Vautsi vau, tässäpä peli jota on odotettu. En puhu nyt kymmenistä ja taas kymmenistä (melkein kolmestakymmenestä) Super Nintendo -aikaisten 2D-mätkintöjen ystävistä enkä edes alaryhmästä joka on toivonut Street Fighter- ja King of Fighters -rostereiden yhdistämistä, vaan ala-alaryhmästä, Pihtiputaan siamilaisesta kaksoisveliparista Lalli ja Eemeli Suokuokkasesta, jotka ovat jo pitkään himoinneet nimenomaan SNK:n versiota aiheesta SNK vs. CAPCOM. Nyt ovat pojat iloisia, voin kertoa teille sen. Meille muille SVC Chaos tarjoaa hieman alle nolla asiaa joita ei vielä isoisän nuoruudessa nähty.
Vuosi on muuten 2005
 |
| Firmat vastakkain. |
Jotta SVC Chaosta voi edes yrittää arvostella, on astuttava aikapyörteeseen ja unohdettava mitä vuosituhatta nyt eletään. Ennen sitä täytyy kuitenkin lausua ilmoille pari totuutta. Sen lisäksi että peli on paperiarkkimaisen kaksiulotteinen ja pelimekaniikka on vanhentunutta, ei tittelistä löydy etsimälläkään mitään nykyaikaista. Animaatio on epäluonnollista, töksähtelevää ja yksinkertaisesti huonoa. Sitä ei ole edes kovin paljon, joskaan isoimpia ikävyyksiä ei ehdi nopeassa vauhdissa huomata. Jotkut efektit näyttävät lähinnä lyijykynällä luonnostelluilta ja grafiikka on kokonaisuutena melkoista pikselisotkua taustoineen päivineen. Osa hahmoista on kiitettävän mielikuvituksellisen näköisiä, mikä nyt on sanomattakin selvää kun on kyse kahden firman parhaimmistosta.
 |
| Kaikki rakastavat Chun Li'tä. |
Äänet koostuvat pilipalista, hissimusiikista ja aivan järkyttävän kehnosta ääninäyttelemisestä. Hintzakka huitsiota ja hipi-hapi-homskutarallaata huudetaan kimeillä ja ärsyttävillä äänillä erikoisliikkeiden aikana, niin kuin tällaisessa pelissä toisaalta pitääkin. Niin sanottu alkuvideo ja niin sanotut loppukuvat koostuvat parista hutaistusta piirroksesta joita maustetaan tekstimuotoisilla latteuksilla. Mahtavan superbonuksen virkaa toimittavat ennen matseja nähtävät Kenties Maailman Tyhmimmät (tm) uhoamistekstit, joita on yksi erilainen jokaista mahdollista hahmoyhdistelmää varten. Oikeaa sisältöä edustavat perusarcade, peruskaksinpeli, pakollinen survival-tila ja galleria avaamistaan odottavia piirustuksia. Verkkopeliä ei löydy PS2-versiosta, Xboxilla pääsisi sentään livettämään.
Unohdin juuri päivämäärän
Jos unohdetaan kuinka nyt eletään nykyaikaa ja unohdetaan ettei pelistä löydy riittävästi sisältöä, päästään yhteen kysymykseen: onko peli kelvollinen millään tasolla? PSonella olisi saattanut melkein ollakin. Yllätyksetön taistelujärjestelmä käsittää kaksi lyöntinappia ja kaksi potkunappia, yhdet vahvoille ja yhdet heikoille huitaisuille. Liipasimet yhdistävät pari nappia ja mahdollistavat täten sulavat heitot. Torjuminen, liikkuminen ja hyppiminen sujuvat niin kuin näissä peleissä yleensäkin, syvyyttä soppaan tuovat superhypyt ja syöksymiset eteen ja taakse. Erikoisliikkeet tehdään pääosin tyylillä alas-alaviistoon-eteen, mikä ei ole kovin kaksinen ratkaisu ristiohjaimella pelattavassa pelissä. Osa erikoisliikkeistä on äärimmäisen vaikea suorittaa suhteessa niiden käyttökelpoisuuteen ja pelin tempoon. Typerää, sillä juuri tulipallot ja pyörivät lintupotkut ovat se, millä vastustaja nujertuu.
 |
| Hahmoissa on pienehköjä eroja. |
Nykyaikaisista kombojuhlista on turha haaveilla. Aivan perusyhdistelmiä lukuun ottamatta myös "liikesarjat" ovat ristiohjainta pyörittämällä suoritettavia valmiiksi purkitettuja superliikkeitä. Näistä supereista suurenmoisimpia pääsee suorittamaan vain, jos alakulman voimamittarista löytyy yksi tai useampi taso. Täyteen ladatun mittarin mestarismies pääsee sutaisemaan tehoiskua niin monta kertaa kuin tietyssä ajassa ehtii. Erikoisuutena jokaiselta hahmolta löytyy myös yksi ylimääräinen kikkaliike, jonka suorittamista voi yrittää tilanteessa, jossa oma elinvoima on puoliksi pois kulunut.
