Smackdown! vs. Raw 2006 on raameiltaan kuin Big Show, täynnä tavaraa kuin Viscera ja veistoksellinen kuin Chris Masters, minkä lisäksi se tarjoaa yhtä kattavaa kimppakivaa kuin - tai no, en viitsikään ansaita sovinistinmainetta puhumalla mitään WWE:n diivoista. Uusin show-/vapaa-/pellepainipeli tuli kuin tilauksesta piristämään päiviäni piakkoin sen jälkeen, kun vihani John Cenaa kohtaan sai pyhät mittasuhteet keskellä yötä Survivor Seriesin suoran lähetyksen yhteydessä. Mikä onni, että hahmomallit muistuttavat tänä vuonna entistä enemmän esikuviaan: mieluummin olisin nähnyt Kurt Anglen murjovan sen räppärinretkun lunastuskuntoon, mutta kyllä oman käden oikeus virtuaalista Cenaa kohtaan kelpaa mainiosti sekin. Lekalla päähän ja alas Hell in a Cell -häkkyrän päältä! Hääh hä hä hää! Mutta ei pirulauta, äijähän kävelee edelleen, ja nousee takaisin ylös, ja heittää minut vastaliike-FU:lla häkin läpi, tullen sitten uhoamaan että you can't see me. Voi pedigree! Voi Carlito Caribbean Cool! Kehuinkohan minä nyt kokemusta vai haukuinko? Tämä vaatii peliarvostelua.
Tällä kertaa tällaista
 |
| Meno on komeaa, muttei yhtä komeaa kuin kuvista voisi päätellä. |
Kakstuhattakuutosta ei voi sisällön puutteesta syyttää, vaikka kyseessä onkin pelkkä vuosipäivitys. Valitsemallaan tai itse tekemällään painijalla voi koettaa nousta mestariksi kumman tahansa ohjelman riveistä, ja kumpaankin matkaan kuuluu omat tarkoituksenmukaisen törpöt juonensa, joissa saa tehdä itsekin muutaman pienenpienen valinnan. Erilaisia otteluja tai kokonaisia PPV-lähetyksiä voi tietysti pelailla yksittäinkin, eikä ottelutyyppivalikoimasta puutu kuin harvinaisuuksia. Maksimissaan kuusi painijaa mahtuu äheltämään muun muassa tekemällä tehdyillä buried alive -ehdoilla, hauskassa elimination chamberissa ja joskus kehän ulkopuolellakin, kuten parkkipaikalla. Rosteriin kuuluvat kaikki oleellisimmat naamat, eikä peli ole häiritsevän paljoa nykymenoa jäljessä, mitä nyt esimerkiksi Eddie Guerrerolla (hattu pois päästä upeaa painijaa muistaaksemme) on vielä osansa tämänvuotisessa juonitilassa. Legendahahmoina nähdään useita versioita Hulk Hoganista, Mankind, Bret Hart ja muuta mukavaa, ja hahmonluontisysteemi on tuttuun tapaan niin monipuolinen, että minkä tahansa puuttuvan hahmon Brock Lesnarista Ludvig "kännikala kansanedustaja" Borgaan voi väsätä itsekin.
Uutuutena sarjaan on eksynyt simppeli manageritila. Pelaaja valitsee brändinsä, halutessaan painijansakin ja alkaa kilpailla katsojaluvuista. Tilassa säädetään ensin seuraavan show'n matsit halutuiksi budjetin ja painijoiden kunnon rajoissa, ja katsotaan sitten joko ottelut tai pelkät lopputulokset, tai kolmantena vaihtoehtona pelataan haluttujen hahmojen osuudet itse. Lähetyksen päätyttyä nähdään pieni lööppikooste omasta ja kilpailevasta show'sta, ja sitten voi mennä tutkailemaan tilastoja muun muassa painijoiden mielialoista ja matsien iskevyydestä fanien keskuudessa. Varsinaista juonta ei tässä pelimuodossa tarjota, mutta painijat on silti pidettävä nimellisesti riidoissa, jotta feudit pääsevät huipentumaan korkean profiilin matseissa. Manageritouhu on hauskaa muutaman tunnin, kunnes touhun rajoittuneisuus alkaa väsyttää ja tietokoneen huijaustaktiikat paistavat läpi. Jos tila olisi paitsi kunnollinen, myös "realistinen", eli jonkun hahmon voisi käskeä ottamaan turpiinsa toiselta ja valittavana olisi toinen toistaan älyttömämpiä juonenpätkiä, voisi siinä olla ainesta kokonaiseksi peliksi.
