Jos uskoisin salaliittoteorioihin, voisin vaikka vannoa, että on olemassa asiakirja, jossa kaikki merkittävät pelinkehittäjät sitoutuvat nyt ja aina sijoittamaan tosiaikanaksunsa joko scifin piiriin, fantasiamaailmoihin tai toiseen maailmansotaan. Jälkimmäistä kategoriaa edustava Faces of War on vähän kuin EA:n urheilupelit: pohjimmiltaan sitä samaa, maun vuoksi muutamilla uudistuksilla höystettynä ja koreammalla grafiikalla kuorrutettuna. Mutta maistuvathan makkaraperunatkin kerta toisensa jälkeen, eikös vain?
Asento!
 |
| Jo Pikku Kakkosessa opetettiin, että heikoille jäille ei kannata mennä. Etenkään tankilla. |
Jätetäänpä valitus hetkeksi ja mennään asiaan. FoW:in edeltäjä, Soldiers: Heroes of WWII oli kaiken kaikkiaan sen verran laadukasta tavaraa, että aihevalintaa lukuun ottamatta jatko-osaltakin on lupa odottaa paljon. Lähtökohdat ovat ainakin hyvin pitkälti samat. Entisten neljän kampanjan sijaan mukana on nyt vain kolme osapuolta: liittoutuneet, saksalaiset ja venäläiset. Kaikille osapuolille samojen harjoitustehtävien lisäksi riittää kussakin kampanjassa pelattavaa kahdeksan tehtävän verran. Määrä on varsin sopiva, sillä tehtävästä riippuen yhden matsin läpäisyyn saattaa aikaa vierähtää puolesta tunnista pariin kolmeenkin tuntiin.
Mukana on myös edellisestä osasta tuttu vapaus. Kentät ovat varsin isoja eikä putkijuoksusta ole tietoakaan. Ainoa hienoiselta vapaudenriistolta tuntuva piirre liittyy joidenkin tehtävien tavoitteisiin ja niitten mukaan eteneviin tekoälytovereihin etenkin isoissa kahinoissa. Tapahtumat eivät nimittäin etene metriäkään, vaikka oma ryhmä lahtaisi jokaisen vihollisen kentässä, mikäli pelaaja ei käy pyörähtämässä melko tarkasti määrätyllä alueella (esimerkiksi Berliinin torin edessä sijaitsevassa juoksuhaudassa). Toisaalta joissain tehtävissä taas tekoälykaverit ehtivät putsata kokonaisia alueita sillä aikaa kun itse koettaa edetä kaikkien taiteen sääntöjen mukaan suojasta suojaan.
Olalle, vie!
Yleensä ohjattavana on yksi, maksimissaan kahdeksan sotilasta käsittävä ryhmä. Välillä komentoonsa saa lisäksi ajoneuvoja, tykkejä tai lisäväkeä ja apuna tehtävissä pyörii useimmiten vielä sekalainen määrä tekoälysotilaita. Kaikki kentältä löytyvät ajoneuvot, aseet ja varusteet ovat vapaata riistaa ja usein esimerkiksi viholliselta haltuun otettujen raskaiden aseiden käyttö on avain menestykseen.
 |
| Neljän ruuhka näytti 1940-luvun puolivälissä tältä. |
Toimintoja ylipäätään on varsin runsaasti. Kaatuneilta sotilailta voi sosialisoida ammukset, aseet, kranaatit ja ensiapupakkaukset, raskaita aseita voi siirtää joko jalan tai ajoneuvoilla, kalustoa pystyy haltuun ottamisen lisäksi myös korjaamaan, mikäli työkalut vain löytyvät ja miinoista pääsee rakentamaan vihulaisille niitä vähemmän iloisia yllätyksiä. Mahdollisuuksien määrä näkyy myös käyttöliittymässä, jonka oppiminen vaatii jonkin verran tavallista enemmän aikaa. Sinänsä onkin sääli, että useimpia toimintoja ei varsinaisesti tarvita kuin muutamassa harvassa kohdassa, mutta kyllähän tämä toisaalta mahdollistaa viitseliäille useammanlaisia etenemisvaihtoehtoja ja luo uudelleenpeluuarvoa jo läpäistyihin tehtäviin.
Ärsyttäviin puoliin kuuluu omien sotilaiden tavaranhallinta. Ei siinä mitään, että pelaajan tehtäväksi jää raatojen kääntäminen yksitellen lisäpanosten ja kranaattien toivossa, mutta kun omat miehet hukkaavat aseensa jokaisesta kranaatin räjähdyksestä, alkaa kipukynnys parin pikselin kokoisten pyssyköiden metsästämisessä tulla nopeasti vastaan. Osittain varsin hyvin toimivan tekoälyn mielestä nimittäin liha on halpaa ja aseettomat/ammuksettomat miehet voi surutta jättää asennossa seisoen odottamaan niskalaukausta kohti rynnivältä vihollislaumalta. Onneksi tavarat ja ruumiit sentään saa korostettua taustasta yhdellä napinpainalluksella.
Katse oikeaan päin!
