Dungeon Siege: Legends of Aranna on jatkoa vajaat kaksi vuotta sitten ilmestyneelle alkuperäiselle Dungeon Siegelle, joka yritti turhaan kammeta Diabloa alas mätkintä(rooli)pelien valtaistuimelta. Homma toimi silloin ihan kohtuullisesti ja varsinkin grafiikka teki aikanaan melkoisen vaikutuksen. Nyt arvostelussa oleva peli ei ole mikään kunnollinen DS:n jatko-osa, vaan samalla vanhalla pelimoottorilla pyörivä lisäseikkailu Ehbin kuningaskunnan trooppisella naapurisaarella. Juonentapainen on - jos mahdollista - vielä alkuperäistäkin tyhjänpäiväisempää fantasiahuttua, mutta muuten toiminta on muutamaa häviävän pikkiriikkistä uudistusta lukuun ottamatta täsmälleen samaa loputonta ja aivotonta örrimöykkyjen mättämistä kuin ennenkin.
 |
| Kapeat kalliosillat ovat Dungeon Siegen universumissa hämmentävän yleinen maanmuodostelma. |
Perinteisten hack 'n slash -pelien sydän ja sielu on luonnollisesti jatkuvan hirviökannan harventamisen lomassa kehittää oman sankaripoppoon ominaisuuksia ja varustusta, sekä siinä samassa tietenkin haalia suunnattomia kalleuksia synkkien luolastojen syövereistä. Arannan legenda ei tee poikkeusta ja kuolemantuottamusta saakin harjoittaa hiki kypärässä hetken jos toisenkin ennen perimmäisen pahuuden lopullista kukistumista. Muutenkin tyylilajin kliseiset ominaispiirteet on kaavittu kasaan haukotuttavalla pieetillä, eikä pelillä ole tarjota oikein mitään omaa.
Uraputkessa
 |
| Varusteissa riittää valinnanvaraa vaativimpaankin makuun. |
Suurimpana jippona on edelleen pelimaailman saumattomuus, mutta loppupeleissä latausaikojen puute on häviävän pieni plussa kun edessä siintää sata kilometriä pitkä ja viisi metriä leveä putki joka on vain sisustettu vuoroin metsäksi, vuoristoksi, suoksi, kaupungiksi tai luolastoksi. Käytännössä peli onkin vain pitkä matka paikasta A paikkaan B, eikä samassa paikassa käydä kahteen kertaan kuin aivan pelin alussa. Kartoittamattomien korpimaiden tutkimisen ja piilotettujen salaisuuksien löytämisen riemu on riistetty umpitunnelissa ravaavalta pelaajalta totaalisesti, eikä raiteilta pääse irtautumaan koko pelin aikana hetkeksikään.
Muutamaan otteeseen kapea liikkuma-alue sentään laajenee pieneksi kaupungiksi, mutta nämä harvat asutuskeskuksetkin ovat tiukasti läpipääsemättömän tiheiden aarniometsien, syvien rotkojen, jyrkkien kallioiden tai muiden ääliömäisen keinotekoiselta näyttävien maastonmuotojen rajaamia parin talon hökkelikyliä. Pelin ahdistavan lineaarista rakennetta on yritetty hieman häivyttää yhdistämällä tiettyjä kaupunkeja ja keskeisiä alueita toisiinsa maagisilla siirtimillä. Uudistuksen avulla pelaaja kykenee palaamaan helpommin aiemmin käymiinsä paikkoihin, mutta ratkaisu tuntuu Dungeon Siegen ontuvan pelimekaniikan ja suoraviivaiseen etenemiseen yllyttävän rakenteen ansiosta vähintääkin kyseenalaiselta. Kerran käytyihin kaupunkeihin ei ole myöhemmin enää mitään hyötyä palata, sillä matkan varrelta saa aina kerättyä parempia tavaroita kuin mitä vanhoista kaupungeista pääsee ikinä ostamaan.
 |
| Samat taistelutaktiikat pätevät niin lohikäärmeeseen kuin perusörkkeihin. |
Toki asutuskeskuksissa muutakin voi tehdä kuin shoppailla. Kylien kaduilla kärsivällisesti paikoillaan jököttäviltä ja korkeintaan parilla ikuisuuteen toistuvalla lauseella pelaajan klikkailuun reagoivalta kyläläiseltä saattaa hyvällä tuurilla saada ristikseen ylimääräisiä minitehtäviä ja joskus joku uskalias saattaa tuppautua pelaajan mukaan seikkailemaankin. Tehtävien tavoitteet ovat hyvinkin värikkäistä ennakkosepustuksista huolimatta aina ja ikuisesti tiettyyn pisteeseen etenemistä ja jonkun pahiksen päivien päättämistä. Minitehtävät tulevatkin suurimmaksi osaksi suoritettua kuin itsestään pelin edetessä, sillä yksikaistaisessa pelimaailmassa ei paljon tapahtumia ohitella.
