Astun hylättyyn rauniotaloon ja kurkkaan varovasti nurkan taakse. Nuhruinen hiippari huutelee jotain venäjäksi ja lasauttaa haulikolla päin naamaani. On aika ladata peli. Seuraavaksi astun väärään kohtaan ja palan kuoliaaksi. On aika ladata peli. Lopulta en ehdi edes kuolla, kun tietokone vaatii jo resetointia. Ääneen kiroilusta huolimatta odotan aina seuraavaa pelikertaa innolla. Se kertoo ukrainalaisen
S.T.A.L.K.E.R.-räiskinnän kierosta vetovoimasta.
Olisi vähättelyä sanoa, että
S.T.A.L.K.E.R.: Shadow of Chernobyl on pitkään odoteltu peli. Arvostettu tekniikkalehti
Wired ehti jo valita sen tuotantoon juuttuneiden tuotteiden Vaporware-listalleen, osuvasti nimetyn
Duke Nukem Foreverin seuraan. Nyt ukrainalaisten kunnianhimoinen räiskintä onkin yllättäen valmis. Suurempi yllätys on se, että
S.T.A.L.K.E.R. ei ole täysi roskapeli kuuden kehitysvuoden ja lukemattomien ongelmien jälkeen.
Tuskien taipaleella
 |
| Laadukas suojapuku kestää yhtä hyvin säteilyä kuin luotejakin. Sen ja aseistuksen lisäksi mukana raahataan votkapulloja ja purkkikeittoa. |
Pelin lähtökohdat ovat erittäin herkulliset. Tshernobylin ydinonnettomuus ja sen autioittamat maat jäivät kummittelemaan ukrainalaisten pelintekijöiden alitajuntaan. Ne yhdistettiin Strugatski-veljesten klassiseen tieteiskirjaan
Stalker - huviretki tienpientareelle, joka aiemmin innosti venäläisen elokuvan suurmestarin
Andrei Tarkovskin tekemään aiheesta hienon mutta käsittämättömän leffan.
Strugatskien kirjassa jokin outo voima on jättänyt roskiaan maapallolle. Muukalaisten vastine tyhjälle kolatölkille voi olla ihmisten käsissä tieteen kehityksen mullistava vempain.
Pelin maailma on synkkä paikka, jossa Mad Max kohtaa kaatuneen Neuvostoliiton rähjäisyyden. Pelihahmo on muistinsa menettänyt stalker, eli ryöstelijän, tutkimusmatkailijan ja sotilaan risteytys. Hän ajaa takaa mystistä Strelokia, joka on huhun mukaan vaeltanut Tshernobylin tuhoutuneelle ydinvoimalalle asti. Kaikki eivät siihen pystyisi, sillä tiellä on hallituksen joukkoja, outoja tieteellisiä kokeita, vääristyneitä luonnonvoimia ja verenhimoisia mutantteja. Haasteesta nauttivalle pelaajalle tämä matka on yhtä masokismin riemujuhlaa, jossa quickload-nappi rukoilee armoa.
 |
| Snorkilla on asiaa. Suolla elää Klonkun ja kaasunaamaripervon risteytykseksi taantuneita stalkereita. Vihreä kuvake oikeassa laidassa kertoo sankarin vuotavan verta. |
Alun perin pelistä piti tulla seikkailua isossa vapaassa maailmassa, jossa tietokoneen ohjaamat stalkerit pystyivät jopa pelaamaan pelin läpi pelaajan näpertäessä sivutehtävien parissa. Karu todellisuus napautti pelintekijöitä sormille. Nyt
S.T.A.L.K.E.R. on pienempiin kenttiin ja alueisiin jaettu räiskintäpeli kevyin seikkailumaustein. Jos pelivertausta on pakko käyttää, lähimmät vertailukohdat löytyvät
Operation Flashpoint- ja
Deus Ex -peleistä.
Ukraina opettaa
 |
| Pimeässä huoneessa hyökkäävä näkymätön hirviö on "veikeä" yllätys. Palavat silmät paljastavat örkin sijainnin. |
Räiskintänä
S.T.A.L.K.E.R. on miellyttävää vastapainoa nykyammuskelujen suuruudenhulluudelle. Mukana on iso tukku nykyaikaisia aseita ja pari tieteismörssäriä. Suurin osa pelistä kuluu kuitenkin ruosteisella AK-rynnärillä ruiskiessa. Tarkkuus on mitä on, ja matalasta polviasennosta ampuessakin luodit leviävät ympäriinsä. Pelaajan on paras unohtaa ruudulla heiluva tähtäinristikko ja luottaa simuloituihin rautatähtäimiin. Kunnon ammukset ovat kortilla, ja kuluneet aseet jumiutuvat tietenkin heti, kun radioaktiivinen villisika rynnii pelihahmon takalistoon. Tässä pelissä kannattaa unohtaa Rambo-fantasiat.
