Huonoin mahdollinen tapa aloittaa peliarvostelu olisi epäilemättä möläyttää, ettei arvostelija ole pelannut kyseisellä alustalla herran aikoihin. Supersankareiden fanipoikana ja PC:n rooli- ja strategiapelien historiallisena veteraanina täytyy kuitenkin todeta, että Freedom Forcen jatko-osa jos mikä on meikäläiselle räätälöity tuote. Peli tarjoaa aivan omanlaista meininkiään ja tarjottava on maukasta - ellei pelaaminen olisi vaatinut sadan euron RAM-investointeja, kolmen tunnin taistelua ennen pelin käynnistymistä ja rankasti kopiosuojatun CD-levyn jatkuvaa ränkkäämistä asemassa, olisin saattanut jopa unohtaa miksi vaihdoin PuuCeen konsoleihin...
Kun sankaritkin olivat vielä sankareita
 |
| Jälleen on yksi kirkasotsainen leveäleuka syntynyt. |
Ensivilkaisulta The 3rd Reichiä voisi luulla supersankariparodiaksi: äärimmäisistä ongelmista kärsivät elämää suuremmat persoonat altistuvat sopivimmalla mahdollisella hetkellä mystiselle energialle, jonka seurauksena he saavat persoonaansa kätevästi tukevia kykyjä ja syyn vetää himmeät rätit niskaan. Nuorentunut ja voimistunut vanha patu Minuteman kumartaa vain tähtilippua ja vihaa vain kommareita; kiihkoilevan isänsä sortama arabineitokainen on "Vihreänä Henkenä" värikäs ja vapautunut; lisävoimia saaneilla roistoilla on mielessään lähinnä maailman tuho. Ja tuhat muuta tarinaa. Kovin rankkana parodiana peliä ei silti voi pitää, sillä yhtä älyvapaata meininkiä tarjoavat JLA ja Kostajat vielä tänäkin päivänä. Kun ottaa vielä huomioon että peli perustuu nimenomaan 60-lukulaisiin ja sitä iäkkäämpiin sarjakuviin, on sitä pidettävä ennen kaikkea nostalgisena.
The 3rd Reich, kolmas valtakunta, on uhkana vain yksi elementti juonessa, joka poukkoilee tilanteesta toiseen tasan niin reikäpäisesti kuin pitääkin. Luvassa on matkustusta ajassa ja vaihtoehtoisia todellisuuksia, voittamattomia pahiksia ja vieläkin voittamattomampia pahiksia. Pahuuden akselilla seisoo natsien ohella muun muassa talon kokoinen jäähirviö Venäjältä ja tappavaääninen plösö oopperabaritoni Italiasta. Sisäinen logiikka? Erinomaista. Peli selviää tyylitajulla kaikesta aihepiirinsä tyylitajuttomuudesta: trikoot ovat törkeitä ja hirviöt hirveitä, vaan eivät yhtä pelottavia kuin sankareiden aksentit. Kun Minuteman viäntää asiaa, jää toiseksi jopa Angelina Jolie elokuvassa Alexander. Tärkeimmät juonenkäänteet ja hahmojen syntytarinat esitetään hilpeinä animaatioina, jotka ovat teknisessä mielessä yhdistelmä sarjakuvalehteä ja South Parkia.
 |
| Näin lähelle zoomaillessa pääsee helpoiten hengestään. |
Tyylitekniset asiat ovat ehdottomasti puolet pelinautinnosta. Värikkyys ja veikeys ovat hyvässä tasapainossa perususkottavuuden kanssa: esimerkiksi sekä tekstinä että äänenä esitettävät smack ja baf -akselin efektit sopivat kokonaisuuteen niin hyvin, etten aluksi edes huomioinut niiden läsnäoloa. Kokonaisuutta tukee myös musiikki, joka on harvinaisen häiriintynyttä humppaa noin niin kuin parhaimmillaan: kun taistelee ruoskivia gorillamiehiä vastaan natsien maanalaisessa tukikohdassa, saavat (viimeistään) taustalla jumputtavat viidakkorytmit hymyn huulille.
Ikiomat ihmeneloset
Pelinä Freedom Force on hahmonkehityksellä maustettu reaaliaikainen strategia, jota ei voi pelata reaaliaikaisena. Pelaajalla on pääsääntöisesti käytössään neljä sankaria monine kykyineen, joten on luonnollista, että peli pistää itsensä paussille jo silloin, kun pelaaja selaa hahmojensa kykyvalikkoa. Luonnollisempaa (ja hauskempaa) olisi, jos pelistä olisi tehty reilusti vuoropohjainen - isoimmissa taisteluissa oma pelini pysyi paussilla jo lähes koko ajan, jotta kykenin iskemään superiskua superviholliseen heti kun edellinen superpaukku oli superpössähtänyt. Harvakseltaan tämä paussikäskytys saa kaipaamaan jonkinnäköistä varmistusta siitä mitä olikaan tapahtumassa, kun "reaaliaikaisuus" jälleen käynnistyy. Ongelma ei ole iso ja yleensä peli rullaa mainiosti.