Pelin tekoäly ylipäätään on hieman kaksipiippuinen asia, etenkin omien miesten kohdalla. Viholliset osaavat kyllä reagoida suhteellisen uskottavasti erilaisiin tilanteisiin ja hakea suojaa, mutta valitettavasti samaa ei voi sanoa pelaajan kontrollissa olevista sotilaista. Mikäli suojateilleen sallii vapaan liikkumisen, voi kaikenlaisen sotilaskurin ja itsesuojeluvaiston unohtaa saman tien. Yksin kokonaisen osaston kimppuun käyvä mosuri on hauska näky kerran, mutta nauru loppuu lyhyeen ja samalla liikkumisnappi jämähtää pysyvästi "hold your ground" -asentoon. Sinänsä ukkojen liikuttelu on toteutettu esimerkillisesti: kursori näyttää suoraan Full Spectrum Warriorin tapaan asetelman, johon omat miehet erilaisissa tilanteissa asettuvat.
 |
| Tällä suorituksella voisi irrota vaikka Britannian huonoimman kuskin titteli. |
Tekoälyn ohella myös reitinhaku tökkii välillä pahasti. Erityisesti ajoneuvoja ja tykkejä saa paimentaa oikein kädestä pitäen, etteivät ne jää maastoon jumiin tai putoa satamissa mereen. Onneksi pelistä löytyy ns. direct control -moodi, joka mahdollistaa minkä tahansa omassa komennossa olevan ajopelin, tykin tai sotilaan suoran ohjauksen. Tämä on kätevää myös lähitaistelutilanteissa, sillä jostain syystä viereen tupsahtavan vihollisen ampuminen tuntuu välillä olevan tekoälylle lähes mahdottoman vaikeaa. Merkittävää apua tiukoissa tilanteissa antaa myös mahdollisuus hidastaa aikaa.
Kameratyökään ei ole täysin ongelmatonta. Etenkin ahtaissa kaupunkikentissä sopivan katselukulman pyörittelyyn menee yllättävän paljon aikaa, sillä talojen kohdalla kamera pomppaa ylöspäin kuin vuoristoradalla ja esimerkiksi puita ei ole katsottu tarpeelliseksi muuttaa läpinäkyviksi vaikka kameramies istuisi oksalla katselemassa lehtisilppua. Talojen kohdalta tämä ominaisuus löytyy, mutta vasta niin lähelle zoomattuna, ettei siitä käytännössä ole mitään hyötyä. Etenkin useampikerroksisten talojen käytön suojana kaupunkisodassa voi siis unohtaa, vaikka tämä periaatteessa täysin mahdollista olisikin.
Lepo.
Runsaasta rutisemisesta huolimatta reipas korkkarimeininki ja arcade-moodin sopivan helppo vaikeustaso antavat paljon anteeksi. Omat miehet eivät nimittäin pikku raapaisuista (kuten kranaatit tai suora osuma tykistä) paljoa hätkähdä ja oikeastaan ainoa tilanne, jossa henki on hellässä, on suoraan tuleen jääminen ilman suojaa. Tehtävien jälkeiset tappiolukemat tyyliin viholliset 200, omat 2 miestä pistävät väkisinkin hymyilyttämään ja edellä luetellut lapsukset tekoälyn, ohjauksen ja kameran osalta on huomattavasti helpompi antaa anteeksi, kun henki ei yleensä lähde juuri niiden kahden sekunnin aikana, jolloin tekoäly päättää loistaa. Tactics-vaikeustaso onkin sitten suunnattu jo useampaa kertaluokkaa allekirjoittanutta kovemmille kenraaleille.
Reipasta meininkiä korostaa entisestään lähes kokonaan tuhoutuva ympäristö. Kyllä siinä kelpaa päästellä saksalaisten ylpeydellä, Tigerilla, menemään pitkin raittia, kun puita kaatuu, seinät sortuvat ja viholliset lentelevät osumista komeissa kaarissa kuin keihäät Rädyn kädestä. Myös realismia löytyy ihan kiitettävästi esimerkiksi tankkien osumapaikkojen muodossa. Ammuksia tai kranaatteja on turha haaskata kestävään etupuoleen, kun moottorin päälle leiskautettu molotov saa peltilehmät yskimään savua huomattavasti tehokkaammin ja telaketjujen tuhoaminen tietenkin pysäyttää pedon, mutta ei estä sitä ampumasta.
 |
| Niittoaika heinäpellolla. |
Teknisesti peli on hieno, mutta melkoisen raskas. Etenkin vähänkään puulaakitasoa kovemmat ottelut, kuten Berliinin valtaus, saavat kovemmankin koneen suoltamaan paremmilla asetuksilla pelkkää diashowta. Hahmo- ja ajoneuvomallit ovat kuitenkin sen verran hienoja, että niitä kelpaa ihastella lähempääkin ja erityisen komeita ovat kunnon räjähdykset savuverhoineen. Perinteisten naksujen sijaan FoW:in tunnelma lähenteleekin enemmän ylävinkkelistä kuvattua Call of Dutya lievillä Commandos -mausteilla höystettynä.
Taakse poistu!
Paketista löytyy myös varsin mielenkiintoisen oloinen, parhaimmillaan jopa 16 pelaajaa käsittävä moninpeli. Perinteisten deathmatchien ohella kampanjoiden tehtäviä voi pelata enimmillään 4 ihmistä kerrallaan yhteistyönä ja lisäksi pelimuodoista löytyvät mm. suojelutehtävät, dokumenttien varastaminen vastustajan tukikohdasta, kukkulan kuningas, jossa toinen hyökkää toisen puolustaessa tiettyä aluetta, ja täysimittainen sota, jossa kumpikin puoli pyrkii valtaamaan määrättyjä karttapisteitä. Vähäisen peliseuran vuoksi moninpelin testaus jäi tällä erää lähinnä pintaraapaisuksi, mutta sen verran hyvältä kaikki vaikutti, että lisäarvoa muutenkin laadukkaaseen pakettiin on luvassa jahka pelaajia alkaa linjoilta löytyä. Mikäli siis taisteluväsymys ei ole vielä ehtinyt iskeä ja naksuhammasta kolottaa, kannattaa Faces of War ehdottomasti katsastaa.
Pasi Piispa
Peliplaneetta.net
Arvostelija:
Pasi Piispa
