Arvostelija: Jari Peltonen
Pelityyppi: Älypelit ja muut
Julkaisija/kehittäjä: Atari/Quantic Dream
Kotisivut: http://www.atari.com/fahrenheit/
Laitteistovaatimukset: Playstation 2
Testattu: Playstation 2
Arvosteluversio: Lehdistöversio
Muut alustat: Xbox, PC

Klikkaa ja tarkista tämän pelin hinta Vertaa.fi:ssä!

On olemassa pelejä, joita haluaa haukkua korkeasta laadusta huolimatta (Halo 2, jos minulta kysytään) ja on pelejä, joita haluaa pelata, vaikkei laatua ole sitten ollenkaan (joku lisenssipeli itselle läheisestä aiheesta). Mutta harvoinpa joku tasaisen onneton räpellys onnistuu olemaan vähintään kymmenen kertaa enemmän kuin osastensa summa. Fahrenheit on omaperäinen seikkailupeli, jossa ei toimi ohjaus, ei juoni, eikä aina tekninenkään puoli. Ongelmat ovat liioitellun yksinkertaisia ja toimintakohtausten toteutus on suoraan tanssimattopeleistä. Oikeastaan yksi ainoa asia on tehty poikkeuksellisen hyvin, ja se on henkilöhahmojen syventäminen tarinan edetessä. Silti peli on niin koukuttava, ettei sitä viitsisi millään jättää kesken, vaikka huonous alkaisi olla jo sitä luokkaa, että kipeää tekee niin sormissa, aivoissa kuin vatsanpohjan naurulihaksissakin. Fahrenheitin tarina saattaa olla kamala, mutta sen kerrontatapa on ehdottomasti kokemisen arvoinen.

Huippujännä kohtaus - ränkkää siis liipaisimia.

Juonesta ei paha kyllä saa puhua paljoa mitään, koska Fahrenheittia pelataan vain juonen takia ja juoni on myös ainoa asia, jonka muistat jälkeenpäin. Mikäli oikeiden pelien ohella on olemassa myös interaktiivisia elokuvia, on Fahrenheit juuri sellainen. Pelaaminen käsittää muutaman pienen ongelmanpoikasen, loputtomia reaktiotestejä ja eteenpäin kävelemistä. Pelatessa juolahti mieleen ajatus, että tämän jos minkä pitäisi olla Nintendo Revolutionin julkaisupeli (tai EyeToy-peli, tai oikea tanssimattopeli), sillä vanhanaikaisella ohjaimella näin simppeli touhu ei ole paljoa banaanin kuorimista kinkkisempää. Suurin hienous on se, että saat vaikuttaa ja joudut vaikuttamaan useimpiin asioihin, joita kymmentuntisessa elokuvassa tapahtuu. Valinnanvapautta tuntuu aluksi olevan hyvinkin paljon, mutta seuraamukset ovat lopulta pieniä ja sieviä. Ne luovat illuusion vapaudesta - eikä illuusio säry, ennen kuin pelin aloittaa alusta.

Tarina alkaa tyylikkäästi miesten vessasta. Pienen kuppilan kanta-asiakas ei osaa aavistaa pahaa, kun pöntöllä istuva miekkonen saa kohtauksen, hyökkää kimppuun takaapäin ja aloittaa armottoman puikottamisen - puukolla. Kun surmatyö on ohi, pääsemme yllättäen ohjaamaan murhamiestä, joka ei mielestään tiedä mitä tuli juuri tehneeksi. Karkuun olisi päästävä, mutta helpommin sanottu kuin tehty, kun kuppilassa istuvan iäkkään donitsipeffajeparin rakko on uhkaavasti täyttymässä. Vaikka paniikki on armoton, ei hätäily välttämättä ole se terveellisin vaihtoehto. Ja minkä taakseen lopulta jättääkin, sen myös edestänsä löytää: seuraavassa kohtauksessa pelaaja ohjaa kahta poliisia, jotka etsivät todisteita samaiselta murhapaikalta. Myöhemmissä vaiheissa ohjataan silloin tällöin toisiakin hahmoja, mutta enimmäkseen kyse on näiden kolmen vastapuolella pelaavan hahmon vuorovaikutuksesta maailmaan ja toisiinsa. Siinä vaiheessa kun pelaaja ei enää tiedä haluaako hän auttaa pollareita vai murhamiestä, menee juttu kutkuttavaksi - jokaisesta hahmosta kun pitää aivan aidosti.

Piilota ruumis - eli ränkkää taas liipaisimia.

