Kulunut virsi, tiedetään, mutta tästä huolimatta aion toistaa sen nyt heti tässä arvostelun alussa: toista maailmansotaa on viime vuosina sodittu kaikkien mahdollisten pelikoneiden ruuduilla jo niin paljon, että hommasta on mennyt maku jo ainakin viisituhatta listittyä sakemannia sitten. Mitä ihmettä Infinity Ward sitten on oikein tehnyt, että näinkin loppuun kalutusta aihealueesta on saatu raavittua kasaan yhdeksänkymmenen pisteen haamurajalle ponnistava huippupeli, Call of Duty 2? Täytyy myöntää ihan rehellisesti, että häkellyttävän mageilla grafiikoilla saattaa olla lievästi sanottuna osuutta asiaan.
Kolmen rintaman sotaa
Sotapelit voi karkeasti jakaa kahteen eri koulukuntaan: siinä, missä realististen sotasimulaatioiden lipunkantajana toimii edelleen Bohemia Interactiven kaikin puolin vakuuttava Operation Flashpoint, nostetaan tästä päivästä lähtien suoraviivaisten ja toimintaorientoituneiden sotaräiskintöjen kultatuolille suorin käsin uusi Call of Duty 2 - siitä ei ole epäilystäkään. Realismista viis, kunhan pelaajan silmille vyörytetään tauotta hengästyttävän intensiivistä toimintaa, näyttäviä tapahtumia, isoja räjähdyksiä, väkivaltaa, draamaa ja täpäriä pelastumisia. Taustalla pauhaa jylhän mahtipontinen musiikki, raivokkaat ääniefektit repivät kaiuttimien elementit kappaleiksi ja muutenkin meno on kuin suoraan jättibudjetin Hollywood-rainasta, jossa homman visuaalisuus ja viihdyttävyys on kaikki kaikessa.
 |
| Uusi sukupolvi on täällä ja grafiikka on sen mukaista. |
Sotaa käydään tuttuun tapaan kolmella eri rintamalla, kaikki tosin jälleen kerran liittoutuneiden puolella. Peli alkaa Neuvostoliiton kampanjalla, jossa pelaaja pääsee torjumaan saksalaisten hyökkäystä Moskovan ja Stalingradin hyisillä kaduilla. Ensimmäisen läpäistyn tehtävän jälkeen pelattavaksi aukeaa myös Britti-kampanja, jossa soditaan Rommelin joukkoja vastaan aavistuksen lämpimämmissä olosuhteissa Pohjois-Afrikassa ja myöhemmin Ranskassa. Lopuksi aukeaa vielä tie jenkkien saappaisiin ja Eurooppaan, joten vaihtelua on tarjolla riittämiin. Varsinainen juoni ja punainen lanka jäävät kuitenkin repaleisessa kokonaisuudessa ikävästi taka-alalle. Useampaan osaan jaettuja tehtäviä on yhteensä 10, joka tuntuu määränä juuri sopivalta. Peli ei polje sekuntiakaan paikoillaan, vaan on alusta loppuun kaoottista toimintaa täynnä vaikuttavia, elokuvamaisia kohtauksia.
Hollywoodilaista räiskintää
Call of Duty 2 lyö heti kättelyssä hanat kaakkoon: Stalingradissa suoritettava joukkorynnäkkö ja talonräjäytystehtävän mahtipontinen loppu pisti melkoisen hiljaiseksi näyttävyydellään. Valmiiksi käsikirjoitettua tai ei, kun homma tehdään näin viimeisenpäälle siististi, ei voi kuin antaa virran viedä ja nauttia matkasta. Vastaavia ikimuistoisia kohtauksia ja massataisteluita on lähes joka tehtävässä: pienen afrikkalaiskylän puolustus ilmatorjuntatykillä, hyökkäys tankeilla El Dabaan, Pointe Du Hocin vaikuttava maihinnousu ja Kukkula 400:n valloitus ovat kaikki omalla tavallaan totaalisen mielettömiä kokemuksia - enkä luetellut tässä kuin murto-osan pelin tarjoamista yliampuvan hekumallisista kohtauksista.
 |
| Savu on yksi pelin vaikuttavimmista yksittäisistä efekteistä. Yritä nyt sitten tällaisessa hernerokassa osua johonkin - ja vielä mieluusti viholliseen. |
Taistelutantereiden ympäristöissä on edelleen lavastuksen makua ja pelaajaa pusketaan käsikirjoituksen mukaan kapeassa putkessa eteenpäin taistelun räjähtävästä kliimaksista toiseen, eikä päämäärättömälle haahuilulle anneta sijaa. Ongelmaksi asti tästä ei kuitenkaan ole, sillä juuri sopivissa kohdissa pelaajalle suodaan sen verran liikkumatilaa, että omia taktisia päähänpistoja pääsee toteuttamaan tarvittavissa määrin. Kentän rajat on myös naamioitu sen verran hyvin, etteivät näkymättömät seinät pääse rikkomaan illuusiota.
