Loppukesästä 2004 julkaistu Doom 3:n PC-versio on paukutettu jo aikoja sitten unohduksen suohon. Pimeään, ahtaaseen ja vilkkuvaloilla somistettuun Marsin tutkimuslaitokseen sijoittunut legendaarisella nimellä varustettu kauhuräiskintä jakoi pelaajakansan vihaajien ja rakastajien leireihin, joissa yhtä mieltä oltiin korkeintaan grafiikan näyttävyydestä. Peli päättyi, kyberdemoni kuoli ja pöly laskeutui. Tässäkö tämä nyt sitten oli? Ei aivan, sillä ilkeä tohtori Betruger jäi (osittain) henkiin ja juoni vaiheeseen. Lisäpakettia alettiinkin hypettää ovelasti jo Doom 3:n loppudemossa.
Pahuuden ylösnousemus
 |
| Taskulamppua ja asetta ei edelleenkään voi käyttää samanaikaisesti. Synkkää. |
Paluu punaiselle planeetalle tapahtuu äärimmäisen tutuissa merkeissä. Grafiikka on edelleen hienoa ja tunnelma painostava. Sysisynkkiä käytäviä riittää ja itseään toistavaa teksturointia sekä helvetin punahehkuisena kuumottavia maisemia on jälleen tarjolla, joskin ei ehkä aivan samassa mittakaavassa kuin originaalissa. Uusi merijalkaväen solttu on tasan yhtä mykkä, persoonaton ja uusavuton kuin edeltäjänsäkin: ei puhu eikä pukahda, juosta jaksetaan noin minuutti kerrallaan ja taskarinkin teippaaminen aseen kylkeen on näemmä edelleen liikaa vaadittu. Juonenkuljetusta on suoraviivaistettu huomattavasti toiminnallisempaan suuntaan ja helvetin voimat rysähtävät irti jo heti alkudemon aikana. Tiivis, kymmenisen tuntia räiskimistä tarjoava kokonaisuus on myös rytmitetty hyvin, eikä alkuperäisen Doom 3:n junnaavuuteen juurikaan sorruta.
 |
| Vihollisia on paljon, mutta kerrallaan niitä on vastassa yleensä korkeintaan kolme. |
"Turhaa" tunnelman rakentamista ja pimeydessä haahuilua on vähennetty. ja tilalle on pistetty enemmän rehellistä ammuttavaa. Kerrallaan vihollisia on näkyvissä edelleenkin vain säälittävät pari kolme, mutta kehityssuunta on silti pelin juuret huomioon ottaen juuri oikea. Etukäteen käsikirjoitettu toiminta on edelleen ärsyttävän ennalta-arvattavaa, mutta onneksi selän taakse spawnaamista ja naurettavia kaappihirviöitä on jaksettu edes vähän rajoittaa. Myös monesti haarniskan tai tärkeän avainkortin keräämisen yhteydessä kimppuun höökivät skriptipahiksetkin on onnistuttu naamioimaan jotenkin luonnollisemmiksi.
Tohtori Gordon Payne, otaksun
Pahuuden Ylösnousemuksen työkaluvalikoima on laajentunut Doom 3:sta kahdella uutuudella. Doom II:n ihanan klassista superhaulikkoa kaipailin jo alkuperäiseen peliin, mutta parempi myöhään kun ei milloinkaan. Aseen uusi inkarnaatio saa miehekkäällä olemuksellaan ja asiallisella ääntelyllään pelaajan suupielet väkisinkin hymyyn. Kahden piipun edestä hauleja sylkevää kanuunaa saa olla lataamassa jokaisen liipaisimen vedon jälkeen, mutta laakista tuhkaksi mosahtavat viholliset korvaavat moisen sivuseikan helposti. Toinen uutuus on Half-Life 2:sta häpeilemättä nyysitty vetovoima-ase jolla pienempiä vihulaisia (esimerkiksi niitä pirun ärsyttäviä hämyreitä), kohti lentäviä tulipalloja ja kentistä harvakseltaan löytyvää irtaimistoa voi ottaa haltuun ja ampua kohti vihollisia. Toteutus on esikuvaansa kömpelömpi, ja muutamaan sekuntiin rajattu objektien hallussapitoaika turhaa pelaajan kiusaamista. Kaiken lisäksi moinen kikkailu ei yksinkertaisesti sovi Doomin suoraviivaiseen mättöhenkeen.
 |
| Verikivi tarjoaa monenmoista herkkua hidastuksesta kuolemattomuuteen. |
Uusien aseiden lisäksi Doom 3:n surkeahko sielukuutio on saanut väistyä uuden ja pelillisesti huomattavasti toimivamman bloodstone-artefaktin tieltä. Pelin alussa tällä sydämen näköisellä härpäkkeellä pystyy aktivoimaan hetkellisesti aikaa hidastavan bulle... tarkoitan hell timen. Myöhemmin isompia välipomoja teurastamalla saa ajan hidastamisen päivitettyä berserk-vahingolla ja lopulta hetkellisellä kuolemattomuudella. Peli ei kuitenkaan ole jatkuvaa kuolemattomana hidastetussa filmissä räiskimistä, sillä artefaktia täytyy ladata kolmen käyttökerran välein sieltä täältä löytyvien ruumiiden sieluilla.
