Loputtomien kirjoihin, sarjakuviin ja ties mihin keräilykortteihin ja konsolipeleihin perustuvien elokuvien keskellä on melkein järkyttävää, että joku haluaa kertoa oman tarinansa. Ohjaaja-käsikirjoittaja David Thowyn ja näyttelijä-tuottaja Vin Dieselin yhteinen intohimo Chronicles of Riddick on jotain, jolle täytyy nostaa hattua. Kulttikauhuelokuva Pitch Blackin ympärille on rakennettu kokonainen universumi, jonka tarina on (tai oli) tarkoitus kertoa elämää suuremmalla elokuvatrilogialla, laadukkailla peleillä ja muulla oivalla oheissälällä, kuten piirretyillä lyhytelokuvilla. Pahaksi onneksi studio päätti leikata leffatrilogian ensimmäisen osan lyhyeksi ja sekavaksi popcorn-pätkikseksi, joka floppasi komeasti lippuluukuilla. Se siitä sitten. Kaikeksi lohduksi peli toimii täysillä.
Avoimien ovien päivä
 |
| Äijää ei pitele mikään. |
Butcher Bay ei ole vesitetty versio leffan tapahtumista, vaan täysiverinen esiosa äärimmäisen äijämäisen antisankarimme tarinassa. Ennen Pitch Blackin kirjaimellisesti pimeitä tapahtumia, vietti Riddick aikaansa Butcher Bayn karun futuristisessa ja "täysin" pakovarmassa vankilassa, josta hän sai tavaramerkkinään toimivat silmäimplantit. Vaikka pelin juonessa tuntuu jatkuvuusongelmia Pitch Blackin kanssa olevankin, on se silti keskitasoa parempi ja saa ainakin minut katumaan sitä, että uskoin ennakkotietoja ja jätin varsinaisen Chronicles-leffan katsomatta.
Sanokaa minun sanoneen. Kohta joka toisessa peliarvosteluissa täytyy mainita rutiininomainen lause "ääh, aina näitä lisenssittömiä pelejä". Ensin Spider-Man 2, sitten tämä: loppuun asti hiottu, näyttävä, mielenkiintoinen, vaihteleva ja asenteella varustettu seikkailu, joka on pakko pelata läpi niin nopeasti kuin on inhimillisesti mahdollista.
 |
| Linnunradan suljetuin luukku. |
Erityisesti se, miten peli saa luotua toimivan, vaikka tosiasiassa täysin valheellisen illuusion vapaudesta, toimii paremmin kuin yhdessäkään aiemmin pelaamassani putkijuoksussa. Montaa mutkaa tai valintaa pelissä ei tehdä, mistä huolimatta tapahtumissa on jatkuvasti tuntu siitä, että Riddick tekee vain sen mikä on kulloinkin tarpeellista, eikä sitä mikä on ennalta koodattua. Tarpeellisuus tarkoittaa joskus hiljaista hiiviskelyä tai vankilan rutiinien hyväksikäyttöä, joskus taas seinillä rynnistävien örmeleiden rankkaa räiskintää tai pakopyrähdystä pelkkä kälyinen tainnutuspyssy suojanaan. Pelikokemus voi muuttua hetkessä toisesta toisenlaiseksi.
Riddick on kovempi tappokone kuin yksikään Duke Nukem tai Master Chief, mistä ei kannata ainakaan hänen kuullensa alkaa väittelemään. Peli olisi epäilemättä silkkaa putkiräiskintää, ellei vartijoiden perusaseita olisi varustettu DNA-tunnistuksella ja kohtalokkaalla varashälyttimellä. Suuri osa pelistä pysytellään varjoissa pientä puukontapaista tiukasti puristaen. Niskojen katkominen tai aseen piipun vieminen omistajansa leuan alle ennen laukaisua on Riddickille arkista rutiinia; mutta heti kun heppu saa käsiinsä jotain jytisevää, niin silloinhan sitä alkaa totta tosiaan jytistä. Ryönää lentelee ja porukkaa kaatuu kuin parhaissa toimintaleffoissa ikään.
Älä pudota saippuaa
Turha hienostelu on jätetty Yhdysvalloissa alle kolmetoistavuotiailta kiellettyyn elokuvaan. Vankilaympäristössä ei tunneta armoa eikä tehdä sellaisia palveluksia, joista ei itse hyödytä. Ruokottomasti kiroileville kanssavangeille voi puhua lyhyitä äijämäisyyksiä ja saada seikkailupelityyliin vihjeitä ja osittain vapaaehtoisia tehtäviä. Pientä hyväntekeväisyyttä voi harrastaa tupakka-askipalkalla, mutta kunnioitusta saa vain hän ken on kovanyrkkisin. Valvovalta silmältä piilossa käydyissä tai yleisesti hyväksytyissä tappeluissa taistellaan kuolemaan saakka. Verta lentää liioitellusti, musta huumori kukoistaa kauttaaltaan ja sellien lattiat ovat jonkun sellaisen peitossa, joka ei arvatenkaan kauniin kukkaiselta tuoksu. Peli on niin karu, että jopa seiniin pultatut ensiapupakkaukset iskevät kaksi sormen paksuista piikkiä apua tarvitsevaan ihmispoloiseen.
 |
| Aseistettu Riddick ei vartijoita pelkää. |
Pelitapahtumia seurataan Riddickin silmistä kiipeilyanimaatioita lukuun ottamatta. Kyseinen kuvakulma tuntuu aluksi oudolta idealta, sillä varsinkin pelin alkuvaiheissa nyrkki on Riddickin tärkein työväline. Käytännössä nujakointi toimii kuin unelma; olipa käytössä rystyset tai pätkä putkea, hoidetaan lyöminen toisella liipaisimella ja torjunta toisella. Tatin suunta määrää myös lyönnin suunnan. Kyse ei ole missään nimessä pelkistä rämpytysmaratoneista, vaan tunnelmallisista, ajoitusta vaativista nyrkkeilymatseista epärehellisin vankilasäännöin. Bonuksena iskut osuvat tyydyttävän jämäkästi perille.
