Boiling Point on houkuttelevalta kuulostava yhdistelmä toimintaa, seikkailua, survivalia ja roolipeliä. Sen avoin ja dynaamisesti elävä valtava pelimaailma kaupunkeineen ja viidakoineen mahdollistaa täysin vapaan pelikokemuksen, ja vaikka jalankin pääsee, saa pitkät etäisyydet hurautettua helposti autolla, veneellä tai vaikka helikopterilla. Pääjuoneen kyllästyessään pelaaja voi suorittaa sivujuonia, ja muutenkin maailma pursuaa lähes loputtomasti tekemistä, oppimista, tutkimista ja ihmeteltävää. Se on kuin GTA, Deus Ex, Far Cry, Operation FlashPoint ja Morrowind samoissa kuorissa. Se kuulostaa täydelliseltä peliltä ja aika lähelle sitä se voisi ollakin, jos vain pelitiimin taidot, aika ja resurssit olisivat olleet linjassa äärimmäisen kunnianhimoisen vision kanssa.
Pelaajan alter ego, Muumio -elokuvistakin tutun Arnold Vosloon mukaan mallinnettu Saul Myers, on entinen supersolttu, jonka tytär katoaa hämärissä olosuhteissa Etelä-Amerikan viidakoissa. Pelaajan harteille jääkin matkustaa fiktiivisen Realian pääkaupunkiin, Buerto Sombraan, ottaa tilanne haltuun ja pelastaa neito hädästä. Helpommin sanottu kuin tehty: kartoittamatonta lääniä riittää tuollaiset 450 neliökilometriä ja jalkapatikalla pelialueen laidalta laidalle taapertaminen voi helposti viedä parikin tuntia. Koko Realia kaupunkeineen, viidakoineen, sotilastukikohtineen, huviloineen, bensa-asemineen ja mafian piilopaikkoineen on täysin vapaasti tutkittavissa - ja mikä hienointa, ilman ainoatakaan lataustaukoa.
Maailma on sinulle avoin
 |
| Pelin ensimmäiset tunnit menevät Realiaan ja sen asukkaisiin tutustuessa. |
Ensimmäiset tunnit menevät tekemisen paljoutta ja pelin monipuolisuutta ihmetellessä. Pelkästään aloituspaikkana toimivan kaupungin kaupoissa, kuppiloissa ja kaduilla kierrellessä ja ihmisten kanssa jutellen, saa kulutettua tuhottomasti aikaa. Onneksi pelin suhteellisen informatiivinen tehtävä- ja tavoitejärjestelmä, kompassi sekä automaattikartta pitävät pelaajan hyvin raiteilla siitä, mitä milloinkin pitäisi tehdä ja missä. Kun kadonneen tyttären tilanteesta ja olinpaikasta on saatu tarpeeksi johtolankoja, on aika ottaa auto alle, kääntää konepelti kohti tuntematonta, ja pistää töpinäksi.
Pelin etäisyydet tärkeiden kohteiden välillä mitataan lähes aina kilometreissä. Alussa rajoittamattoman vapauden tunne on uskomattoman upeaa, kun tietä ja metsikköä riittää kilometritolkulla joka suuntaan. Innostus laantuu kuitenkin nopeasti, sillä samojen pitkien tiepätkien hinkkaaminen kymmeniä kertoja edestakaisin alkaa väkisinkin puuduttaa. Tätä ei varsinaisesti helpota muun liikenteen itsetuhoinen ja täysin pelaajan olemassaolosta piittaamaton ajotyyli, tai vielä vähemmän pelin surkuhupaisan säälittävä ajofysiikka, joka on mallinnettu niin totaalisen päin seiniä, että hommassa ole tasan mitään hauskaa. Viidakossa samoileminenkin menettää suuren osan viehätyksestään, kun pelaaja huomaa maaston koostuvan pienistä, tasaisin väliajoin toistuvista elementeistä. Maisemasta pistääkin silmään jo lyhyen pelaamisen jälkeen aina ne samat kallionnyppylät, tien mutkat ja pusikot, jotka tulivat vastaan juuri muutama sata metriä sitten. Tutuksi tulevat myös samat identtiset käärmeet, tiikerit sekä pelaajaa pysähtymään vaativat vartijapartiot, joiden kanssa vaihdetaan kerrasta toiseen täsmälleen samat lauseet.
