Taas se on täällä. Pari vuotta ehtikin jo kulua siitä, kun viimeksi huomasi istuvansa telkkarin ääressä vielä yhdeltä yöllä, yrittäen saada jotakin hölmöä temppua onnistumaan tai ajettua jonkin reitin mahdollisimman nopeasti, huolimatta siitä että aamulla pitää herätä kahdeksaksi. Siitä lähtien, kun ensimmäinen Grand Theft Auto tuhosi täysin yhden lukukauden yliopisto-opiskelustani, sydämessäni on ollut aivan erityinen herkkä kohta tätä pelisarjaa kohtaan. Edellinen osa, GTA: Vice City olikin paitsi loistava peli myös täysosuma 80-luvun kuvauksena. Itse asiassa sitä (aivan liikaa) pelattuani olinkin jo kohtuullisen varma siitä, että peliä ei voi tästä enää juurikaan parantaa, eikä ainakaan monipuolistaa. Olin väärässä, ainakin osittain.
Boyz in the Hood
 |
| Gangsta ja kotitalo. |
Carl Johnson palaa kotikaupunkiinsa Los Santosiin vietettyään viisi vuotta muualla. Sillä aikaa äiti on murhattu ja hommat ovat lähteneet muutenkin leviämään käsiin. Carl, tuttavallisemmin CJ, päättää ottaa tilanteen, ja kaupungin, haltuunsa. Siinä riittääkin työsarkaa, sillä vanha kunnon Grove Streetin jengi on kuivahtanut aika pieneksi peluriksi muiden porukoiden puristuksessa. On siis aika ampua auton ikkunasta, varastaa, vallata alueita, tappaa ja... syödä pizzaa.
Verrattuna Vice Cityn hillittömään, pastellisävyiseen kuvaukseen kokaiinia diilaavista pukumiehistä on San Andreas varsin tummasävyinen. Grove Street on surkea slummi moottoritien liittymän alla, lämpö paahtaa armotta katuja ja kaikki värivalinnoista lähtien kertoo jälkiteollisesta rappiosta. Poliisit ovat brutaaleja ja korruptoituneita, eikä keneenkään ole luottamista.
Jätkä vetää roolia
 |
| Välijaksot pyörivät luonnollisesti peliytimellä. Vasemmalla oma versioni CJ:stä. |
Rockstar North ei ole jäänyt lepäilemään laakereillaan kehitettyään markkinoiden monipuolisimman pelisysteemin. Viime aikojen "GTA:n tappajat" on tutkittu huolellisesti ja se näkyy. San Andreasissa näkee vaikutteita True Crimesta ja kumppaneista, ennen kaikkea siten, että pelaajalla on paljon entistä enemmän sanottavaa hahmonsa ominaisuuksien ja olemuksen suhteen. Jokainen pelissä tehty valinta vaikuttaa johonkin ominaisuuteen. Jos liikut paljon jalkaisin tai pyörällä, kunto paranee ja heppu jaksaa polkea ja juosta paremmin. Jos ajat autolla joka paikkaan ja syöt hampurilaisen toisensa jälkeen, on turha kuvitella saavansa ketään juoksemalla kiinni. Kuntosalilla Carlista voi kehittää hirmuisen lihaskimpun, joka niittaa vastustajan kanveesiin parilla iskulla. Ampumis-, ajo- ja jopa paritustaidot kehittyvät samalla tavoin. Onpa pelissä jopa isojen poikien Sims-meininkiä kun rakennetaan suhdetta tyttöystävään.
 |
| Tytöt ovat villeinä... lakaisukoneeseen. |
Sims-vaikutteista puheen ollen, siinä missä Vice Cityssä oli mahdollista vaihtaa koko vaatekerta kerralla, tarjoaa SA mahdollisuuden viritellä hahmon ulkonäköä lähes loputtomiin. Erilaisia vaatekappaleita on sadoittain, joten jokainen saa gangstastaan juuri sen näköisen kuin haluaa. Löytämällä virityspajan voi autonsa muovailla imagoon istuvaksi: härski liekkimaalaus, hydraulijouset ja kultaiset dollarivanteet eivät jätä epäselväksi kuka on kulmakunnan kingi. Autostaan saa niin hienon - ja kalliin - ettei sitä millään viitsi silputa perinteiseen GTA-tyyliin savuavaksi romukasaksi.