Lucas Kane on onneton murhamiehemme, ihan symppis jätkä, joka asuu peruskarussa poikamiesboksissa, josta löytyy lähinnä kitara, nyrkkeilysäkki ja pullo viinaa. Hänen kannoillaan on yhtä sympaattinen etsivä Carla Valenti, joka on fiksu, hieman yksinäinen ja kärsii klaustrofobiasta. Carlan kollegana on rento jou-mään Tyler Miles, joka diggailee koripalloa ja asuu hilpeän viidakkomaisessa kämpässä kera naisihmisen. Sankarimme eivät lahtaa hirviöitä eivätkä ratkaise ongelmia vanhojen Police Questien ja Monkey Islandien hengessä, vaan hoitavat ihmissuhteitaan, juovat kahvia, katsovat telkkaria, käyvät vessassa ja silloin tällöin tekevät jotain jännää, kuten ottavat nyrkkeilymatsin tai harjoittelevat ampumaradalla. Perustarpeista huolehditaan siksi, että hahmot kestäisivät kaikki ikävät asiat mitä pahassa maailmassa tapahtuu. Jos hahmo masentuu liiaksi, on peli ohi. Mitään sen hienompaa tämä ei tarkoita, kuin energiamittaria joka kuluu hahmon tyriessä ja täyttyy hahmon tuntiessa onnistuvansa (tai syödessä pizzaa). Ominaisuus on hauska, vaikkei sitä muista olevan olemassakaan, kun on päässyt rutiiniin kiinni.

Kaikesta ei ehdi höpöttää yhdellä pelikerralla.

Hommat hoituvat kävelemällä ympäriinsä, kunnes ikoni ilmaisee, että tatin tökkäys tiettyyn suuntaan käynnistää tietyn toiminnon. Aikarajat ovat paikoitellen niin tiukkoja, että onnistuminen ensimmäisellä kerralla on mahdotonta, mutta ongelmat vastaavasti niin helppoja, että viimeistään kolmannella kerralla onnistuu väkisinkin - eikä kaikessa edes tarvitse onnistua, vaan mokailu saattaa vaikuttaa juoneen tietyillä tavoilla. Millään muotoa ärsyttäviä aikarajat eivät ole, vaan ne vastaavat isosta osasta tunnelmaa. Dialogivaihtoehtoja ei saa myöskään kauaa miettiä, eikä mitään puhuttua voi vetää takaisin. Pelissä on muutama klassikkotason keskustelu, jossa täytyy oikeasti miettiä mitä vastata, jottei puhuisi itseään pussiin. Kohtalokkaasti väärin vastaaminen on tosin yhtä iso moka kuin vanhoissa tekstiseikkailuissa: sen kun vastaat seuraavalla kerralla oikein. Peli on täpösen täynnä erilaisia äkkikuolemapaikkoja, jotka onnistuvat ärsyttämään lähinnä lataustaukojen ansiosta. Automaattinen tallennus toimii sentään niin kuin pitää.

Reaktiotestejä joutuu nakuttamaan vaihtelevanlaatuisissa tilanteissa. Tärkeimpiä ovat toimintakohtaukset, joissa päähenkilö saattaa tehdä jotain hauskaa, tai olla hengenvaarassa. Idea on tuttu ainakin Resident Evil nelosesta (jossa on tosin myös oikeaa pelattavaa): pelaaja katsoo valmiiksi purkitettua kohtausta ja painaa namiskoja nopeasti siten miten käsketään, tai kohtaus päättyy. Molempia tatteja ja kahta liipaisinta taotaan välillä sellaisella intensiteetillä, ettei taustatapahtumiin voi keskittyä niin kuin välinäytöksiin yleensä. Tämä on etu, sillä toiminta tuntuu pakostakin tyylikkäältä ja/tai dramaattiselta, kun sen aikana ei ehdi hengähtää sekuntiakaan. Fahrenheitin perustyylikkyyttä ei muutenkaan voi liikaa ylistää, sillä peli on täynnä komeita hidastuksia, onnistuneita kuvakulmia ja perusteltua ruudun jakamista useampaan osaan. Jos pelin ohjaaja ilmoittaisi siirtyvänsä elokuvabisnekseen, ymmärtäisin tämän mainiosti.

Korismatsi kollegan kanssa on irrallinen ja turha, mutta silti viihdyttävä.

