Peliplaneetta.net :: Arvostelut :: Driver: Parallel Lines

Driver: Parallel Lines jatkaa kulahtanutta ajopelisarjaa, ollen edeltäjäänsä aavistuksen onnistuneemmin Grand Theft Auton halpaversio. Driv3r (eli tuttavallisesti "trrhaivthrriiaarr") oli selkeästi keskeneräinen ja muutenkin melko sieluton tekele. Tämä neljäs episodi on aavistuksen viimeistellympi, mutta vastapainoksi vieläkin sieluttomampi viritys, koska trrhaivthriiaarrin hauska uusintojen editointiominaisuus on jäänyt pois. Kyynel. Aiheista pyssy, auto jonka voi varastaa ja New York on muutama hienokin peli tehty, joten ehkäpä itse kunkin olisi suotavinta tutustua niihin, jotta edes yksi rupsahtanut lypsylehmä pääsisi mullan alle märehtimään.

Ammun ja ajelen

Tukka takana ja tyyli tallessa.

Maapallo on epäilemättä sen verran pieni paikka, että kumpikin tuoreimmista GTA-klooneista (toisen ollessa The Godfather) kannattaa ehdottomasti sijoittaa samaan kaupunkiin. Parallel Lines alkaa 70-luvun lopulla, kun The Darknessin solistilta ainakin välivideoissa näyttävä autoiluekspertti-antisankarimme jättää pikkurosvojen kuskailut ja siirtyy isompiin kuvioihin. New York on Driverinkin versiona iso kaupunki, jossa sopii ajella miten lystää ja suorittaa sekä juonitehtäviä että vapaaehtoisia sellaisia. Isot rikollispamput on ensin vakuutettava omista kyvyistä, sitten juostaan heidän asioillaan, välillä kiusataan kilpailijoita ja joopa joo, niinpä niin. "Parallel Lines" viittaa juonenkäänteeseen, joka siirtää toiminnan ennen pitkää uudelle vuosituhannelle. Pelikokemusta ei kyseinen käännös paljoa muuta, eikä tarinassa ihmeempää yritystä ole muutenkaan. Tietokoneanimaatiolla toteutettuja välinäytöksiä katsoo vapaaehtoisesti.

Yleistunnelma on se sama kuin aina. Mitään moraalia ei ole missään, ja jalankulkijoita jää kehnosta tekoälystä johtuen renkaiden väliin ennätykselliset määrät, mikä ei kykene kurtistamaan vanhan kaksinaismoralistin otsaa, uhrit kun pomppivat koomisesti kumipallotyyliin. Ruuhkaa riittää jalkakäytävien lisäksi teillekin. Koska automalleja on useita ja koska ne hajoavat yksityiskohtaisesti, ei Parallel Lines ole puhtaan kaupunkikaahailun osalta se kaikkein surkein räpellys ikinä, vaikkei sen "vapaa avoin maailma" minkään näköiseen tutkimusretkeilyyn houkuttelekaan. Muuten peli on melko ruma, ruudunpäivitys takkuilee joskus ja grafiikka- ja kaiken muunkinlaiset bugit ovat siihen pesiytyneet, mutta sentään edellisen osan tasolle ei näissä asioissa vajota. Musiikkipuoli on hanskassa hyvin tai huonosti (riippuen siitä, arvostaako urbaaniviidakon mölinäiskelmiä), ainoan totuuden ollessa se, että ääniraitaan ehtii kyllästyä moneen, moneen otteeseen.

Oma autorassaamo

On autoja, on.

Ajoneuvot ohjautuvat hyvin, tietenkin. Bonuksena myös patikointi ja satunnainen ammuskelu toimivat tällä kertaa jotenkuten, vaikka ongelmia on esimerkiksi tähtäyksen lukitsemissysteemin kanssa. Ampuminen onnistuu myös kaikkien ajoneuvojen ikkunoista, osuminen ei niinkään. Hyppiä sankarimme ei osaa, ei kiipeillä, ei tällä kertaa uidakaan, eikä edes vierailla rakennuksissa satunnaisia poikkeuksia lukuun ottamatta. Sinänsä muuta puuhaa ei tarvitakaan kuin ajelua, kun ajokkeja kerran löytyy kymmenittäin ja kymmenittäin, ralliautosta paloautoon ja born-to-be-wild -mopoon.

Sähkökäyttöinen pyörätuoli puuttuu jälleen valikoimasta.

Kärryjä voi säilöä tukikohtiinsa, joissa niitä voi myös kevyesti tuunailla, kunhan hankkii rahaa. Omassa tallissani seisoi muun muassa pakollinen kaksipyöräinen, yksi nitroilla toimiva bussi, karu ja kestävä maastokuvioinen maansiirtokone romutuskäyttöön ja nopea, yleistä hilpeyttä aiheuttanut tyttö-auto, eli vaaleanpunaiseksi maalattu poliisiauto, jossa oli yhä toimivat piipaa-vilkut. Jos aikoo kehittää itselleen pakkomielteen kerätä kaikki erilaiset autot ja moottoripyörät, niin siinähän sitä loppuvuosi sitten meneekin. Säilöttyjä suosikkejaan ei menetä, vaikka ne alkutekijöihinsä hajoaisivatkin, vaan uuden voi aina noutaa jostain tallista. Hieno järjestelmä sinänsä, paitsi että kaupunki on iso ja nämä (teleporttilaitteella varustetut) autotallit hyvin harvassa.

