
Cthulhun kutsu lienee tuttu termi kaikille kauhukirjallisuuden ystäville. Se on myös aina ollut kauhupelien tekijöiden loppumaton inspiraation lähde ja siipi, jolla on helppo ratsastaa. Dark Corners of the Earth on ensimmäisen persoonan näkövinkkelistä kuvattu kauhuseikkailupeli, joka vie pelaajan syvälle Cthulhun perin vinksahtaneeseen maailmaan. Vaan kuinka syvälle upposikaan arvostelija itse? Lukittiinko toimittaja-parka Arkhamin mielisairaalan syövereihin kaamean pelimaailman otettua vallan heikosta ihmisestä ja saatanan mentyä korvasta sisään?
Pimeys vie hermot multa
 |
| Kaverilla on kovasti lokoisan oloiset oltavat. |
Pelin tarina polkaistaan käyntiin hitusen liioitellun karussa mielisairaalaympäristössä, toistaiseksi tuntemattoman henkilön epätoivoisella hirttäytymisellä. Tästä loikataan perinteiden mukaisesti kuusi vuotta ajassa taaksepäin. Paikallisten kylähullujen talosta on kuultu useita laukauksia ja hätiin on kutsuttu kuuluisa rikostutkija. Pian poliisien ja pahojen poikien välille syntyy kiivasta laukausten vaihtoa. Tutkija onkin hieman yllättäen odotettu vieras tuossa karmivassa kartanossa. Eräästä huoneesta löytyy roppakaupalla valokuvia ja lehtileikkeitä koskien tutkijan toimia. Talon kellari taas osoittautuu pahuuden tyyssijaksi, joka tulee muuttamaan tutkijan elämän loppuiäksi. Näillä lähtökohdilla luulisi jo vähintäänkin keskinkertaisen kauhupelin syntyvän.
 |
| Hard rock, hallelujah! |
Pimeän pelko on yllättävän yleinen ilmiö ihmisten keskuudessa. Tähän nojataan jälleen myös Dark Corners of the Earthissa. Ruudun kirkkautta suorastaan kehoitetaan säätämään mahdollisimman tummaksi, jotta pimeissä nurkissa vaanivat iljetykset eivät paljastuisi omia aikojaan. Tämä toki omalta osaltaan edistää säikyttelytunnelmaa, mutta vaikuttaa myös varsin negatiivisesti pelattavuuteen, mikä sitten taas nakertaa sitä samaista tunnelmaa. Oikean oven löytäminen pimeyden keskeltä on joskus kovan etsimisen takana. Onneksi suurin osa ovista ja tarpeellisista esineistä on kuitenkin pyritty sijoittelemaan hieman valoisampiin paikkoihin.
Rumat, pahat ja vieläkin rumemmat
 |
| Pelvottaa niin että silmissä sumenee. |
Tämän päivän tietokoneteknologia on sen verran kehittynyttä, että ainakin omalla kohdallani odotan jo peleiltä jonkinlaista tasoa. Valitettavasti DCotE näyttäisi kärsivän pahasti vanhasta kunnon konsolitaustasta. Kiitokset tästä voi esittää suoraan Xbox-versiolle. Maisemat ovat ikävän kulmikkaita, tekstuurit yksinkertaisia ja paikoitellen suorastaan rumia, puhumattakaan vuoden -99 pelit mieleen tuovista pelihahmoista. Erilaisia efektifilttereitä käytetään sitten sitäkin enemmän tuomaan lisäpotkua hallusinaatioihin, paniikkitiloihin ja paranoiaan. Hieman ihmetystä herättää myös se, että videoasetuksia ei saa resoluutiota lukuunottamatta edes säädettyä. Monesti perustellaan, että puolivillainen ulkoasu riittää, jos peli on muuten sisällöltään hyvä. Vaan miten sitten onkaan sen sisällön laita?