 |
| Tutut selostajat toistavat liiankin tuttuja kommentteja tietyissä kohdissa. |
Yksinpelattavaa siis on, joskaan ei rajattomasti. Varsinaisten juonitilojen läpäisyissä ei kauaa nokka tuhise, eikä niillä ole paljoa uudelleenpeluuarvoa, ellei laske eri painijoiden autenttista ääninäyttelyä sellaiseksi. Jos aikoo heti aluksi pelata omatekoisella hahmolla, saattavat hermot raunioitua vaikeustasosta riippumatta: alussa oma tyyppi on aivan liian heikko, kokemuspisteitä ei saa kuin voittamalla matseja, eikä matseja saa pääsääntöisesti edes yrittää toista kertaa, vaan tarina pauhaa eteenpäin lopputuloksesta riippumatta (mikä on tavallaan hyväkin juttu). Vannoutuneena tee-se-itse-miehenä jouduin ensin kituuttamaan toisen juonitilan puoleen väliin ja aloittamaan sen sitten alusta hieman kehittyneellä hahmolla, ennen kuin matseja alkoi voittaa muutenkin kuin vahingossa. Kovinkaan hauska vastus tietokone ei ole, sillä tekoäly käyttää monimutkaisimpia juttuja kuin vettä vain, ja toisaalta siinä ja koko pelisuunnittelussa on aukkoja, joita hyväksikäyttämällä voitto voi tulla liiankin helposti.
Väkinäisen puoleista vääntöä
 |
| Särmää löytyy. |
Pelin taistelusysteemiä voi kuvailla sanalla "melkein": se tarjoaa melkein sitä menoa kuin telkussakin, se on melkein syvällinen, se on melkein tasapainoinen ja se on melkein viihdyttävä. Kullakin painijalla on omat liikkeensä jokaiseen erilaiseen tilanteeseen, eli esimerkiksi sillä on merkitystä, mistä suunnasta vastustajan kimppuun hyökkää. Lajiin kuuluvana seikkana matsit ovat usein pidempiä kuin Triple-H:n puisevimmat promot, eivätkä tasaväkisetkään matsit ole yleensä tasaista vääntöä, vaan eri osapuolten hallintaa vuorotellen. Suomeksi sanottuna vastustajaa siis mätetään, väännetään ja potkitaan päähän niin kauan, että tämä tokenee ja palauttaa palveluksen. Tätä rajoittaa jonkin verran melko onnistunut kuntomittari, joka kuluu joskus loppuun hieman liiankin nopeasti. Ellei pidä hengähdystaukoja (ja lataa energiaa erillisellä napilla), tulee väsyneestä painijasta lopulta pelkkää hyytelöä.
Vaikka vapaavalintaisiin sääntöihin kuuluu matsin päättyminen vastustajan pyörtymiseen, on tämä yleensä pois käytöstä, mikä aiheuttaa enemmän turhautumista kuin Cena ja Batista mestareina yhtä aikaa. Kun painijan kunnosta kertova kuvake on täynnä punaista, onnistuu tämän selätys mitä todennäköisimmin, paitsi jos selätettävällä on kaveri joka tulee pelastamaan jokaisella kerralla - ja taas saa vastus uutta sisua. Hyvä esimerkki systeemin rikkonaisuudesta on juonitilan buried alive -matsi, jossa pitää raahata eräs hautausurakoitsija kehän ulkopuolella olevaan ruumisarkkuun ja sulkea kansi. Tuossa vaiheessa uraani kykenin hallitsemaan ottelua täydellisesti - murjoin miestä lapiolla päähän, otin hänet sidontaan, heitin hänet kehästä, hyppäsin kehän laidalta hänen päälleen, sain viimeistelyliikemittarin täyteen moneen otteeseen ja itse liikkeetkin perille - paitsi, että arkun kantta en saanut suljettua, vaikka vastustajan sinne moneen kertaan väänsinkin. Matsi kesti reilusti yli puoli tuntia, ellei tunnin, kunnes oli pakko myöntää, että ei, minä en kykene rämpyttämään alipelissä nappia niin nopeasti, että voitto irtoaisi.
 |
| Elävä vainaja ei tahdo tutimaan. |
Puhtaiden makuasioiden puolelle mennään, kun puhutaan vastaliikkeiden vahvasta painottamisesta. Itse en löydä siitä paljonkaan huumoria. Tietokone ja hyvät ihmispelaajat käänsivät usein jokaisen liikkeeni vaivattomasti ties minkälaiseksi vastahyökkäykseksi, kun itse pääsin tekemään samaa lähinnä kun huomasin ruudulla näkyvän kehotuksen painaa liipasinta. Kun aloin takoa liipasimia järjettömästi lähes koko ajan, pärjäsin huomattavasti paremmin, vaikken tuntenut pelaavani yhtä tosissani. Monesti suorastaan tuntuukin, ettei pelaajalla ole todellista kontrollia ruudulla näkyviin monenmoisiin tapahtumiin. Syvästi halveksimani valmiiksi purkitetut liikkeet ovat tästä ääritapaus ja laiskaa pelisuunnittelua huipussaan: jos animaatio parin lyönnin sarjalle tai vaikkapa sweet chin musicille käynnistyy, sitä ei pysäytä sen enempää vastaliikkeet, tiimitoverien sekaantumiset kuin erkkikään.