Kyseessä on siis suunnilleen sama peli jota kokeilit huoltoasemalla joskus iäisyys sitten. Ei kylläkään paras mahdollinen sellainen - ja ellei vuosia liian vanhasta pelistä osata tehdä hyvää edes oman tyylilajinsa sisällä, alkaa sen olemassaolon oikeutus olla hieman kyseenalaista. Ehdottomasti pahinta on hahmojen täydellinen, totaalinen epätasapaino. Osa tyypeistä osaa mielettömiä temppuja, jotka sopivat jokaiseen mahdolliseen tilanteeseen, osa porukasta ei osaa tehdä yhtään mitään. Yksinpeli kannattaa unohtaa heti alkuunsa, sillä tietokone käyttää kaikkein epäreiluimpia liikkeitä hyväkseen täysin säälimättä ja huonolla urheiluhengellä. Esimerkiksi yhden ja saman ylitehokkaan kaukoliikkeen tekeminen kymmenen kertaa peräkkäin on yleensä jotain, mistä rankaistaan vieressä pelaavaa kaveria kyynärpäätaklauksella, ei jotain, mitä tietokonevastukselta odottaisi.
 |
| Tehosteet tasoittavat. |
Eipä ole kovin mielekästä sekään, etteivät iskut mene aina perille. Tiettyjen animaatioiden alettua niitä ei voi tietyillä tavoilla pysäyttää: on turha toivoa että jo aloitettu potku pysäyttäisi discovalojen keskellä räjähtävän miehen, joka tulee ja vetää turpaan viisitoista kertaan ennen kuin rauhoittuu. Superliikkeissä tämä ei vielä iso ongelma ole, mutta sietokyvyn rajoilla ollaan kun hahmo kävelee jonkun ulottuvan liikkeen lävitse ja vetää liikeanimaatiossa yhä olevaa reppanaa turpiin. Koko aikaa tätä ei toki tapahdu, ja pääosin peli tarjoaa sitä mitä lupaakin - se ei vain ole paljoa se.
Pikselipoikia pyjamoissaan
Se ainoa hyväksyttävä syy miksi joku saattaa tästä pelistä innostua on tietenkin "ennennäkemätön" hahmokaarti. Ei ole kehumista siinäkään loppujen lopuksi, jos minulta kysytään. Capcomin puolta edustaa lähinnä se iänikuinen Street Fighter -jengi, eli nämä pakolliset Ken/Ryu, Chun Li ja pari muuta veteraania. Mukana on muutama lainaus myös muista peleistä, kuten vampyyrimies Demitri Darkstalkersista ja villinä korttina Mega Man Zero arvaa-mistä-pelisarjasta. SNK:n toivot on koottu käytännössä King of Fightersista, Fatal Furysta ja Samurai Shodownista, eli on Terry Bogardia, Iori Yagamia ja Mai Shiranuita. SNK:n jokerina on lonkeroöttiäinen Mars People Metal Slug -sarjasta.
 |
| Mun pyjama on rumempi kun sun. |
Loppupeleissä näennäisen monipuolisen kaartin ongelma on tasapaksuus. Toisaalta käytössä on nyrkkitappelijoita, aseveikkoja, teleportailijoita, taikureita, kääpiöitä ja jättejä, toisaalta peliä pelatessa pääsee iso haukotus. Ellei ole kaikkien edellä mainittujen ja parin useammankin pelisarjan fani, on aika hankalaa tietää mitä eroa on Ryulla, Ryolla ja Kyolla, varsinkin kun jokainen heistä pukeutuu samantapaisiin rytkyihin. Siis tosissaan: pelkästään persoonattomia budopyjamamiehiä pelistä löytyy kymmenen. King Kongin kokoinen - joskin läskimpi - Earthquake on taatusti erilainen hahmo kuin Freddy Kruegerin kääpiöversio Choi Bounge, mutta eipä noita erikoisuudesta poikkeavia hahmoja suhteessa montaa ole. Jos käytössä on tosiaan ollut kahden firman kaikki hahmot ja koko pelin idea on nämä hahmot yhdistää, on lopputulos lähinnä säälittävä.
Näitä ne jaksaa tehdä
Yksinpeliksi SVC Chaosta ei hankkisi Eemelikään. Kun piilotetut hahmot tarkoittavat R1-liipaisimen painamista hahmovalikossa ja hävityn matsin jälkeen tietsikkaa voi halutessaan heikentää, ei yksinäiselle pelikokemukselle ole pienintäkään, ei väkinäisintäkään motivaatiota. Hyvä siinä mielessä ,että kaksinpelaajat saavat koko pelin kerralla käyttöön. Kaksinpeli toimii lähinnä siihen saakka että kaikkia hahmoja on kokeiltu, sitten alkaa liioiteltu antiikkisuus ottaa luonnon päälle. Kun himopelaajienkin pidempiaikainen hupi on hahmojen epätasaisuudella torpedoitu, ei peliä voi yksinkertaisesti suositella kenellekään.
Jari Peltonen
Peliplaneetta.net
Arvostelija:
Jari Peltonen
