Kuusi vuotta sitten Black Mesan maanalaisessa tutkimuslaboratoriossa pahasti kädetetty tieteellinen koe avasi ulottuvuuksienvälisen portaalin ja vihamieliset muukalaiset hyökkäsivät maapallolle. Hallituksen raskaasti varustellut erikoisjoukot saapuivat siivoamaan jälkiä ja pelaajan ohjastama tuikitavallinen tiedemies, Gordon Freeman, jäi palloilemaan kahden tulen väliin. Monien ikimuistoisten tapahtumien, veristen taisteluiden, kinkkisten ongelmien ja tuskaisten tasohyppelyiden jälkeen hän telesiirtyi muukalaisulottuvuuteen, löi vihollisensa ja pelasti päivän. Vai pelastiko?
Terästornin varjossa
 |
| Lämmin vastaanotto City 17:n juna-asemalla saa pelaajan tuntemaan itsensä todella tervetulleeksi. |
Half-Life 2:n tyly alku ei turhia selittele: totaalisen pihalla kaikesta oleva Gordon vain löytää itsensä junasta matkalla kohti oudosti City 17:ksi nimettyä itäeurooppalaista kaupunkia ja siinä se. Kun asemalaiturilla pelottavaan kaasunaamariin sonnustautunut vastaanottovirkailija alkaa sitten tönimään ja sohimaan sähköpampulla, käy pelaajalle nopeasti ilmi, että moni asia on muuttunut sitten Black Mesan aikojen. Sodan runtelemassa ja ränsistyneessä kaupungissa nämä kaasunaamareihin ja tummiin asuihin sonnustautuneet mystiset Combinen sotilaat pitävät yllä militaristista kuria ja höykyttävät lannistuneen ihmiskunnan ilmiselvästi viimeisiä rippeitä halunsa mukaan. Painostavan toivotonta tunnelmaa korostavat videonäytöt suoltavat loputonta propagandaa ja maisemaa hallitsee horisontissa uhkaavana pilviin nouseva suunnaton terästorni.
Epämääräinen juoni esittää enemmän uusia kysymyksiä kuin vastaa vanhoihin ja tapahtumien kokonaiskuva jääkin enimmäkseen pelaajan oman mielikuvituksen ja upeasti rakennetun tunnelman varaan. Umpilineaarisena putkiräiskintänä peli etenee kuitenkin etukäteen käsikirjoitetuilla raiteilla elokuvamaisesta kohtauksesta toiseen ja lyhyen mutta sitäkin intensiivisemmän pakomatkan jälkeen pelaaja huomaakin jo taistelevansa vastarintaliikkeen legendaarisena sankarina maailmaa rautaisessa otteessaan pitävää kasvotonta armeijaa vastaan.
Monipuolista raideräiskintää
 |
| Ajelukohtaukset rämeveneellä ja rantakirpulla ovat pitkiä mutta hyvin suunniteltuja. |
Black Mesan klaustrofobisen ahtaassa tutkimuslaitoksessa pelimaailman yhteen suuntaan kuljettava putkimaisuus ei päässyt pahemmin häiritsemään, mutta jatko-osan näennäisen avoimessa kaupunkiympäristössä ja etenkin maaseudulla tilanne on valitettavasti toinen. Half-Life 2:n sinänsä upea, mutta hieman tapahtumapaikkojen sirpaleisuudesta kärsivä kokonaistunnelma ei muutenkaan yllä aivan ensimmäisen osan yksinäisen ja eristyksissä olevan miehen epätoivoisen selviytymiskamppailun tasolle. Mielenkiintoisia, vaihtelevia ja ikimuistoisiakin tapahtumapaikkoja toki riittää koko lähes parikymmentä tuntia pitkän seikkailun varrelle, mutta jatkuva matkustaminen ja hirveällä kiireellä maisemasta toiseen eteneminen tekevät kokonaisuudesta liian rikkonaisen, eikä juoni pääse tiivistymään kunnolla kuin vasta aivan pelin loppumetreillä. Viimeiset pari kappaletta ovatkin hiuksianostattavan vaikuttavia ja siten myös pelin ehdottomasti parasta antia.
Half-Life 2 rytmittää vauhdikasta toimintaa edeltäjänsä tavoin kevyillä ongelmilla, tasohyppelyllä ja skriptatuilla elokuvamaisilla kohtauksilla. Millintarkkaa pomppimista vaativien tilanteiden määrää on monien iloksi vähennetty reilusti ja osan voi välttää kokonaan ylimääräisellä toiminnalla. Vaihtelevia ja sopivasti älynnystyröitä kutkuttavia pulmia on siellä täällä ja ne kaikki istuvat saumattomasti pelin maailmaan. Monipuoliseen kokonaisuuteen on saatu ängettyä myös pari vauhdikasta ajokohtausta rämeveneellä ja jeepillä, kevyttä ryhmänhallintaa sekä strategista näkemystä vaativia puolustustehtäviä.