Liukuhihnalahtaamista
Itse pelaaminen koostuu yksinkertaisesti runsaslukuisen hirviöarmeijan lahtaamisesta. Tähän riittää käytännössä kaikkien omien tyyppien valitseminen ja usuttaminen vuorollaan tasaisin välimatkoin kiltisti pelaajaa paikoillaan odottavan vihollisryppään keskelle. Sitten vain katsellaan kun veri roiskuu, miekat viuhuvat ja loitsut sekä nuolet lentelevät. Käskyttää voi toki ihan vaikka pause-tilassa ja erilaisia muodostelmiakin löytyy asiasta kiinnostuneille, mutta mitään sen kummallisempaa taktiikkaa ei tarvita kunhan vain muistaa nojailla H-näppäimeen tasaisin väliajoin, jolloin kaikki pahemmin hittiä saaneet vetäisevät parannusdrinkin salamana huiviin.
 |
| Maailmankartta valottaa seikkailun etenemistä. Näin lineaarisessa pelissä saman asian olisi tosin ajanut vaikka simppeli prosenttiluku. |
Aina välillä vastaan asettuu luonnollisesti hieman isompia, rumempia, kovempia ja ilkeämpiä pomomonstereita, mutta vastustajien koosta, pahuuden asteesta tai määrästä huolimatta koko peli menee suht kivuttomasti läpi yksinkertaisella hit 'n run -taktiikalla. Täysin tekoälyttömästi paikoillaan jököttävät ja vasta ryhmän läheisyydestä "heräävät" viholliset kun on idioottimaisen helppo hoitaa päiviltä tarvittaessa vaikka yksi kerrallaan.
Pelin suurin haaste tuntuukin monesti olevan kaiken pitkin pelialuetta olevan todella runsaslukuisen irtokaman talteen kerääminen. Ihan rehellistä rahaa, erilaisia aseita, loitsuja, taikahiluja ja suojavälineitä saappaista ja hanskoista kypäriin ja kilpiin on vähintään ziljardi biljardi erilaista. Tavaraa pursuaa jatkuvalla syötöllä tapetuilta vihollisilta ja joka nurkassa lojuvista laatikoista ja tynnyreistä niin paljon, että hiirestä kuluu pallo loppuun ennen kuin kaikki on kerätty talteen (optista rottaa suosittelen!). Tauhkan seasta niitä käyttökelpoisimpia vermeitä saakin sitten etsiä oikein tosissaan.
Kauneutta kahden vuoden takaa
 |
| Muutamaan otteeseen maisemiin on saatu loihdittua mahtava tunnelma. |
Alkuperäinen Dungeon Siege oli ilmestyessään järisyttävän upean näköinen peli. Jylhät maisemat olivat komeaa katsottavaa ja yksityiskohtaisesti mallinnetuista hahmoista pystyi helposti erottamaan päälle puetut varusteet ja kädessä olevan aseen. Pari vuotta on tietokonegrafiikassa kuitenkin pitkä aika. Legends of Aranna ei jaksa enää vakuuttaa ja esitys jää melko keskinkertaiseksi. Hahmot ovat pahasti kulmikkaita ja kaikki efektitkin ovat jo ainakin sukupolven jäljessä nykystandardeista. Arannan legendan ponneton kenttäsuunnittelu ei pärjää esikuvalleen ja suurin osa tapahtumapaikoista lipuu pelaajan silmien ohi synnyttämättä reaktiota oikein mihinkään suuntaan. Ulkomaisemat ovat kuitenkin enimmäkseen onnistuneita ja parhaimmillaan näkymät onnistuvat olemaan edeltäjänsä tavoin veret seisauttavan mahtipontisia.
Musiikit jatkavat jo Dungeon Siegessä hyväksi havaitulla linjalla, ja pääteema on edelleen pahasti päähän soimaan jäävää tavaraa. Ääninäyttelijät puolestaan ovat jotakuinkin kamalia ja efektitkin osaksi kumman laadutonta materiaalia.
Pureskeltu purkka
Dungeon Siegen perusrunko on alkujaan rakennettu niin yksinkertaiseksi, ettei sen lisäosaan ole saatu oikeastaan lainkaan tuoreutta. Toki hyökkäämään kykenevät rahtijuhdat, maailmankartta, tavaranhallinnan helpotukset ja muut pikkuparannukset ovat tervetulleita uudistuksia, mutta ne eivät paljon auta kun kertaalleen pureskeltu purkka ei yksinkertaisesti enää maistu hyvältä. Uudet aseet, loitsut ja viholliset eivät riitä pitämään ensimmäisen osan konkareita otteessaan kun tarjolla on vain sitä samaa hirviöiden pätkimistä tunnista toiseen.
Legends of Arannan lisäksi paketti pitää sisällään myös alkuperäisen Dungeon Siegen, joten pelisarjaan tutustumattomille pelityylin faneille ostos saattaa olla houkutteleva. Uskallan melkein silti väittää, että väsy iskee itse kullekin säädylle ennen kuin kumpainenkin seikkailuista on vedetty kunnialla finaaliin.
Dungeon Siege: Legends of Aranna -demoTeppo Lähtinen
Peliplaneetta.net
Arvostelija:
Teppo Lähtinen
