niinpä tukipelaajan on tarjottava panssareille it-tankkeja. Tukipelaajalla on käytössään raskasta tykistöä, jolla voidaan tehdä tosi ilkeitä kavereille, mutta tykistö on haavoittuvaa. Jalkaväki pureutuu tehokkaasti metsien ja kaupunkien suojaan, mutta ottaa kuonoonsa avoimella. Kopterit ovat nopeita ja tehokkaita, mutta niillä ei voi vallata maastokohteita. Ja niin edelleen.

Useampikin pelaaja voi tietysti ottaa samat kalustot, mutta itku pillahtaa nopeasti, jos vastustajalla onkin joukkoja, joille omilla yksiköillä ei ole heti tarjota vastusta. Moninpeli onkin jännittävimmillään, kun löytää fiksua seuraa joka ottaa kaveritkin huomioon. Pelaaminen ei ole enää pelkkää klassista sooloilua, vaan oikeaa yhteistyötä.

Moninpeli käyttää samoja taktisen tuen ja yksikköpisteiden sääntöjä kuin yksinpeli, eli tappiot voi hiljakseen korvata ja kentälle voi tilata tykistöä ja järeämpääkin tilanteen salliessa.

Erityiskehut moninpeli saa pelitiloistaan. Niissä on vaihteeksi muutakin kuin sitä iänikuista lipunryöstöä ja tappomatsia. Ja pikkupakko yhteispelin tuo tutumpiinkin pelimuotoihin uutta henkeä. Tämä toimii ja viihdyttää, joskin samalla myös joskus rassaa ja pahasti, kun oma peli ei sujukaan liian ovelien vastustajien takia.

Naksustrategiaksi World in Conflict tarjoaa miellyttävästi autenttisen ja historiallisen viitekehyksen. Tosin tankit ovat silti rts-tankkeja, eivät simulaattoriversioita.

World in Conflict on poikkeuksellinen peli. Se lunastaa ennakkolupaukset täysin. Ja enemmänkin. Moninpelistä uskalsin toivoa paljon, mutta tuskinpa kukaan olisi osannut odottaa myös näin hyvää yksinpeliä. Kaikkineen se on helposti tämän vuoden toinen suuri rts-pelitapaus. Supreme Commander vei raskaan sarjan naksumiehet muassaan keväällä, ja nyt Supreme täydentyy World in Conflictilla. Kummallakin on kuitenkin paikkansa markkinoilla. Siinä missä Supreme tarjoaa uskomattoman massiivista ja raskaan megasarjan naksuilua, tämä keskittyy rajoitetumpaan ja realistisempaan, jopa kiivastahtisempaan sotimiseen. Supremessa taivaskanavakuvakulmalle oli käyttöä, tämä toimii vähemmälläkin.

Innostuneenkin pelaajan on silti hyvä varoa lankeamasta liikojen etukäteiskehujen kudelmaan. Vaikka World in Conflict on erittäin hyvä peli, ei siinä silti ole loputtomiin uusia keksintöjä tai hämmästyksen hetkiä. Vaikka kaupungin keskustassa posautettava taktinen ydinase saa aina kasvot maireaan hymyyn, peli on silti reaaliaikainen naksustrategia, näyttävä ja hiottu mutta pohjimmiltaan tuttu.


Jukka O. Kauppinen...väsyi naksustrategioihin jo vuosia sitten mutta löysi niiden ilot uudestaan Supreme Commanderin ja World in Conflictin myötä.

Pelin demon voita ladata tästä.