 |
| Maisemaa riittää. Onneksi erilaisia kulkupelejä löytyy moneen makuun. |
Myös tunne maailman dynaamisuudesta ja elävyydestä kokee inflaation kun huomaa, että valtaosa kaikista pelin tapahtumista onkin etukäteen käsikirjoitettuja ja toistuvat aina vain uudelleen ja uudelleen, kunhan pelaaja vain laukaisee ne läheisyydellään. Kaupunkien keinoelämän kulissit kaatuvat helposti: vasta hetki sitten kuulan kalloonsa saanut autokauppias tervehtii iloisesti vain kulman takana kääntymässä käynyttä pelaajaa, hotellin vastaanottovirkailija ei kiinnitä pienintäkään huomiota aulan irtaimistoa rynnäkkökiväärillä säpäleiksi ampuvaan mielipuoleen ja torikauppiaatkin palvelevat vuorokaudet ympäriinsä - satoi tai paistoi. Tien varressa palava hylätty autonromukaan ei sammu ilmeisesti ikinä. Vuorokaudenajat ja säätilat kuitenkin vaihtelevat hienosti: parhaimmillaan kun on yöllisen ukkosmyrskyn rämpinyt eksyneenä sysipimeässä viidakossa, osaa todella arvostaa pilvien väistymistä ja kirkkaan aamuauringon nousua.
Kauhun tasapaino
Realian maailmaa asuttavat neutraaleiden intiaanien ja siviilien lisäksi partisaanit, mafia, rosvot, CIA sekä hallitus, jotka kaikki ovat enemmän tai vähemmän sotajalalla muiden osapuolien kanssa. Ryhmittymät tarjoavat pelaajalle varsinaisen pääjuonen ohessa erilaisia sivutehtäviä, joita suorittamalla saa sekä ylimääräistä pätäkkää että väistämättä jonkin toisen ryhmittymän vihat niskoilleen. Toimeksiantojen valinnassa kannattaakin olla tarkkana, sillä vaikka miten tasapainoilisi eri jengien välillä, ei kaikkien kaveri voi millään olla, ja vihamiehien reviirillä liikkuminen alkaa ennen pitkää olla hengenvaarallista puuhaa.
 |
| Hyvältä tuntuva toiminta ja räiskintä on ehdottomasti pelin vahvin osa-alue. |
Ennemmin tai myöhemmin pelaajan on tartuttava kättäpitempään, sillä rauhanomaisin keinoin ei nopeasti vihamieliseksi äityvässä ympäristössä pitkälle pötkitä. Ammuskelussa on periaatteessa ihan hyvä ja realistinen fiilis: aseet näyttävät ja kuulostavat hyvältä ja osuessaan myös tekevät kohteesta nopeasti selvää jälkeä. Tämä pätee myös pelaajaan, joten taistelut ovat monesti myös melko haastavia. Vihollisten ankea ja paikoin ärsyttävän epälooginen tekoäly sekä jäykkä animaatio vievät kuitenkin touhusta sen suurimman uskottavuuden. Koska Myers on tyypilliseen roolipelihenkeen seikkailun alussa mitään osaamaton mämmikoura, ei aseilla tunnu osuvan ennen ahkeraa treenaamista ja ominaisuuksien parantumista oikein mihinkään. Nopeasti ovat näköjään entisen ammattisotilaan taidot kulahtaneet. Myös tuliluikkujen huono kunto saa vehkeet jumittumaan yleensä juuri sillä kaikkein kriittisimmällä hetkellä. Varsinkin pelin alussa tuntuu, ettei kunnon sodankäynnistä tule yhtään mitään, kun sekä sankari että varusteet ovat mitä sattuvat.
