Resident Evil -sarja on polkenut pitkään paikoillaan, kieltäytynyt uudistamasta itseään millään vähääkään tuntuvalla tavalla. Nyt kierrätykselle on tullut loppu, aivan kuten luvattua ja pitkään hypetettyä: sarja on uusittu käytännössä täydellisesti. Lopputulos on peli, joka loistaa lähes jokaisella osa-alueella ja on täysin ylivertainen tuotos kaikkeen vastaavaan verrattuna, niin Gamecubella kuin muillakin alustoilla. Kyllä, tässäkin arvostelussa tullaan kehumaan Resident Evil nelosta. Peli on yksinkertaisesti mahtava - joskaan ei aivan kaikenkattavan mahtava. Jotain sarjan lumosta ja tunnelmasta on kadonnut: nelosen vertaaminen kahteen edelliseen osaan (omissa kirjoissani remake ja zero) on kuin vertaisi Brosnanin Bondeja Conneryn Bondeihin. Tekniikka pelaa ja kaikki on hiottua ja rahaa on palanut, mutta "se jokin" on yksinkertaisesti menetetty. Hätää ei silti ole, sillä jopa ilman "sitä jotakin" RE4:ssä on tunnelmaa ja tyyliä enemmän kuin kymmenessä tusinapelissä yhteensä. Peli on pakko-ostos sekä Resident Evilien vihaajille että rakastajille, molemmille samasta syystä.
Eläväiset puolikuolleet... tai jotain
 |
| Hulluja nuo epsanjalaiset. |
RE4 on tosiaankin parempi kuin kilpailijansa. Kommentin selvennykseksi täytyy kuitenkin sanoa, ettei kyseessä ole selviytymiskauhua ensinnäkään, vaan puhdasverinen toimintapeli putkijuoksutyyliin. Sarjan tavaramerkkinä toiminut tönkkö (ja täydellinen) ohjaus on uusittu ja päähenkilöstä on täten tullut yhden miehen armeija, rambo ja panssarivaunu. Tähdätä joutuu itse ja tähtäyksen kohdetta pitää miettiä: hyökkääjän tyyppi, erilaiset ruumiinosat ja kenttien ulottuvuudet tarjoavat kaikki omat houkutuksensa. Taisteluissa vauhti on armoton, vihollisia rynnistelee päälle loputtomia määriä ja kokonaisuudessa on vahvasti taktinen ote. Joskus avukseen saa tulitukea, joskus täytyy huolehtia puolustuskyvyttömästä elämänmuodosta.
Elävien kuolleiden sijasta pelin päävastuksina toimivat sattuneesta syystä seonneet kyläläiset, joita voisi kuvailla puoli-zombeiksi: rankaisunsietokyky on korkea ja örinä ja laahustaminen onnistuvat, mutta porukan älynlahjoista ja motoriikasta divarikiekkoilijatkin olisivat kateellisia. Muun muassa sirpeillä, moottorisahoilla ja dynamiitilla varustautuneet espanjaa solkkaavat jäppiset puskevat oletuksena suoraan päälle, mutta osaavat myös paeta, hakea asemia ja muutenkin yllättää. Tikkaita kavutaan, ovia avataan ja tunkeilijat saarretaan. Peli on edeltäjiään rutkasti vaikeampi, muttei koskaan epäreilulla tavalla.
 |
| Hmm... jotain taitaa olla tekeillä... |
Ylivoiman nujertamiseen on tarjolla vähintäänkin riittävä valikoima tykkejä, aina pistoolista kiikarikivääriin ja kertakäyttösingosta käteviin valogranaatteihin. Aseita ostetaan hämäriltä kauppiailta ja niitä voi päivittää monilla eri tavoilla, kunhan muistaa kerätä käteistä ja arvokasta rihkamaa pitkin kenttiä. Jos arvostaa nopeasti latautuvaa ja reilut kymmenen kertaa laukeavaa hernepyssyhaulikkoa enemmän kuin hidasta megatykkiä, niin ei muuta kuin virittelemään. Inventaarioon mahtuu edellisiä osia enemmän tavaraa, eivätkä harvinaisiksi käyneet erikoisesineet vie enää tilaa ollenkaan. Isomman laukun kun vielä ostaa, kulkee mukana kuolemaa vaikka pienelle armeijalle - tai ainakin kuoleman laukaisimia, panoksia kun ei vihollisen määrään nähden montaa tarjoilla. Mukavaa että edes jokin on ennallaan...