Loppujen lopuksi pelin eri puolet eivät ole järin ihmeellisiä, mutta vaihtelu korvaa paljon ja saa pelin tuntumaan paljon itseään suuremmalta. Vankien keskuudessa seikkaillessa ja nahistellessa saa elintärkeää inhimillistä kosketusta ja sulavan vauhdikkaat räiskintäosuudet ovat niin harvinaisia, että ne onnistuvat tuntumaan suurelta palkinnolta kaikesta yksinkertaisuudestaan huolimatta. Myös hiiviskely on sitä mitä yleensäkin; Riddick on notkeampi kuin Thiefin Garrett, mutta jäykempi kuin Splinter Cellin Sam Fisher. Ainoa erikoisuus on Riddickin yhdistetty kumartuminen ja "Riddick-vaisto", jonka päälle pistämällä maailma paitsi vääristyy hieman, näyttää siniseltä niin kauan kuin Riddick on katseilta piilossa. Kyseisessä tilassa voi myös tähdätä tarkemmin ja kuunnella vartijoiden sydämenlyöntejä.
Kromisilaus
 |
| Mitä rumempi ilme, sitä komeammin se rytistyy. |
Grafiikka on hemmetin näyttävää, vaikka puolisokeakin silmä paikallistaa sahalaitoja vähän joka puolelta. Hahmot näyttävät persoonallisilta ja erityisesti varjoja ja valaistusta käytetään onnistuneesti hyväksi. Valot heijastuvat yksityiskohtaisista pinnoista sen verran komeasti, että suussa alkaa jo maistua metalli ja varsinkin ruoste. Teema pitää tapahtumat tiukasti sisätiloissa, mutta vaihtelua riittää kiitettävästi huimista kuiluista tehtaantapaisiin ja sumuisiin kivitunneleihin. Tuuletuskanavat ja vastaavat tulevat tutuiksi, eikä ahtaan paikan kammo tällä pelillä ainakaan paranemaan pääse.
Puhdas pimeys sopii pimeännäköimplanteilla varustetulle päähenkilölle paremmin kuin hyvin. Vähätkin valot voi ja kannattaa pistää pois päiviltä mikäli mahdollista. Niin kauan kuin pitää pärjätä perusnäöllä, päästään pelaamaan paria paniikinomaista kohtausta vain muutama vaisu ja tarkkaan harkittu valotehoste taustalla tuhisten. Loistavasti toimiva pimeännäkö on tehokkaammassa käytössä kuin muissa hämyisissä peleissä yhteensä, sillä varsinkin puolivälissä joka toinen paikka on säkkipimeä ja joka toinen aivan liian valoisa noille elintärkeille implanteille.
 |
| Yksi neuvo: älä sairastu. |
Vin Diesel on äijä ja hoitaa oman roolihahmonsa äijämäiset repliikit henkilökohtaisesti, mikä toimii taatusti yhtenä tärkeimmistä tunnelmanluojista jokaiselle, joka ei ole vaatimassa miehen Oscar-vapaille elokuville dieselveroa ympäristön saastuttamisesta. Vaikka ainakin yksi poikkeus löytyykin, ovat myös muut ääninäyttelijät keskitasoa reippaasti laadukkaampia. Myös aseiden efektit ovat jytyjä ja ympäristön äänet onnistuneen tunnelmallisia. Tunnelma on avainsana; alkutekstijakso on harvinaisen onnistunut sekin ja jopa valikot hehkuvat visuaalista tyylitajua, vaikka käyvätkin ärsyttäviksi jo ensimmäisen puolituntisen jälkeen.
Not for me! Not for me!
Pelin läpäisy kestää vain kymmenisen tuntia. Tähän vaikuttaa vaikeustason lisäksi olennaisesti se, ottaako pelaaja vastaan kaikki sivutehtävät joita kanssavangit tarjoavat. Ylimääräisenä ajanhukkana ja pakollisena piilotettuna keräilytavarana toimivat tupakka-askit, jotka avaavat pientä kuvantynkää ja muuta turhaa päävalikkojen taakse. Vaikka pelisession pituus ei päätä huimaa eikä pikainen uudelleenpeluu hirmuisesti houkuttele, jää Butcher Baysta yksiselitteisen hyvä jälkimaku ja sitä voi myös suositella varauksetta. Osana "Riddickin Aikakirjaa" se on juuri oikean pituinen elämys. Yllätyksellisyys ja pelaajan palkitseminen jatkuu loppuun saakka eikä mitään elementtiä kierrätetä liikaa.
Jari Peltonen
Peliplaneetta.net
Arvostelija:
Jari Peltonen