Kuus kybää betatestiversiosta

Driv3rin arvostelussa sanoin, etten viihtynyt yhdenkään varsinaisen juonitehtävän parissa. Parallel Linesistä ei ole tarpeen sanoa aivan noin jyrkkiä asioita. Moni tehtävä on ihan hauska ja kokonaisuutena tehtävävalikoima on monipuolinen. Useasti sitä ajetaan joko poliiseja tai rikollisia karkuun, tai kelloa vastaan. Joskus joku tai jotkut asiat täytyy noutaa yhdestä tai useammista paikoista. Joskus tämä asia saattaa olla auto, joka saattaa olla liikkeessä tai parkissa, ja jos parkissa, niin se saatetaan kaapata perinteisesti tai sitten hinausautolla. Mukana on kilpa-ajoakin, niin radankiertämisversiona, romuralliversiona kuin laittomana kaupunkiajonakin. Erikoisemmasta päästä mainittakoon tehtävä, jossa tavoitteena on saada kaahailemalla (mutta autoa särkemättä) huonot pelkääjän paikalla istuvan tyypin housuihin, jotta tämä kauhuissaan lavertelisi tietyistä asioista.

Sisätiloissakin vieraillaan.

Vaikeustaso on ainakin yleisesti ottaen edellistä osaa reilumpi, mutta yhä on yleistä, että yksi tai viimeistään kaksi virhettä päättää koko tehtävän, mikä tarkoittaa tympeän osion ja/tai pelimoottorilla tehdyn välinäytöksen pikauusintaa. Raivokäyrä nousee rajusti silloin, kun pelimaailman bugisuus yhdistyy älyttömään tehtäväsuunnitteluun. Esimerkki: helikopterilla kiitävä konna on pelästynyt, joten moottoripyöräilevän pelaajan täytyy kerätä tämän tiputtamat paketit ennen poliiseja. Joku on ollut pilvessä suunnittelupalaverissa, ja sama tyyppi on vastannut pelitestauksesta, sillä se pirun pyörä jää bugittamaan joka jumalan maastoesteeseen, ja tehtävässä on kyse juuri maastoesteistä. Tähän kun lisäät vielä tekstin "poliisi ehti paikalle ennen sinua" juuri kun olet koskettamaisillaan sitä pakettia ilman että sinivuokkoja on lähimainkaan, niin voi... vattupuska.

Ja niistä poliiseista puheen ollen: kehotan oikeita lainvartijoita nostamaan kunnianloukkaussyytteitä, sillä jo talon kulma riittää viemään virtuaaliskoudeilta sormen suuhun. Siinä mielessä he ovat kyllä kunniaksi ammattikunnalleen, että he tekevät työnsä jo holtitonta liikennekäyttäytymistä nähdessään, eivät siis perinteisesti vasta murha-aallon jälkeen. Pelinautintoa silmällä pitäen tämä tarkoittaa sitä, että pakollinen paikasta toiseen siirtyminen on sietämätöntä, kun pienikin rike saa poliisit kiilailemaan eteen, ammuskelemaan holtittomasti (mm. siviilejä) ja jos hyvä tuuri käy, telomaan itsensä. Yritäpä päästä karkuun, niin minuutissa ovat perässäsi ne perinteiset erikoisjoukotkin helikoptereineen kaikkineen.

Bongaa bugit! Musta piste keskipaikkeilla on aidan läpi pyrkivän SWAT-miehen konekivääri.

Eikä määränpäähän pääseminen mitään auta, sillä tällöin pelaajaa kehotetaan karistamaan kytät kannoiltaan. Koska etsintäkuulutukset koskevat onnistuneesti erikseen autoja ja pelihahmoa, on tämä karistaminen sinänsä mahdollista. Mutta voi vattupuskan comeback, jos kaiken tämän jälkeen peli möläyttää, että sen tehtävän käynnistämiseen tarvitsee tietynlaisen ajopelin - ja voi margariini, jos sen pitää olla viritelty vehje, jonka saa vain tallistaan! Puhuin äsken pelitestaajista, mutta tuskinpa tätä oikeasti testattu on. Osa bugeista on onneksi huvittaviakin: lämmöllä muistelen poliisipartiota, joka ajoi järveen, jatkoi silti seuraamistani ja ampui minut alaviistosta sekunti sen jälkeen, kun tajusin että tutkassa sinnikkäästi pysyttelevä symboli, joka kuvaa poliisin näkökenttää, viittasikin merenneitojen järjestysvaltaan.

Sinänsä haukututtaisi enemmänkin

Sellaisena pelinä, joka on pelattava alusta loppuun, on Driver: Parallel Lines edeltäjänsä tavoin sekundaa. Koska kyseistä tointa on näin peliarvostelijana ainakin yritettävä, laulaisin mielelläni koko tuotteen syvälle mahdollisimman limaisiin suolietteisiin. Mutta edelleenkin Driv3rin tavoin, on Parallel Lines hiekkalaatikkokokemuksena aivan ok. Kun ei stressaa, riittää jotenkuten viihdyttävää puuhastelua vähintäänkin siksi aikaa, kun jonkun täysin suoraviivaisen tekeleen läpäisyssä kestäisi. Typerää vain, että ainoa ominaisuus jonka ansiosta edellisen osan yleensä muistan, on pudotettu. Neljäs Driver on onton, turhan, tyhjänpäiväisen keskinkertaisuuden nuotin vierestä loilotettu ylistyslaulu.

Jari Peltonen
Peliplaneetta.net