Pientä rajaa uudistuksiinkin
Silloin kun en ajatellut RE4:sta Resident Evilinä (mikä oli helppoa), ei pelistä löytynyt juuri mitään moitteen sijaa. Kyseessä on kuitenkin jatko-osa arvostamassani pelisarjassa, joten arvostellaan se myös sellaisena. Umbrella Corporation t-viruksineen ja muine ilkeyksineen saa unohtaa heti kättelyssä, sillä RE4:n juonella on vain viitteellistä tekemistä aiempien osien kanssa. Kakkososassa debytoinut Leon Kennedy on tätä nykyä hallituksen erikoisagentti, joka laitetaan asialle kun presidentin tytär on kidnapattu ja kuljetettu perähikiälle eli Eurooppaan. Melkein minuutin tutkimustyön jälkeen psykopaattikyläläiset alkavat puskea päälle ja siinähän sitä sitten ollaan ja pysytään, 15-25 tunnin ajan, bonuspelit päälle. Zombeja ei tosiaankaan näy, mutta muunlaista mörökölliä maisemissa örveltää senkin edestä. Uudenlaisen juonikuvion suurin ansio on se, ettei kaikkea kummaa voi laittaa valmiiksi opittujen teemojen piikkiin: salaisuuksia pidetään pitkään ja pelaaja ehtii pohtia asioita itsekin. Juoni on hyvä videopelitasolla ja tapahtumat pysyvät pirteinä loppuun saakka.
 |
| Olen kuullut macho-kulttuurista, mutta tämä on jo naurettavaa! |
Jep, "pirteinä". Parhaiden Resident Evilien veitsellä viillettävän paksuiseen tunnelmaan nelonen ei yllä millään hetkellä, ei millään tasolla. RE4 ei ole pelottava, ei ahdistava, ei surumielisen painostava. En säpsähtänyt kertaakaan enkä jännittänyt sekuntiakaan, parhaimmillaan lähinnä yllätyin ja hämmennyin. RE4 on hukannut kiinteät kuvakulmat jotka tekivät tapahtumista pelottavan painajaismaisia, vähälukuiset voimahirviöt jotka edustivat hengenvaaraa viihdyttävän tykinruuan sijasta, liian harvat tallennuspisteet jotka kiihottivat keskittymistä ja - sanon tämänkin vakavalla naamalla - huonon ohjauksen joka teki hahmoista inhimillisiä ja haavoittuvaisia. Varsinkaan täysin kolmiulotteinen grafiikka, vaikka sinänsä mahtavaa ja sulavasti pyörivää onkin, ei ilahduta vertailtaessa remaken ja zeron rähjäisiin ja liki fotorealistisiin varjomaailmoihin. Remaken kauhistuttavan kauniilla näyillä olen ihastuttanut kaikki luokseni uskaltautuneet näkökykyiset, nelosessa ei yksinkertaisesti ole mitään näytettävää, ei paria harvaa, tehostekyllästettyä poikkeusta lukuun ottamatta. Puhtaan teknisenä suorituksena RE4 on silti konsolimaailman eliittiä, sitä ei käy kiistäminen.
Mielipiteensä kullakin, valitettavasti mullakin. Pääni sisäisessä maailmassa Resident Evilin pitäisi olla pelillisesti lähempänä Monkey Islandia kuin Doomia - ja RE4 on todennäköisesti Doomein Doom sitten alkuperäisen Doomin, jos tuntumasta ja fiiliksistä puhutaan. Se on omalla tavallaan hemmetin hyvä juttu, vaikka tavarankuskausseikkailun puutteessa olenkin. RE4:ssä ei raahata kuin aseita, ja jopa avainkortit ja vastaavat toimivat käytännössä automaattisesti. Esineitä ei tutkita inventaariossa eikä pahemmin yhdistelläkään. Muutamia hyvin suunniteltuja puzzleja peli sisältää, mutta ne ovat lyhyitä, helppoja ja niitä on toivottoman vähän. Toiminnan kannalta on mukavaa että maisemat vaihtuvat koko ajan eikä vanhoihin paikkoihin paljoa palailla, mutta seikkailufiiliksen putkijuoksu latistaa lättänäksi.