Monipuolisuus onkin yksi Half-Life 2:n ehdottomista valteista. Pelin tempo, kulloinkin vaadittava pelityyli ja vallitseva tunnelma vaihtelevat mukavasti ja vaikka muutamat pelin 14:sta kappaleesta tuntuvatkin hieman ylipitkäksi venytetyiltä, tarjotaan pelaajalle aina tasaisin väliajoin uutta sisältöä pitämään mielenkiintoa yllä ja tylsyyttä loitolla. Homma toimii ja pelin äärestä onkin tuhottoman vaikea irtautua pakollisia vessa- ja tankkaustaukoja pidemmäksi aikaa. Onneksi pelattavaa riittää ahkerallekin pelaajalle muutamaksi illaksi.
Tappamisen meininkiä
 |
| Muutamat Half-Life ykkösen hirviöistä tekevät paluun, mutta enimmäkseen pelissä ammutaan Combinen sotilaita. |
Half-life 2:n raivokkaissa taisteluissa on tappamisen meininkiä, aseissa on kunnolla munaa ja vihollisetkin luopuvat veiveistään mitä tyydyttävimmillä tavoilla. Muutamaan otteeseen mukaan tarttuu pari tekoälyn ohjastamaa taistelutoveria, mutta enimmäkseen maisemaa saa mittailla ylhäisessä yksinäisyydessä. Sopivan suoraviivainen systeemi sallii Gordonin kyykistelyn, mutta ryömimiset, piippua pitkin tähtäilyt ja muut sotapeliäkseeraukset on jätetty suosiolla muiden pelien riesaksi. Kulmien taakse kurkkailua tosin jäin vähän kaipailemaan ja juoksukyvyn rajoittaminenkin lyhyisiin spurtteihin pisti paikoin ihmetyttämään - varsinkin, kun taskulappu kuluttaa samaa piskuista energiavarantoa.
Aika kultaa monesti muistot, mutta voisin melkein vannoa, että ensimmäisen Half-Lifen pirullisen tappavat iskuryhmän sotilaat ja vikkelät ninjatypyt olivat fiksumpia kuin kakkosen Combinet. Zombit, headcrabit, muurahaisleijonat ja muut aavistuksen niukemmilla älynlahjoilla siunatut kaverit käyttäytyvät juuri sopivan yksinkertaisesti, mutta eliittisotilailta olisi jotenkin odottanut enemmän. Toki viholliset edelleen etsivät suojaa ja nakkelevat kranuja, mutta enimmäkseen ne joko suorittavat ympäröivistä tapahtumista riippumatta jotain ennalta käsikirjoitettua tointa, seisoa jököttävät liipaisin pohjassa keskellä luotimyrskyä tai juoksevat huoletonna suoraan kohti kuolemaa kylvävää pelaajaa. Kerrostalon korkuiset pitkäjalkaiset Strider-robottihämähäkit ja lentävät gunshipit tarjoavat astetta kovempaa haastetta, mutta muuten peli on paria kinkkisempää puolustuskohtausta lukuun ottamatta vaikeimmallakin vaikeustasolla melko helppo.
Fysiikka potkii
 |
| Varrella virran. Tarvitseeko sitä edes erikseen mainita, että vesiefekti on aivan uskomattoman hieno. Kuten maisemat noin yleensäkin. |
Combinen joukkoja pääsee kurittamaan enimmäkseen hyvin tavanomaisella asearsenaalilla josta löytyy perinteisen sorkkaraudan lisäksi ne kaikki pakolliset pistoolista haulikkoon, sinkoon ja muukalaisten pulssikivääriin. Erikoisempaa kättäpidempää tarjoavat tiettyjen hirviöiden komentamiseen sopivat feromonikranaatit, siirreltävät konekivääritykkitornit sekä hillittömän hauska gravity gun, jolla lähes kaikkea pelin irtaimistoa voi siirrellä, nostaa ilmaan ja tietenkin ampua kohti vihollisia. Nurkassa lojuvat maalipurkit, lattialla olevat sirkkelinterät tai vaikka auton renkaat saa kätevästi hyötykäyttöön kun ne sinkoaa valtavalla voimalla kohti vastustajia.
Vetovoimapyssyä pääsee hyödyntämään muutenkin kuin vain aseena. Half-Life 2:n hämmentävän kokonaisvaltainen fysiikkamallinnus kattaa ennennäkemättömän laajasti koko pelimaailman ja käytännössä kaikki kerrostaloa pienempi kirjahyllystä televisioon ja autosta paperimukiin on irrallista, pelaajan toimiin reagoivaa tavaraa. Vihollisen kranaatit voi napata kätevästi gravity gunilla ja ampua takaisin, saavuttamattomissa olevan ensiapulaukun saa vetäistyä helposti käden ulottuville ja iso metallinen roskis käy hienosti luodinkestävästä mellakkakilvestä. Myös ongelmanratkonnassa käytetään hyväksi dynaamista pelimaailmaa: rotkon toiselle puolelle pääsee asettelemalla pitkän lankun sopivasti sen yli ja ilmastointipropellin voi kiilata pysähdyksiin betoniharkolla.