Musiikki on yksi vahvimmista keinoista luoda pelottavaa ilmapiiriä. Tällä kertaa äänimaailman suhteen ollaan pyritty varsin minimalistiseen ratkaisuun. Äänimaailma on monin paikoin varsin stereotyyppistä tuulen tuiverrusta ja örvellystä. Ratkaisu ei oikein kanna, koska jo valmiiksi laimeahko tunnelma latistuu entisestään. Peli sisältää myös varsin runsaasti ääninäyttelyä, tässä tapauksessa valitettavasti. Roolisuoritukset vaihtelevat melkein ok-tasolta selkäpiitä riipivään ylinäyttelyyn. Suurin osa npc-hahmoista mokeltaa niin käsittämättömän epäselvästi, ettei mölinästä tahdo saada hyvällä tahdollakaan yhtään mitään tolkkua. Melko suuri osa hahmoista on muutenkin ulosanniltaan rasittavan määlyn oloista porukkaa. Lisäksi miltei kaikki ihmiset näyttävät erehdyttävästi eläviltä kuolleilta, mikä saattaa joidenkin mielestä toimiakin. Omasta mielestäni ne lähinnä söivät pohjaa pelin oikeilta pahiksilta.
Kuun pimeä puoli
 |
| Pam. Kuolit. Kuolithan? |
Monien hieman ontuvien ratkaisujen joukosta voi poimia myös onnistuneita. Vaikka äkkiseltään tuntuu, että pelin tallentaminen ainoastaan erityisillä tallennuspaikoilla rajoittaa hieman pelaamista, edistää se kuitenkin tunnelman intensiivisyyttä. Pelaajan on pakko olla varovaisempi, tai muuten vastoinkäymisen sattuessa kävelymatkaa kertyy enemmän. Yleensä viiden sekunnin välein tallentavia pelaajia moinen rasite saattaa toki ottaa enemmänkin kuuppaan. Tallennuspisteitä löytyy kuitenkin niin usein, että melkein herää kysymys, olisiko moisista voinut vallan luopua. Dark Corners of the Earthin tarjoamat pulmat ovat paikoitellen yllättävän ajattelua vaativia, mikä nykypäivän seikkailupeleissä on suorastaan harvinaista ja myös ilman muuta positiivinen asia. Päiväkirjoja ja muuta todistusaineistoa täytyy lukea ihan oikeasti, että pelin saa etenemään.
Pelin tarina on yllättävän onnistunut ja kiintoisa. Hirviöt ja paikat ovat peräisin HP Lovecraftin tarinoista, joten niiden osalta homma toimii paikoitellen ihan mukavasti. Ensimmäiset pari tuntia on kohtuullisen tylsää haahuilua, mutta kunhan kunnon meininki alkaa, se alkaa sitten toden teolla. Alkupuolella aseisiin ei tarvitse vielä kajota, mutta jatkossa pahiksia joutuu välillä tykittämään olan takaa. Panokset eivät puissa kasva, joten osumista kannattaa todella harjoitella, mikäli mielii selviytyä hengissä.
Omaa kauhukokemustani saattoi hieman varjostaa, tai ehkä paremminkin valaista se, että pelisessioni sijoittuivat enimmäkseen päiväaikaan, auringon paistaessa kauniisti täydellä teholla taivaalta. Mikäpä voisikaan olla vähemmän pelkoaisteja stimuloiva ympäristö... Öiseen aikaan peli toimii kuitenkin huomattavasti paremmin, joskaan ei aivan yllä pelottavuudellaan esimerkiksi kerrassaan karmivan The Suffering: Ties that Bindin tasolle. Lovecraftin tuotantoa enemmän tuntevat saattavat ehkä saada pelistä hitusen enemmän irti. Omaan makuuni Dark Corners of the Earth ontuu sen verran pahasti, että en sitä voi estottomasti suositella kaikille kauhupelien ystäville. Sen verran karskiksi toiminta paikoin äityy, että lasten ja heikkohermoisempien on syytä pysytellä pelistä vallan erossa.
Jarkko Rotstén
Peliplaneetta.net