Peliplaneetta.net :: Arvostelut

Kun turboahdettu, uutuuttaan kiiltävä asfalttiraketti sinkoutuu järjetöntä vauhtia, kumit ulvoen ja pakoputket sinistä liekkiä leiskuen suurkaupungin ruuhkassa hädin tuskin väistellen vastaantulijoiden kaistalla muuta liikennettä, vääntyy ohjaimissa naama väkisinkin hölmöön hymyyn. Mitä päättäväisemmin ajotavallaan uhmaa kuolemaa, sitä enemmän tankkiin valuu turbolöpöä, jolla menopelinsä saa piiskattua entistäkin hurjempaan menoon. Burnouttien reteän hauskassa ja nopeasti omaksuttavassa refleksihurjastelussa on aina ollut kyse hiuksia nostattavan vauhdikkaasta liikenteen seassa kaahaamisesta, sekä tonnikaupalla romurautaa tuottavista massiivisista kolareista. Kokonaisuus on arcaderälläystä parhaimmillaan, eikä kovimpienkaan vauhtinarkkareiden tarvitse etsiä päivittäisiä säväreitään kauempaa.

Ei ehkä aivan next-gen, mutta liki liippaa.

Sarjan uusin osa tuntuu rajusta revenge (kosto) -lisänimestään huolimatta kokonaisuutena hyvin tutulta. Pelin kostoteema näkyy lähinnä pelaajaa viimeksi niitanneen vastustajan nimen punavärissä - kostaminen helpottuu huomattavasti kun kohde erottuu muusta jengistä. Jo aiemmin moitteetta toiminutta konseptia ei ole muutamia kosmeettisia viilailuja lukuun ottamatta lähdetty muuttamaan mihinkään, joskin graafisesti voidaan puhua jo melko käsittämättömästä suorituksesta. Ensimmäiset kisat menivät allekirjoittaneelta pohtien, josko joku olisi salaa tunkenut kolmekuuskymppisen sisälmykset vanhan Xboxini kuoriin. Aivan next-gen -tasoon ei ehkä todellisuudessa päästä, mutta jo vanhentuneen alustan huomioiden on peli sekä hävyttömän herkullista katsottavaa, että Criterionilta melkoinen tekninen taidonnäyte.

Tosimiesten törmäilyautot

Laajat ja huomattavasti aiempia pelejä monisäikeisemmät rata-alueet ovat täynnä vaihtoehtoisia reittejä ja ne on muutenkin selkeästi suunniteltu soveltumaan paremmin Burnoutin aggressiivisiin, toisten kilpailijoiden murjomiseen keskittyviin pelimuotoihin.

Radasuunnittelu ruokkii sikamaista ajotapaa.

Täpäriä pelastumisia ja ratkiriemukkaita epäonnistumisia ruokkivia ahtaita rännejä, tukipilariviidakoita, ramppeja, tiputuksia ja muita vastustajien ruhjomiseen soveltuvia ansapaikkoja on lähes jokaisen mutkan takana, eikä ikimuistoisia välienselvittelyjä tarvitse kauan odotella. Ja kuten aiemmin tulikin jo todettua, radat myös näyttävät poikkeuksetta todella hyvältä.

Myös pelin moninaiset ajopelit virtaviivaisista sporteista tuhteihin hummereihin, vauhdikkaisiin formuloihin sekä tietenkin toinen toistaan hämärämpiin erikoisomituisuuksiin (hampurilaiskioskiauto?) ovat saaneet osansa avokätisestä polygonitarjonnasta ja ovat komeaa katseltavaa. Valitettavasti mielikuvitukselliset ja sekavasti nimetyt kilpurit on edelleen napsittu suoraan suunnittelijoiden tajunnanvirrasta, mikä on toisaalta aivan ymmärrettävää: kaiken maailman Mersut ja Ferrarit tuskin olisivat aivan pikkusummista sallineet omien menopeliensä kohdata Burnoutin kaltaista äärimmäistä kaltoinkohtelua, jossa kiivaan kamppailun jälkeen tienposkeen jää monesti lähinnä savuavalta rusinalta näyttävä peltimöykky.

Rusinapullaa ja autobiljardia

Ennen näkemättömän väkivaltaiset kolarit ovat yksi pelisarjan ehdottomista myyntivalteista. Kipinäsuihkut ja sinne tänne sinkoavat irto-osat täyttävät ilmatilan, kun autot lyhenevät metritolkulla törmäillessään milloin betonitolppiin, milloin vastaan ajaviin rekkoihin. Kovimpia mällejä säestetään vielä massiivisilla partikkeliräjähdyksillä, paineaaltojen sinkoillessa ympäröivät autot naapurikuntaan maisemaa rumentamasta. Kunhan äänentoistovehkeet ovat kunnossa, saavat myös kaiuttimien ilmoille puhkumat, poikkeuksellisen tuhtia asennetta omaavat efektitkin miehisen rässimisen tuntumaan munaskuissa asti.