Toivottavasti kuitenkin juuri ohjaajaksi, eikä käsikirjoittajaksi... Herra nimeltä David Cage vastaa nimittäin myös Fahrenheitin tarinasta, jota voi mitään paljastamatta kuvailla vain siten, että sen jälkeen kun repesin ensimmäisen kerran puolihysteeriseen nauruun, eivät typeryydet olleet puolessa välissäkään. Nauroin Fahrenheitin parissa itselleni lisää elinvuosia, mikä ei ole hirmuinen kehu, kun kyseessä on olevinaan synkkä ja painostava tarina monilla yllätyskäänteillä. Fahrenheit on riittävän ääliömäinen taatakseen itselleen kulttimaineen, mitä voi tietenkin pitää hyvänä asiana. Vahvan tunnelman hajoaminen on se mikä harmittaa. Pääjuonen ohessa nähtävää saippuaoopperaa seuraa suurella mielenkiinnolla, joten on iso pettymys, kun näkee miten laiskasti mikäkin asia viedään päätökseensä - jos viedään laisinkaan. Kiitettävän vahva ääninäyttelytyö ja sen myötä syntyvät vahvat, uskottavat hahmot menevät hunningolle.



Kirjaimellisesti tuskallisia kohtauksia on muutamia. Toisenlaiset liittyvät hengityksen säätelemiseen ahtaissa paikoissa ja toisenlaiset tuovat mieleen muistoja... Vihasin hiiviskelyä ennen kuin tutustuin Splinter Celleihin ja nyt muistan miksi: ääliömäiset, pikselintarkat kokeile ja erehdy -tossuttelut eivät varsinaisesti viihdytä, jos ohjaus on tasoa Fahrenheit. Teoriassa hahmo kävelee suuntaan johon tatilla näyttää, mutta kuvakulmien villi vaihtelu ei tee teoriasta käytäntöä. Kun laskee yhteen ohjauksen tason ja yleisen yksinkertaisuuden, mieleen hiipii ajatus: onko pelin koodanneilla tyypeillä mitään ammattitaitoa videopelien tekemisestä? Ainoa puolustuksen sana - ja tämä sana on painava - on se, ettei pelissä tarvitse paljoakaan ohjailla. Yksi lysti jos hahmo on hieman kömpelö, jos isoin ongelma on löytää tie kahvipannulle. Kyseenalaista kuitenkin on, että yhtä tai kahta poikkeusta vaille jokainen pelin hankalista kohdista on yhtä kuin kamppailu kontrollien kanssa. Oikeissa kamppailuissa, eli reaktiotesteissä, ei ole haastetta nimeksikään (ellei pelaa vaikeimmalla tasolla).

Jiihaa! Murhamysteeri saa jälleen jännittävän käänteen.

Tekninen puoli on kaksipiippuinen juttu monessakin mielessä, kuten selvää varmasti jo on. Pelatessa koin sekä tuntemuksia "grafiikka rokkaa" että "grafiikka sukkaa". Ruudunpäivitys käy joskus häpeällisen alhaalla, mille ei ole mitään näkyviä perusteita. Hahmot ovat aika palikkamaisia, kun ottaa huomioon että heitä katsotaan pitkään ja lähietäisyydeltä - toisaalta animaatiot ja ilmeet ovat usein niin aitoja, että ne saavat jo itsessään hyvälle mielelle. Pelin tapahtumapaikkoihin on laitettu paljon vaivaa, rakkautta ja substralia, eikä niille heltiä ainuttakaan valituksen sanaa. Äänimaailma on kaikilta muilta osin laadukas, mitä nyt itselläni oli ajoittaisia mielipide-eroja tiettyjen taustalla pyörivien biisien oikeutuksesta olla olemassa. Peli myös kaatui muutamaan otteeseen, mikä oli yhdellä kerralla reippaan kiroilun arvoista.



Että niin; ei tämä kyllä mikään oikea peli ole. Arvostan seikkailupelejä joissa ei muuta tehdä kuin klikkaillaan, mutta kyllä niissä nyt vähintäänkin ongelmia pitäisi olla; edes jonkinlaista haastetta hoksottimille. Fahrenheit ei tarjoa minkään näköistä onnistumisen riemua, eikä siinä ole oikeastaan kuin yksi lyhyt kohtaus, jossa kenttää täytyy tutkia vanhan koulukunnan sääntöjen mukaan. Tehtävät tyyliin "hae toisesta huoneesta kynttilä ja sytytä se" ovat säälittäviä, eikä niiden suorittamista voisi edes pelaamiseksi sanoa, ellei se ohjaus ja ne aikarajat pistäisi hanttiin. Pelinä Fahrenheit onkin simppelisti täyttä roskaa. Aivan. Täyttä. Roskaa. Kokemuksena se on silti erinomainen, vaikken tiedä tarkalleen miksi. Omaperäisyys, vaivattomuus, hahmot ja juonen kipeys ilmeisesti muodostavat puolitahattomasti epäpyhän allianssin, joka nyt vain pitää kädet kapulalla. Taatusti läpäisen Fahrenheitin vielä toiseenkin kertaan.

Jari Peltonen
Peliplaneetta.net