 |
| Nuclear Winter ei kumartele yhdelle pukupellelle. |
Vaikka peli on periaatteessa pelkkää klikkaamista ja mättämistä, autojen ilmaan nostamista ja vakuutusyhtiöiden vihastuttamista, korostavat rankasti toisistaan eroavat hahmot tämän mielekkyyttä. Jengistään pääsee eroon hyvin nopeasti, ellei tiedä mitä nämä osaavat: voimalyöntiä ja tuikkusädettä löytyy lähes joka jannulta ja jannuttarelta, laajoja aluehyökkäyksiä, tainnutussäteitä ja lentokykyä vain harvoilta ja valituilta. Tehtävien välissä kykytasoja pääsee nostamaan ja uusia taitoja ostamaan. Hyvinkin kinkkinen tilanne, sanotaanko yksi iso paha patu ja monta pientä, ratkeaa kuin itsestään, mikäli vaarallisimman hepun voi kaapata telepaattisesti omalle puolelleen tai mikäli hänet voi jäädyttää tai pompauttaa kokonaan taistelun ulkopuolelle. Puolustavat, parantavat ja kykyjä hetkellisesti tehostavat voimat ovat oma lukunsa vielä erikseen.
Koska suurimman osan käytettävistä sankareista saa valita itse, pysyy peli hauskana selviytymistaisteluna sen sijaan, että tiettyjä kykyjä olisi pakko käyttää tietyissä tilanteissa. Myös omien hahmojen tekeminen ja mukaan tuominen onnistuu vaivatta, ja koska nämä täytyy ostaa tehtävistä kertyvillä mainepisteillä, eivät räikeätkään luomukset yleensä riko pelitasapainoa. Omat supervoimansa voi koota hyvin kattavasta valikoimasta tehosteita, erikoissääntöjä ja seuraamuksia - koko korttelin kaatava, kaiken voimaenergian laakista kuluttava ja viholliset ympäri pitäjiä levittävä maaliin hakeutuva pinkki saippuakupla rulez. Hahmojen vastustuskyvyt erilaisille hyökkäystavoille vaihtelevat, joten neljällä tulipallopersoonalla ei välttämättä kannata asettua tulielementaaleja vastaan.
 |
| Ylväs vakiotiimini: Eve, Horowitz, LeDoodler ja Putte Possu. |
Monimutkaista voimien käyttö ei ole, eikä peli ole normaalitasolla erityisen hankala. Vihollisten käytännössä ainoa tekoälynväläys on "kuole, kapitalistisika", joten isoimmat ongelmat tulevat heidän määrästään ja omien kavereiden rajoittuneesta "kuole, natsikommari, jos muistan kaulaasi kiinni käydä" -käyttäytymisestä. Mättämisen sivussa tehtävissä kuljetaan paikasta toiseen ja särjetään tärkeitä kohteita palasiksi, joskus tehtävällä on aikaraja ja joskus matkassa on muita mutkia. Pelasta vangittu frendi, tuhoa ohjusten ohjaimet ennen suurkaupunkien tuhoa ja sitä rataa. Vaikka tavoitteet voivat muuttua tehtävien keskellä, ovat ne kokoajan hyvin selkeitä, ja ratkeavat viimeistään kun aloittaa tehtävän alusta osaavammalla tiimillä.
Monta sankaria?
Moninpeli ei varsinaisesti päässyt koukuttamaan. Vika ei ole niinkään itse pelissä, vaan kokemuksessa kokonaisuutena. Touhu on periaatteessa sitä mitä yksinpelissäkin: pelimuodoista löytyy tappamista erilaisilla sääntömuunnoksilla, kohteen puolustusta/tuhoamista ja tarinavetoista tehtävää, myös omaa sisältöä voi (teoriassa) käyttää. Tärkein muutos on se, että toiminta on oikeasti reaaliaikaista. Hienona puolena tämä ei tarkoita sitä että vihollisia pitäisi jahdata hiirenhäntä vipattaen: riittää kun klikkailee naamaikoneita ruudun alalaidassa.
 |
| Korttelitkin kaatuvat komeasti, kun kaupunkien kaduilla kahinoidaan. |
Maksimissaan neljää pelaajaa tuetaan, mutta mikäli linjoilla käy pyörähtämässä satunnaisesti, ei siellä ole paikalla sitä pakollista yhtäkään. Viikon parhaaseen peliaikaan sain pelattua noin yhden kymmenen minuutin pelin per tunti - loppuaika kului yksin värjöttelemiseen ja siihen, kun kaikki kiroilivat ja murisivat kuinka peli ei toimi kunnolla palomuurin takaa. Kun homma toimi, oli se suhteellisen hyvää ajanvietettä, mutta mitään suosituksia en näin vähäisen kokemuksen perusteella jaa. Omalla 'reichillään varustautunut kaveri on käytännössä minimivaatimus.
For the true believers
The 3rd Reich on viihdyttävä, mutta lopulta hyvin yksinkertainen ja yksiulotteinen kevytstrategia. Pelin maailma on hauska ja tyylikäs väännös tunnetuimmista supersankaritarinoista - jos ei varsinaisesti niiden veroinen, tai parodiana erityisen mehukas. Tarkoituksellisen alkeelliset syntytarinat edustavat pelissä suurinta huumorin kukkaa, mutta tuokin rehu kuihtuu pois noin viidennen/kuudennen takauman kohdalla. Marvel-saagoja erityisen selkeästi apinoiva tarina on joka tapauksessa sitä mikä pitää yksinpelikampanjan koossa ja vauhdikkaana. Vapaan maailman pisin peli Freedom Force ei ole, mutta väärämielisiä saa potkia juuri niin kauan kuin se pysyy mielekkäänä.
Jari Peltonen
Peliplaneetta.net
Arvostelija:
Jari Peltonen