Omalla kaistalla ei muusta liikenteestä juuri tarvitse välittää.

Mielenkiintoisena uutuutena samaan suuntaan kulkeva liikenne ei suurimpia busseja ja rekkoja lukuun ottamatta enää pysäytä matkantekoa, vaan on olemassa lähinnä pitkän matkan aseen ominaisuudessa. Edessä matelevia sunnuntaikuskeja voi takapuskuriin tuuppaamalla lingota päin vastustajia, mutta käytännössä autobiljardointi onnistuu kisojen kaoottisessa kakofoniassa lähinnä tuurilla ja kaikin puolin kyseenalainen uudistus näkyykin lähinnä "turhien" liikenteeseen törmäilyjen vähentymisenä. Myös toinen pelisysteemiin tehty uudistus herätti ristiriitaisia tuntemuksia: edellisen osan hauskaa "Impact Timea", jossa kolarin jälkeen omaa romuaan pystyi ohjaamaan muiden ohi kiitävien kilpailijoiden riesaksi, on nyt vielä tehostettu mahdollisuudella räjäyttää oma auto valtavaksi tulipalloksi. Viritelmä kuulostaa hauskalta, mutta on kaiken kaikkiaan ehkä aavistuksen liian tehokas, sillä kolaroitu pelaaja saa lähes aina räjäytettyä pari vastustajaa mukanaan. Kummatkin uudet pelitekniikat puuttuvat tietokonepelaajien liikerepertuaarista, joka hieman kummastuttaa, mutta on peli-ilon kannalta ehkä ihan järkeväkin ratkaisu.

Tasa-arvoinen risteys

Yksinpelin suoraviivainen kymmenen tason maailmankiertue koostuu tuttuun tapaan eri kaupungeissa tapahtuvista yksittäisistä kisoista sekä lyhyistä, muutaman osakilpailun mittaisista turnauksista. Kisamuotoja on kuusi erilaista: perinteisten kilpailujen, kelloa vastaan ajamisen ja pudotuskisojen lisäksi valikoimista löytyy klassinen Road Rage, jossa paremmuus ratkaistaan muiden kilpailijoiden telomisella, sekä uutuutena umpitylsä Traffic Attack, jossa jaetaan pisteitä muun liikenteen aivottomasta ruttaamisesta.

Entistäkin ehommassa kolarimoodissa ei bensaräjähdyksissä säästellä.

Edellä mainittujen lisäksi valikoimista löytyy luonnollisesti kaikkien lemppari pelimuoto, iki-ihana sekä entistäkin ehompi kolarikisa, jossa keskelle vilkkaasti liikennöityä risteystä kaahaamalla pyritään aiheuttamaan mahdollisimman kattavaa tuhoa. Edellisen osan tympeät kertoimet ja muut risteysalueilla killuneet bonus-kuvakkeet on unohdettu tyystin, ja kolaritehtävissä tuntuisi muutenkin olevan entistä useampia tapoja saavuttaa maksimaalinen tulos. Sattumallakin on tällä kertaa enemmän merkitystä, mutta silti luovat ratkaisut ja taktinen näkemys ovat edelleen kova sana massiivisia kolareita suunniteltaessa. Uutta ovat myös entistä laajemmat kolarointialueet sekä uusi, tarkkuutta vaativa auton laukaisusysteemi, jollaisen voisi kuvitella näkevänsä lähinnä golf-pelissä. Sääli että herkkua ei riitä kuin 40 kolarin verran.

Burnoutit ovat aina olleet loistavia kaahailupelejä, mutta valitettavasti sarjan uusin osa ei jaksa enää innostaa samaan tapaan. Grafiikka on entistäkin komeampaa, mutta todellisia uudistuksia on vähän ja niistäkin osa on mennyt allekirjoittaneen mielestä enemmän tai vähemmän metsään. Sarjan ehdottomaan helmeen, eli kolarointimoodiin on sentään panostettu ja meininki on selkeästi parempi kuin edeltäjässä. Sen sijaan yksioikoiseen yksinpeliin ei edelleenkään ole keksitty tarpeeksi koukkua ja se käykin nopeasti puuduttavaksi puurtamiseksi. Livessä tai kavereita vastaan samalla ruudulla pelatessa Burnout on kuitenkin parhaimmillaan tappohauskaa touhua ja esimerkiksi biletys/kännipelinä verratonta hupia. Siihen, kannattaako Takedownin omistajien hankkia Burnout Revenge, en oikein osaa ottaa kantaa - uutuudenviehätystä heille ei ainakaan ole tarjolla.

Teppo Lähtinen
Peliplaneetta.net