Kaikki kaikkia vastaan
Smackdown! vs. Raw on ehdottomasti moninpeli: ihmisvastustajat joutuvat kärsimään samoista asioista kuin sinäkin. Kahdella multitapilla samaan matsiin mahtuu jopa kuusi ihmiskarpaasia, nelinpeli onnistuu netissä ja jopa managerointia voi testailla kaveriaan vastaan. Nettiominaisuudet ovat kattavat, mutta sekä pelin itsensä että pleikkarin (lähes kuukausimaksunsa arvoisen) nettijärjestelmän yletön käpyisyys ja bugailu tekevät kaveripiirin omistamisesta sen mielekkäämmän vaihtoehdon. Peli ei ensinnäkään tahtonut tunnistaa nettiasetuksiani (jotka kyllä kelpasivat kolmelle muulle PS2-pelille), mutta kun kaiken asensi uudelleen, pääsi vääntökin jotenkuten valloilleen. Tilastoitujen mutta vyöttömien näytösottelujen pelaaminen sujuu kelvosti ja on oikeassa seurassa mainiota viihdettä. Otteleminen itse tekemistäni vöistä ei toiminutkaan sitten ollenkaan: en voinut tehdä mitään ruudussa, jossa oli määrä valita matsin panokset, en edes peruuttaa takaisin keskusteluhuoneeseen, en mitään muuta kuin buutata konsolin tai odottaa että minut potkitaan ulos pelistä. Joskus nettipeli rykii muillakin tavoilla, mutta kun homma toimii, se todella toimii, eikä pieni lagikaan tee hommasta piinallista.
 |
| Jou, Cena! You can't see me! |
Vöitä lukuun ottamatta oman sisällön käyttö linjoilla on sujuvaa ja hauskaa, elleivät tajuttoman pitkät lataustauot sitten ole juuri tämän ominaisuuden syytä. Nauroin kirjaimellisesti pernani irti, kun sain ensimmäisiä kertoja katsoa omien avaruusmölliäisten astelua julkisille areenoille, eikä tätä iloa rajoita kuin se, ettei muiden pelaajien kanssa voi kommunikoida matsien aikana. Koska pelin taistelusysteemi tarjoaa enemmän fiilistelyä kuin oikeasti pätevää pelaamista (kuten WWE tarjoaa viihdettä, ei urheilua), tuntuisi posken soittamisen kuuluvan oleellisesti asiaan. Kuitenkin jo se, että pääsee oikein luvan kanssa pelaamaan epäreilusti ja suorastaan huijaamaan, on tervetullutta vaihtelua pätemispohjaisten nettipelien maailmassa - on yhtä hauskaa toimia epäreiluna erotuomarina kuin ottaa sellaiselta turpiinsa ja on hauska pelata kolmella yhtä vastaan. Yleinen meininki tuntuu tosin painottuneen huumorintajuttomuuteen, sillä kanssapelaajani eivät suosineet edes persoonallisia hahmoja, vaan lähinnä intoutuivat mättämään omia sellaisiani joukolla turpaan.
Pääasia että show toimii
Smackdown! vs. Raw'sta jää ristiriitainen kuva. Tuntuu, että kaikkiin sen osa-alueisiin kyllästyy nopeasti, mutta toisaalta ennen kuin kaikkea ehtii edes kokeilla, on aikaa vierähtänyt enemmän kuin useimpiin muihin peleihin saa hukattua yrittämälläkään. Voisi sanoa, etteivät nokkapokkasilla ole mainitut tv-ohjelmat, vaan määrä ja laatu. Tajuton määrä erilaisia liikkeitä löytyy nimellisesti, pelattavuuden kannalta ei niinkään; ohjaus on monimutkaista, muttei kovin syvällistä; ottelumuotoja on paljon, mutta ne eivät tunnu kovin erilaisilta; laaja painijakaarti on viimeisen päälle itsensä näköinen ja yksityiskohtainen, mutta grafiikka bugittaa kirjaimellisesti koko ajan (joihinkin luovutusliikkeisiin kuuluu käden työntäminen vastustajan pään läpi ja irish wipillä matkaan lähetetty vastustaja saattaa liukua kuin graniittipatsas rullaluistimilla). Hitaus, kömpelyys ja yletön mokailu varjostavat koko julkaisua, mutta silti suurimmaksi totuudeksi jää, että pelistä löytyy todella tuhti annos ns. aitoa painifiilistä. Kaveriporukalla ja nettiadapterilla varustautunut WWE-markki saa pennosilleen vastinetta.
Jari Peltonen
Peliplaneetta.net
Arvostelija:
Jari Peltonen