Yksinäisenä sutena ei joudu sotimaan, vaan illuusio ympärillä raivoavasta valtavasta sodasta on aina lähes saumaton. Tai ainakin niin kauan, kunnes pelaaja alkaa tarkastella ympäristöä hieman tarkkaavaisemmin. Nopeasti huomaa, että omat kaverit ampuvat lähinnä lämpimikseen vähän sinnepäin ja kuolevat nopeasti pois - tehdäkseen vain tilaa kulman takaa ryntäävälle korvausmiehelle. Taistelut eivät etene milliäkään ilman omaa aktiivisuutta ja varsinainen tappaminen jää enimmäkseen pelaajan harteille. Hieman teennäistä toki, mutta näin on ainakin varmistettu, ettei pelaaja tunne olevansa statistin roolissa, vaan pääsee jatkuvasti vaikuttamaan tapahtumien kulkuun ja on aina läsnä kun jotain merkittävää tapahtuu.
Sodassa lähtee henki
 |
| Käsikirjoitetut välinäytökset tauottavat toimintaa ja luovat tunnelmaa. |
Itse taistelu toimii hyvin perinteiseen tapaan. Lonkalta räiskien ei osu juuri mihinkään, ja toimivin taktiikka onkin syöksyä niska kumarassa suojasta toiseen, kurkkia varovasti kulmien takaa ja tähtäillä oikeaa hiiren nappia painamalla pitkin piippua. Helpoimmilla vaikeustasoilla kentät voi juosta läpi lähes miten haluaa, mutta kovemmilla tasoilla hommassa on juuri sopivasti haastetta, ja kun keinotekoisen tähtäimen vielä napsaisee asetuksista pois päältä, on sotimisessa juuri sopivan semi-realistinen fiilis.
 |
| Elämää juoksuhaudoissa. Ruudun reunat vähän punertavat, joten osumaa on tullut ja suojaan pitäisi päästä. |
Suurimpana pelattavuuteen vaikuttavana uudistuksena ruudulla ei ole näkyvissä kestopalkkia, prosenttilukua tai mitään muutakaan pelaajan terveydentilasta kertovaa informaatiota. Kuolema korjaa vain, mikäli ottaa kerralla paljon osumaa, eikä pääse vetäytymään ajoissa turvaan nuolemaan haavojaan. Punaisena sykkivä ruutu kertoo että kohta lähtee henki, mutta tilanteen saa palautumaan hetken huililla entiselleen. Epärealistista ehkä, mutta niin ovat kaiken parantavat ensiapulaukutkin, joilla seulaksi ammutun sotilaan saa kerta toisensa jälkeen parsittua priimakuntoon sekunnin murto-osassa.
Näytönohjain vaihtoon
Kun Call of Duty 2:a pelaa isolla telkkarilla kaikki asetukset ja volumet maksimissa, on elämys pysäyttävä. Kuvankaappaukset eivät tee lähellekään oikeutta, mutta silti ne kertovat enemmän kuin tuhat sanaa, joten pällistelkää niitä ja vetäkää omat johtopäätöksenne. Sodan kaaos ja valtavien joukkokohtauksien epiikka on käsin kosketeltavaa ja parhaimmillaan grafiikka on kevyesti upeinta mitä allekirjoittanut on nähnyt ikinä missään - tosin räsynukkefysiikan puute siltikin vähän ihmetyttää. Myös musiikit ja ääniefektit ovat ehdotonta huipputasoa ja yltävät grafiikan kanssa samalle tasolle. Audiovisuaalisena kokemuksena CoD2 onkin täysin omassa luokassaan verrattuna mihin tahansa peliin. Uuden sukupolven hulppea elämys ei kuitenkaan tule ilmaiseksi, ja sellaista supertietokonetta ei taida vielä ollakaan, millä CoD2:n saisi pyörimään täysillä yksityiskohdilla ilman minkäänlaista pätkimistä.
 |
| Pointe Du Hocin maihinnousu on kovaa kamaa. |
Testikone selvisi 1280x1024 -resoluutiolla ja kaikilla herkuilla paria viimeistä valtavaa massakohtausta lukuun ottamatta kunnialla, mutta sanotaanko vaikka niin, että viime vuoden näyttiksellä ei kannata ihmeitä odottaa. Sen verran mitä Xbox360:n versiota testailin, vastaa sen graafinen anti hyvin pitkälti nykyaikaisen huippu-PC:n tasoa, mutta eipä ollut ruudunpäivitys MS:n superkonsolillakaan täysin pehmeää ja reunanpehmennyskin olisi ollut kiva.
Jos vain toinen maailmansota yhtään enää uppoaa, on Call of Duty 2 selkeästi pakkohankinta räiskintään tykästyneille tehokoneen omistajille. Hieman vanhempaa rautaa omistavien kannattanee kuitenkin tutustua ensin demoon tai ainakin varautua pelaamaan peliä dx7-moodissa, jolloin peli kyllä pyörii, mutta grafiikan laatu taantuu sitten jonnekin parin vuoden takaiselle tasolle. Pelinä CoD2 ei ole mitenkään ihmeellinen tai uraauurtava, mutta elokuvamaisena kokemuksena ja esimerkkinä next-gen -pelien graafisesta tasosta se on vertaansa vailla. Myös moninpeli on yllättävänkin hupaisaa touhua, ja vaikka yleensä en netissä jaksa pitkään juuri mitään paukuttaa, maistui tämä kummasti pikkutunneille asti. Tähän loppuun haluaisin vielä esittää Infinity Wardille kainon pyynnön: unohtakaa maailmansodat ja tehkää seuraavaksi jotain ihan muuta. Tälle enginelle väännetty joku Doomin tappaja voisi esimerkiksi olla aika asiallinen veto.
Teppo Lähtinen
Peliplaneetta.net
Arvostelija:
Teppo Lähtinen