Uutta ammuttavaa
 |
| Impin isoveli tarjoilee vihreitä kuulia. |
Helvetin joukkue on vahvistunut isompien loppu- ja välivastuksien lisäksi kolmella uudella rivivihollistyypillä. Impin astetta kovempi ja vikkelämpi kaveri paiskoo Hell Knightin vihreitä kuulia ja näyttää typerältä. Huvittavalta näyttää myös uusi, tietokonenäyttöä suunaan käyttävä(!) pitkänaamainen ja melko kovan vastuksen tarjoava Mancubus-variaatio. Kolmas uutuus on lost soulin ehkä aavistuksen vikkelämpi sarvipääversio. Vihollisia on paljon ja määrää kompensoidaan jatkuvalla ammuspulalla. Varsinkin pelin alkupuoliskolla lähes jokainen liipaisimen veto täytyy harkita tarkkaan, sillä panoksia ei todellakaan ole liikaa. Tietenkin tämä kannustaa käyttämään uutta vetovoima-asetta, mutta kyllä minä ainakin olisin mieluummin pistellyt haisemaan tuplahaulikolla ja minigunilla.
Bloodstone-artefaktin oikea-aikainen ja tehokas hyötykäyttö on pelin loppupuolen mielettömissä turpakäräjissä luonnollisesti elinehto. Aluksi hauskalta ja tuoreelta tuntuva artefaktin hyödyntäminen tiukoissa tilanteissa äityy viimeisten kenttien haastavissa massataisteluissa ahdistavan kaavamaiseksi rutiiniksi, jossa kunkin taistelun elementit täytyy opetella rasittavaa tallennus/lataus-rumbaa hyväksi käyttäen ulkoa siten, että alueella olevat sielulataukset (ruumiit) riittäisivät ylläpitämään supervoimia hirviöarmeijan tuhoamiseen asti.
Puhdas pahuus ei kuole koskaan
 |
| Jos koneessa vain riittää potkua, on Doom 3 edelleen se peli, jolla naapurin Xbox-Doomia kehuvan nassikan saa helposti hiljaiseksi. |
Resurrection of Evil on kaikessa perinteisyydessään rehellinen lisäpaketti. Se toistaa emopelissä hyväksi havaittua kaavaa, eikä edes yritä yllättää sen kummemmin. Silti se tavallaan onnistuu yllättämään. Vaikka uudet viholliset ovatkin kaikki lieviä pettymyksiä ja gravity gunin halpa kopiokin jaksaa lähinnä ihmetyttää tökeryydellään, tarjoaa Doom 3:n ensimmäinen lisäosa yllättävänkin viihdyttävän toimintapläjäyksen. Grafiikka on edelleen kertakaikkisen upeaa, tuplahaulikko on täyttä rautaa ja uusi artefakti tarjoaa juuri sopivan piristysruiskeen alkujaan melko yksioikoiseen pelimekaniikkaan. Myös toiminnan ja suspension suhde on viilattu paremmin kohdalleen ja muutamissa kohtauksissa alkaa jo tuntua että pelaa Doomia. Doom 3:n rajoittunutta moninpeliä tuskin kukaan haluaa edes pelata, mutta lipunryöstö siihen ainakin oli nyt lisätty.
Silti enemmänkin olisi voitu tehdä. Pimeys on edelleen yliampuvaa ja ahtaat kentät yhtä putkea. Pari viimeistä kenttää pakottaa pelaajan turvautumaan liiaksi artefaktin erikoisominaisuuksiin ja pelaaminen puuroutuu ylivaikeisiin tulitaisteluihin. RE tuskin kuitenkaan jää Doom 3:n viimeiseksi lisäpaketiksi ja tätä menoa kun runkoa kehitetään, niin hyvähän siitä tulee. Tämäkin varmasti kelpaa enemmän kuin hyvin kaikille Doom 3:sta pitäneille.
Teppo Lähtinen
Peliplaneetta.net
Arvostelija:
Teppo Lähtinen