Viholliset vaihtelevat perusnilkeistä omituisten mutanttien kautta taisteluhelikoptereihin. On tyydyttävää huomata, että eläimellisemmät otukset voi jopa pelotella karkuun. Ihmisvihollisten käyttäytyminen vaihtelee nerokkaasta joukkuetoiminnasta nurkassa jumitteluun. Silloin kun hyvin suojautuvat viholliset yhdistyvät ankaraan vauriomalliin, jossa pari luotia tekee ikävää jälkeä, ei ole enää mielekästä rynnätä joka tappeluun. Pakenemalla ja yksinkertaisesti ongelmat kiertämällä selviää paremmin.
 |
| Iso osa pelistä kuluu rautatähtäimen läpi tiiratessa. Jos kouraan tarttuu kiikaritähtäimellä varustettu ase, ilo on suuri. |
Seikkailuvaikutteet ovat ennen kaikkea keveitä mausteita. Tekemistä riittää, mutta ongelmat ovat lähinnä käytännön pulmia. Maantierosvojen tukikohtaan pääsee esimerkiksi näppärimmin, kun sankari vetää niskaansa suojapuvun ja kahlaa sisään radioaktiivisen likaviemärin kautta. Etenemistä voi rajoittaa aivot käräyttävä psi-antenni tai erityisen radioaktiivinen vyöhyke, jonka läpäiseminen edellyttää erilaisten tehtävien suorittamista.
Lupa mokailla
 |
| Älä astu siihen! Puun juurella on painovoimavääristymä, jonka olemassaolosta kertoo hälytysääni ja ruudulle ilmestyvä rakeinen häiriö. |
Pelin hienoimpia piirteitä on se, että se hyväksyy epäonnistumisen. Kylmä hiki kohosi otsalleni, kun en kymmenestä yrityksestä huolimatta onnistunut pelastamaan sotilaiden piirittämää tietolähdettä. Ruudulle kohosi uudestaan ja uudestaan Mission Failed -teksti, ja kyseessä oli vielä pääjuonta edistävä tehtävä. Murtuneena miehenä tyydyin nakuttelemaan ruumista ympäröivät sotilaat hengiltä. Yllätys yllätys: kuolleen miehen muistiinpanot johtivat kaikesta huolimatta seuraavaan tehtävään. Sivutehtävissäkin voi epäonnistua ilman, että pääseikkailu siitä mitenkään kärsisi.
Kun pelinkehitys kestää vuosia, luvassa on yleensä bugeja. Kenellekään ei siis tule yllätyksenä, ettei
S.T.A.L.K.E.R. ole mikään ongelmaton tapaus.
Peliin julkaistiin jo ensimmäinen päivitys, mutta valitettavasti se pyyhkii vanhat tallennukset olemattomiin. Arvostelukappale saapui myöhään, joten läpipeluuta oli pakko jatkaa korjaamattomalla pelillä. Loppuvaiheessa kymmenen minuutin välein kaatunut peli oli arvostelijalle lähes yhtä kovaa tuskaa kuin pelihahmolle. Oman lisämausteensa peliin toi ”ominaisuus”, joka muutti vaikeustason kovimmalle asteelle useampaan kertaan ja mitään ilmoittamatta. Monet pahimmista ongelmista korjautuvat onneksi päivityksen myötä.
Vuodet näkyvät myös grafiikassa. Kolme vuotta sitten pelin tekniikkaa olisi ihasteltu, nyt se on vain pätevää. Grafiikan puutteita peittävät erikoistehosteet, jotka muuttavat ruudun keltaiseksi tai rakeiseksi ihmeilmiöiden lähellä. Valinnainen dynaaminen valaistus korjaa myös tilannetta, mutta vaatii pelikoneelta ja näytönohjaimelta todella tehoja.
Slaavilaista surua
 |
| Stalkerin tärkein työkalu on kämmenmikro. Sen kautta katsotaan karttaa, luetaan vinkkejä ja katsotaan kuka tai mikä on seuraavana tappolistalla. |
S.T.A.L.K.E.R. on kuitenkin ruman kaunis peli. Pelin taidetyyli on joka suhteessa rähjäistä ja likaista. Neuvostomaisemat ja niiden asukit muodostavat kaikin puolin uskottavan peliympäristön, jossa jatkuva kuoleminen ja kova vaikeustaso tuntuvat luonnollisilta asioilta. Raunioitunut Pripjatin kaupunki on siirretty peliin erityisen tarkasti. Suurin osa ääninäyttelystä on jätetty venäläiseen muotoonsa, mikä vain parantaa tunnelmaa. Harvoin näkee myöskään peliä, jossa kuiva leipä ja votka ovat tarpeellista evästä.
Jostain syystä peliin on ängetty mukaan myös moninpeliräiskintää. Se haiskahtaa markkinointiratkaisulta, sillä kunnianhimoiseksi yksinpeliksi kaavailtu
S.T.A.L.K.E.R. ei siitä juuri kostu. Realistinen asemallinnus saattaa innostaa joitakin, mutta parempia moninpeliräiskintöjä on markkinoilla enemmän kuin tarpeeksi.
Harrastelijat ovat jo ottaneet
S.T.A.L.K.E.R.:in omakseen. Hauskinta on nähdä, kuinka erilaiset realismimuunnelmat tekevät stalkerin matkasta entistä karumpaa tuskailua. Uskonkin, että pelin synkän slaavilainen tunnelma vetoaa moneen suomalaispelaajaan.
S.T.A.L.K.E.R. on kuin ruosteinen rautanaula keskivertoräiskintöjen kantapäässä. Se muistuttaa kipeästi siitä, että kunnianhimo ja omat ideat eivät välttämättä johda epäonnistumiseen tässäkään lajityypissä.
Janne Pyykkönen...odotti tältä peliltä jotain paljon, paljon pahempaa.