Grafiikan ja äänen lähde
Valven uutta Source-grafiikkamoottoria ei ole turhaan hehkutettu mediassa. Se ei ehkä pärjää Doom 3:n dynaamisille valaistusefekteille ja muille herkuille, mutta pelin avarat, luonnolliset ja täynnä yksityiskohtia olevat maisemat, huipputarkat tekstuurit ja mestarillinen kenttäsuunnittelu saavat ympäristöt näyttämään käsinkosketeltavan aidoilta. Suurimmat ulkotilat kärsivät aavistuksen geometrian kulmikkuudesta, mutta kokonaisuus on tästä huolimatta erittäin näyttävä. Varsinkin City 17:n autiot kadut ja ränsistyneet kodit ovat niin käsittämättömän aidon näköisiä että sitä paikoin melkein unohtaa pelaavansa peliä. Ja kaikki pyörii jo kieltämättä aavistuksen nuhapumpahtavalla testikokoonpanolla hetkellisiä swäppäämisiä ja tuskaisan pitkiä latausaikoja lukuunottamatta mainiosti ja täysin bugittomasti.
 |
| Suunnaton terästorni on vaikuttava näky. |
Pelihahmot eivät ole vain hyvin mallinnettuja ja animoituja, vaan niiden kasvojen pikkutarkka ja vivaihteikas mallinnus herättää ne suorastaan eloon. Taiten erilaisia tunteita pelosta epätoivoon ja inhosta riemuun tulkitsevat ilmeet ja katseet saavat ympärillä pyörivät polygonikasat tuntumaan hyvin inhimillistä. Ammattimainen ja huolella toteutettu ääninäyttely vielä tukee kokonaisuutta saumattomasti ja tunnelma onkin tällä saralla omaa luokkaansa. Säästeliäästi soiva taustamusiikki on yksinkertaista mutta tehostaa onnistuneesti pelin keskeisiä tapahtumia. Myös muu äänimaisema on viimeisenpäälle laadukasta, monipuolista ja etenkin omaperäistä kamaa. Combinen gunshipin läpitunkevan ulvova lähestymisääni on jotain sellaista, mitä pelaaja todella oppii pelin edetessä pelkäämään. Aseista lähtee sopivasti meteliä ja muutenkin kaikki kuulostaa juuri niin hyvältä kuin olettaa sopiikin.
Kolmosta odotellessa
Kokonaisuutena Half-Life 2 on kaikista pikkuvioistaan huolimatta hämmästyttävän hyvä toimintapeli. Se ratsastaa häpeilemättä legendaarisen edeltäjänsä nimellä ja maineella, mutta rehellisyyden nimissä se kuitenkin uudistaa klassikkomenneisyytensä huomattavasti paremmin kuin Doom 3 viime kesänä. Onnistunut tunnelma, monipuolinen pelattavuus ja laadukas kenttäsuunnittelu ovat kaikki huippupelin tunnusmerkkejä, mutta Half-Life 2 on vielä paljon enemmän. Upea grafiikka ja äänimaailma ovat aina plussaa, mutta ennennäkemättömän laajasti käytetty fysiikka ja sen integrointi oleelliseksi osaksi pelattavuutta on suorastaan uraa uurtava saavutus.
Kun tähän lisätään vielä kasvojenkohtotuksessa käytetty Counter-Strike ja Steamin kautta imutetava jälkikäteen julkaistu perinteisen kuolonmatsi, on kimppakivaa halajavillekin tarjolla sisältöä ihan riittämiin. Kumpikaan ei oikein jaksanut allekirjoittanutta innostaa, mutta hetkeäkään en epäile etteikö Countterille sielunsa myyneille yksistään C-S:Steam olisi jo riittävä syy hankkia tätä peliä.
Jos tarkoituksellisen hämärästä juonesta olisi tajunnut edes jotain, kenttien putkimaisuus olisi naamioitu hieman vähemmän päällekäyväksi ja Valven yliholhoavan, epäkäytännöllisen ja toimimattoman Steam-systeemin saisi pois päältä, olisi lopputulos ollut äärimmäisen lähellä täydellistä toimintapeliä. Tällaisenaan Half-Life 2 jää "vain" ihan pirun hyväksi toimintapeliksi ja yhdeksi vuoden ehdottomista helmistä.
Teppo Lähtinen
Peliplaneetta.net
Arvostelija:
Teppo Lähtinen
