Enpä olisi muutama vuosi sitten uskonut sanovani tätä, mutta Sonyn London Studios on parasta mitä on tapahtunut eurooppalaiselle pelikehitykselle pitkään aikaan. Ensin tuli EyeToy, joka laajensi aiemmin tietokoneella nähdyn kamerapeli-idean konsolimuotoon onnistuneesti, ja nyt SingStar lisää ruudussa toljottavalle rumilukselle vielä kimittävän äänenkin.
Idea karaokepelistä syntyi ilmeisimmin monessa paikassa yhtä aikaa. Joku keksi systeemin, jolla on melko helppo tutkia sisään tulevan äänen taajuutta ja verrata sitä alkuperäiseen. Niinpä telkkarissa ja PC:llä nähtiin pian Staraoke, Konami julkaisi Karaoke Stagen (ei tosin vielä Euroopassa) ja Sony vastasi SingStarilla. Japanilaiseen tuotokseen tässä ovat erona ainakin oikeiden laulajien esittämät kappaleet videoineen.
Onks tää mikki päällä?
 |
| Naisväkeen SingStar vetosi välittömästi (terveisiä Iirikselle ja Helmille). |
Ilman mikrofonia on aika vaikea laulaa (tai ainakaan niin, että kone sitä kuulee), joten SingStarin pakettiin kuuluu pari mikkiä USB-sovittimineen. Mikrofonien tekninen laatu ei ole häikäisevä ja niihin on syytä laulaa varsin läheltä, mutta toisaalta mitään kierto-ongelmiakaan tms. ei testin aikana ilmennyt. Mistään tason säädöistä ja muista pelaajien ei tarvitse murehtia, kaikki on laitettu juuri kohdalleen valmiiksi.
Mikäli omistaa EyeToyn, saa siitäkin tiettyä lisäarvoa pelissä. Normaalien videoiden sijasta peli ottaakin kuvaa kamerasta ja muokkaa siitä eräänlaisen videon vaihtelemalla kohtuullista valikoimaa efektejä kuvan päälle. Seurapelissä voikin näin epävirallisesti kilpailla paitsi laulutaidosta, myös parhaasta taiteellisesta esityksestä.
Yksin ja yhdessä
 |
| Täältä voi ponnistaa oman uran alkuun. |
Pöytälaatikkoon laulavien iloksi SingStar tarjoaa täydellisen yksinpelimoodin. Pelaaja lähtee kehittämään laulajan uraansa karaoke-baareista, ja etenee siitä demon tekemisen kautta yhä parempiin piireihin jos vain taidot piisaavat. Laulaa saakin runsaasti, sillä hyvilläkin tuloksilla kestää useita biisejä ennen kuin levy-yhtiössä herätään uuden anttituiskun syntyyn.
Mutta kuten kaikki tietenkin arvaavat, porukalla pelaaminen on SingStarin olemassaolon tarkoitus. Oikeassa seurassa peli toimiikin kuin hirviö, ja useammin kuin kerran huomaa kiljuneensa äänensä käheäksi. Pelitiloissa on runsaasti vaihtoehtoja, mutta ne kaikki pyörivät kahden perusasian ympärillä: yhdessä laulaminen tai kilpailu pisteistä. Muuta ei tosin juuri tarvitakaan. Kokemusta on aika vaikea verrata mihinkään aiempaan, kun ei vastaavaa ole täällä konsolipuolella nähty.
Ei lahjattomille
 |
| Tie tähteyteen käy, Tuomari Nurmiota siteeraten, tuhannen kapakan kautta. |
SingStar vaatii taitoa ehkä enemmän kuin mikään pelaamani peli - saadakseen hyvät pisteet on todella osattava laulaa. Juhannuksen pelisessioissa minun harjoittamaton suihkulauluääneni kellotti korkeintaan 8000 pistettä 10 000 mahdollisesta, kun kavereiden vaimot ja tyttöystävät lurittelivat yhdeksän tonnia ja rapiat. Sattuipa mukaan yksi senkin verran nuottikuuro, että 1000 pistettä jäi rikkoutumatta. Tämä tietenkin kaikki Easy-tasolla, vaikeampia emme uskaltaneet koittaakaan.
Vastaavasti peli kyllä myös kehittää laulutaitoa. Oikean hengitystekniikan oppii melko nopeasti pakon sanelemana, ja pikku hiljaa oppii laulujen sanat ja rytmin niin, että voi keskittyä hiomaan oikeita nuottikorkeuksia. Jos jaksaa keskittyä, huomaa pian joko saavansa parempia tuloksia tai varaavansa aikaa kurkkulääkärille. Tuskin millään nimittäin saa hengityselimiään niin huonoon kuntoon kuin väärällä laulutekniikalla.
Lisää! Enemmän! Parempaa!
 |
| Lemmy ja Jumala painivat, kumpi voitti? Kompakysymys, Lemmy nimittäin on Jumala. |
Melko pian iskee kuitenkin se tosiasia, että mukana on liian vähän ja liian samanlaisia biisejä. Vaikka onkin mahdollisuus laulaa Elvistä, Motörheadia, George Michaelia ja Darknessia, liian monet valittavista biiseistä ovat suomalaiselle täysin tuntemattomia ja/tai suorastaan huonoja. Etenkin vähän nuoremmille ei ole juuri tarjolla mitään materiaalia. Konamin pelissä on ilmeisesti luvassa laajempi sortimentti, koska mukana ei ole videoita eikä alkuperäisiä esittäjiä - menetys sinällään, mutta elämähän on valintoja.
Sinällään tämäkin määrä lauluja on kyllä hyvin opettavainen. Varsin nopeasti nimittäin tajuaa, miten eri tasoisille laulajille biisejä on tehty. Kaiken maailman Jameliat ja Rick Astleyt mölisee kuka tahansa läpi, mutta vaikkapa tuo mainittu Darkness, Roy Orbison ja Dido vaativat jo hiukan enemmän sointia ja äänialaa.
 |
| Reservoir Dogsin ystävät voivat tutkia sanoituksen syvämerkityksiä oikein tekstin kera. |
Suomenkielisellä edessä on tietenkin vielä englanninkielisten sanojen opettelun kynnys. Onneksi tässä suhteessa peli on erittäin anteeksiantavainen - kunhan laulaa jotain sinne päin tai vaikka hyräilee oikealta korkeudelta, pisteitä ropisee. Kahden neljäsluokkalaisen duettoversio Avril Lavignesta oli ihan kuulemisen arvoinen...
Mitä menetätkään?
SingStaria kannattaa kokeilla, se sanottakoon ilmeisimpänä johtopäätöksenä. Se on hauskaa viihdettä etenkin porukalla, ja laulamisesta pitävä saa iloa irti yksinkin. Itse en ole vuosiin laulellut mitään, mutta oli erinomaisen hauskaa vetäistä Like A Virgin kerran-pari illassa. Tällaisia tuoreita ideoita ei ole lainkaan liikaa tarjolla, ja fiksusti Sony ei ole hinnoitellut peli+mikit -pakettia pilviin. Pieni ongelma voi tosin olla, että ilmestyessään Karaoke Stage ei ilmeisesti tue näitä mikrofoneja (ellei tilannetta korjata). Hiukan laajemmalla ja paremmalla biisivalikoimalla liikuttaisiin ysikympin tienoilla, nyt pitää hiukan rokottaa vaihtelun puutteesta.
Mikko Heinonen
Peliplaneetta.net
Arvostelija:
Mikko Heinonen