Minulla on tehtävä
 |
| Kyllä maalla on mukavaa - vaikka kaapata autoja. |
Sen lisäksi, että hahmoaan voi viritellä ja alipelejä etsiskellä - ja niitähän muuten löytyy, perinteisistä taksitehtävistä rytmipeliin lowridereilla ja älyttömiin peliautomaatti-minipeleihin tyyliin avaruusräiskintä "They Crawled from Uranus" - kuljettavat tarinaa eteenpäin luonnollisesti tehtävät. Ne poikkeavat edeltäjistä ennen kaikkea vaihtelevuudellaan. Kun perinteinen GTA-askare on ollut luokkaa "aja tänne, tapa tämä, aja pois" on etenkin alkupään tehtävissä useammin kyse jostakin erilaisesta toiminnasta. Ajoitus-, rytmi- ja nokkeluustehtäviä on aiempaa enemmän, ja kestää varsin kauan ennen kuin tehtävät alkavat vaikeutua etenkään pelisarjan veteraaneille. Erona on myös, että rahantulo ei ole lainkaan samaa luokkaa kuin edellisissä osissa. Vice Cityssä pelaaja pyöritti kymmeniä tuhansia tilillään jo parin tunnin pelin jälkeen, San Andreasin tilipussi on paljon laihempi eikä rahaa voi polttaa kuinka haluaa. Useimmista tehtävistä saa palkaksi vain kunnioitusta, jonka kautta voi sitten kasata isomman porukan jengiläisiä ympärilleen tulitukea antamaan. Jatkuvaa tuottoa saakin vain valtaamalla alueita muilta jengeiltä, ja se taas on melkoisen työlästä puuhaa etenkin pienellä jengillä.
Pleikkarin rajamailla
 |
| Vihdoinkin drive-by niin kuin se pitää tehdä. Huomaa pahis-tatuointi. |
Teknisenä saavutuksena San Andreas on kerrassaan uskomaton. Edellisten osien lataustauot ovat poissa, ja peli lataa jatkuvasti maisemaa levyltä kun pelaaja liikkuu kartalla. Itse kartta on monta kertaa suurempi kuin Vice Cityssä, käsittäen useita kaupunkeja/kyliä ja maaseutua. Latausrutiini olisi oman artikkelinsa arvoinen, sillä data on pilkottu eri puolille levyä siten, että lukupään on mahdollisimman helppo siirtyä uuteen lohkoon aluetta vaihdettaessa. Tekstuurit ilmestyvät näkyviin ensin karkeampina, tarkentuen kun perusrunko on ehditty ladata. Koheltamalla nopeilla autoilla ja moottoripyörillä systeemi on mahdollista saada hetkeksi hämmennyksiin, mutta pääosin uskomattoman detaljoitu grafiikka vyöryy eteenpäin ilman peliä haittaavaa hidastelua.
Heti julkaisun jälkeen lauma ihmisiä huuteli eri puolilla nettiä, että peli on uskomattoman hidas ja tahmea. Pyytäisin näitä tahoja tarkistamaan sekä pelilevynsä aitouden että Pleikkarinsa kunnon, sillä alkuperäiseltä levyltä ehjällä koneella pelattuna San Andreas on valtavaan monimutkaisuuteensa nähden hämmästyttävän sulava. Piraattikopio taas on tuomittu hidastelemaan, koska edellämainittu optimointi vaatii täsmälleen tietynlaisen levytyypin ja -rakenteen.
Melkein sarjan paras
San Andreas on jälleen yksi merkkipaalu PS2:n historiassa. Yli nelivuotiaaseen arkkitehtuuriin on taas tungettu pelimammutti, jollaisesta kukaan tuskin tosissaan edes haaveili teknologian ensi kertaa nähdessään. Ihmettelenkin todella, ellei tämä ole viimeinen GTA nykyalustoilla. Pelissä on niin paljon kaikkea, että sitä ei voi tekstistä edes uskoa. Se on nähtävä itse.
Silti on pakko nipistää pari pinnaa pois teeman valinnasta. Vaikka 90-luvun alun meininki on tallennettu uskollisesti house-musiikkia, 2Pacia ja Axl Rosea myöten, se ei vain toimi yhtä loistavasti itsensä parodiana kuin kasarihenkiset neonvalot, valkoiset takit ja Lamborghinit. Vice City tyhjensi temaattisen pajatsonsa niin uskomattoman mieliinpainuvasti, että SA on tuomittu jäämään kakkoseksi teknisestä ylivertaisuudestaan huolimatta.
Mikko Heinonen
Peliplaneetta.net
Arvostelija:
Mikko Heinonen