Nyk- nyk- nykyaikainen kone polvillaan
 |
| Parhaimmillaan Boiling Point on hyvinkin tunnelmallisen näköinen. |
Audiovisuaaliselta tasoltaan Boiling Point on melko kaksijakoinen tapaus. Ilman ainoatakaan lataustaukoa pelaajan eteen avautuva julmetun laaja pelialue on jo itsessään kunnioitettava saavutus, mutta harvalla koneella siitä pääsee nauttimaan täydessä loistossaan ilman hermoja riipivää pätkimistä ja nykimistä. Gigan keskusmuisti tuntuukin olevan käytännön minimi, sillä vaikka testikoneella peli toimi suhteellisen kivasti, teki tasaisin väliajoin ilmaantuva raju kovalevyn "swäppääminen" pelaamisesta välillä suorastaan mahdotonta touhua. Pelimaailman rumien ja persoonattomien palikka-asukkaiden kansoittamat kaupunkialueet ovat käytettävistä grafiikka-asetuksista huolimatta ankeita, autioita ja karuja, kun taas rehevien viidakoiden näyttävyys yltää parhaimmillaan lähes Far Cry:n tasolle.
Pelin äänet ovat periaatteessa tasokkaita, mutta niiden jatkuva bugittaminen, rahina, kohina ja pätkiminen peittävät sen tehokkaasti alleen. Dialogit ovat muuhun äänenvoimakkuuteen nähden aivan liian hiljaa, ja muutenkin niin äänibalanssi kuin stereovaikutelma tuntuu olevan monesti aivan pielessä. Ihmisten puheet tuppaavat myös häviämään silloin tällöin kokonaan. Taustamusiikki menettelee enimmäkseen, mutta valitettavasti niihin kaikkiin noin kolmeen kipaleeseen palaa takuulla kiinni useiden kymmenien tuntien pituiseksi venähtävän seikkailun aikana. Asennuksen aikana raikaavasta menevästä tunnarisävelmästä on kaikesta huolimatta pakko antaa kunniamaininta.
Melkein klassikko
 |
| Toivottavasti Boiling Pointiin jaksetaan julkaista sen tarvitsemat korjaustiedostot, sillä pelissä on selkeää klassikkopotentiaalia. |
Boiling Point: Road to Hellissä on todellista potentiaalia ja klassikkopelin ainesta. Paperilta luettuna sen ominaisuusluettelo vastaa lähes pilkulleen sitä, millaiseksi olen itse aina kuvitellut sen unelmieni "täydellisen tietokonepelin": valtavalla ja avoimella pelialueella tapahtuva vapaamuotoinen ja epälineaarinen seikkailu höystettynä kevyillä roolipelielementeillä ja toiminnalla.
On vain todellinen sääli, ettei toteutuksen taso aivan riitä, sillä ainekset olisivat olleet lähestulkoon kaikkien aikojen peliksi. Tällaisenaan peli jää vain käsittämättömän kunnianhimoiseksi ja mielenkiintoiseksi, mutta teknisesti luotaantyöntävän epäonnistuneeksi pienen yleisön kuriositeetiksi. Pelilliset puutteet, hurjat laitteistovaatimukset ja koodin bugisuus ja keskeneräisyys tekevät pelistä yksinkertaisesti liian epämiellyttävän pelata. Peliä ei oikein uskallakaan suositella kuin kaikkein kovanaamaisimmille ja pitkäpinnaisimmille lajityypin faneille. Muiden kannattanee ainakin odottaa pelin (epäilemättä valtavia) päivityksiä ja mahdollista demoa ennen ostopäätöksen tekemistä.
Teppo Lähtinen
Peliplaneetta.net
Arvostelija:
Teppo Lähtinen