Vaan kyllä tätäkin jaksaa
 |
| No niin, johan on tämäkin roistovaltio amerikkalaistettu. |
Palataan varauksettomiin kehuihin. Käytännössä kaikki pelissä olevat ja pelistä poisjätetyt ominaisuudet parantavat toiminnan mielekkyyttä. Kiipeily, hyppiminen ja muu vastaava on alistettu yhden napin alle ja täysin tilannekohtaiseksi (napin painamispyyntö ilmestyy ruudulle), joten pelaajan ei tarvitse turhaan miettiä minne pitäisi kavuta tai mistä kolosta ryömiä. Asetta käytettäessä hahmon jalat liimautuvat maahan, mikä puolestaan korostaa tähtäämisen ja osumakohtien merkitystä: aseet voi ampua pois käsistä, jalkaan ammuttaessa vihulainen saattaa kellistyä ja nappi otsaan saattaa räjäyttää pään puhtaasti irti. Erinomaiset kontrollit viimeistelee puukon esille vetävä pikanäppäin, joka kannustaa panosten panttaamiseen puolityhjää potkaisseiden vihollisten viimeistelyvaiheessa.
Hirviösuunnittelusta ei voi paljoa puhua ettei mitään hilpeää paljastaisi, mutta mainitaan nyt esimerkin vuoksi ainakin sokeat haarniskamiehet, joiden vaarallisuus riippuu siitä minkälaista mekkalaa pelaaja pitää. Ennätyksellisen rumia pomohahmoja on ennätyksellisen paljon, joten on onni että niitä vastaan taistelemista voi sanoa ennätyksellisen vaihtelevaksi ja mielenkiintoiseksi. Sarjan parhaimmistoa hirviökaarti ei tyylikkyyden puolesta edusta, mutta kaukana ei olla. Pahaa sanaa ei ole sanottavana kuin eräästä "mielenkiintoisesti" pukeutuneesta välinäytöshahmosta, joka laskee tittelin uskottavuutta edustamalla sitä toisenlaista japanilaista "tyylitajua".
 |
| Ei muuta kuin futisliiga pystyyn. |
Viimeistään se ettei pelaaja saa hengittää edes välinäytöksissä, tekee RE4:stä välittömän toimintaklassikon. Niin juonta kuljettavissa videoissa kuin monissa pelinaikaisissa erikoistilanteissakin pelaaja joutuu reagoimaan tapahtumiin salamannopeasti painamalla tiettyjä näppäinyhdistelmiä tai rämpyttämällä yhtä nappia nopeasti. Refleksien hitaus aiheuttaa monesti tylyn game overin, oikea ajoitus taas heittää ilmoille pelitilanteisiin saumattomasti sulautuvia voltteja, väistöjä ja kaikenlaista temppuilua mitä kuvitella saattaa. Ruusu ja risu tämän johdosta: jos joku on ihmetellyt miksi Hollywoodin kökkö-Resident-elokuvat ovat toimintaa eivätkä kauhua, saa samaa ihmettelyä jatkaa kapulankin kera. RE4 voittaa useimmat toimintaleffat niin vauhdikkuudessa, koreografioiden tyylikkyydessä kuin tuiki tärkeiden "vou!" -fiilisten luomisessakin. Mutta kauhusta lipsutaan aina vain kauemmaksi.
Uutta ja uljasta
Vaikea on miehen muodostaa lopullista mielipidettään kun jotain hyvää saadessaan on samalla jotain hyvää menettänyt - skenaario on suunnilleen sama kuin jos ostaisi kermavaahtoa kakun päälle ja sitten tulisi tyttöystävä kyläilemään. Onneksi järki toimii nipin napin sen verran että uskallan unohtaa esiosat ja julistaa Resident Evil nelosen erinomaiseksi Peliksi. Sitä se todella on. RE4 on laadukas ja omaperäinen paketti, jonka ominaisuuksia tullaan taatusti (ja toivottavasti) ryöstöviljelemään tulevina vuosina. Verellä mässäilyä ja ylenpalttista väkivaltaa pelkäävät ovat ainoa kohderyhmä jolle peli ei sovi. Toinen samantapainen parin vuoden päästä? Kyllä kiitos. Vai sittenkin paluu tönkköohjaukseen, tavarankuskaukseen, t-virukseen? Kyllä sekin vain kelpaisi.
Jari Peltonen
Peliplaneetta.net
Arvostelija:
Jari Peltonen
