Nyt kun Segalla taas on potentiaalista ostavaa yleisöä, on firma aloittanut vanhojen hittiensä tarmokkaan henkiinherättämisen. Nimikkeitä onkin vuosien varrella kertynyt runsaasti hyödynnettäväksi, ja nyt on legendaarisen Shinobin aika tehdä paluu areenalle. Maineikkaimmat sarjan osathan nähtiin aikanaan MegaDrivellä, vaikka myös Saturnin omistajia pelin versiolla muistettiin. Wanhan ajan sivuskrollaavasta mättöpelistä on tehty reipas loikka 3rd person -toimintaan, mutta ninjasoturimme viha hänen klaaninsa tuhonneita kohtaan ei vaan laannu.
Luvassa onkin tinkimätöntä väkivaltaa, hieman Contra: Shattered Soldierin hengessä - siis lisää variaatioita teemasta "miltä klassikkopeli näyttäisi uudella tekniikalla". Contraan verrattuna kylläkin Shinobi on pelimekaniikaltaan roimasti nykyaikaisempi, ja myös rutkasti helpompi ainakin noin aluksi.
Verta ja terästä
 |
| Miekka viuhuu taas, ja huiviin verhotut kasvot huokuvat uskottavuutta. |
Oboro-klaanin viimeinen ninja lähtee siis selvittämään, kuka on pystyttänyt mystisen temppelin keskelle Tokiota - etenkin kun taho vaikuttaa olevan sama, joka hoiteli muut ninjat hengiltä. Aseena on mystinen miekka, joka ei päästä kantajaansakaan helpolla, vaan janoaa jatkuvasti lisää vihollisten pahuutta. Ellei pahisenergiaa riitä, alkaa puukkopaha imeä virtaa omistajastaan. On siis syytä pitää yllä tasaista tahtia vastapuolen rivien harventamisessa. Hyvänä puolena sitten tämä teräase ei ole muutenkaan ihan tusinakastia: tankkikin leikkautuu kahtia kun tarpeeksi hyvin huitaisee.
Shinobi tekeekin tappamisesta taidetta. Paras mahdollinen tilanne saadaan aikaiseksi, kun ehtii nuijia neljä tai useampia vastustajia hengiltä ennen kuin ensimmäinenkään "luhistuu": jokainen tappo kasvattaa tällöin miekan iskuvoimaa, ja lopuksi ninja tekee elokuvamaisen lopetusliikkeen, jolloin veri purskahtaa yhtä aikaa koko porukasta miekan leikkaamien palasten putoillessa eri suuntiin. Alun varoitus verisestä väkivallasta ei siis ole mitään huumoria: punasolut roiskahtelevat kyllä koko rahan edestä, vaikkei mihinkään järjettömään läträämiseen onneksi juuri sorrutakaan.
Helppo päästä sisäelimiin
 |
| Useampi perättäinen osuma saa aseen hehkumaan ja viholliset lakoamaan. |
Vanhan hyvän ajan hengessä kontrollit ovat yksinkertaiset. Yhdestä napista ninja lyö, toisesta hyppää, kolmannesta singahtaa halki ilman, neljännestä heittää tikarin ja suunta annetaan analogitatilla. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että peli olisi yksioikoista - päinvastoin, onnistuneen hyökkäyksen tärkein edellytys on oikea ajoitus ja tekniikka. Pelkällä hysteerisellä rämpyttämisellä saa vain sormensa kipeäksi.
Kenttäsuunnittelu muistuttaa myös menneestä. Erona moneen nykypeliin myös hypyillä ja erilaisten esteiden ylityksellä on tärkeä osansa, ja että tämä toimisi, on pelattavuuden tietenkin oltava juuri kohdallaan. Shinobissa se onneksi on. Tasolta toiselle loikkiminen ja seinien hyväksikäyttö vaatii taitoa, muttei ole turhauttavaa kuin hyvin harvoin. Ei tietoakaan monen vapaata 3D:tä käyttävän pelin hortoilusta - pelaajalle on valtaosan ajasta hyvin selvää, mitä seuraavaksi pitäisi tehdä. Kentät etenevät pienissä pätkissä, ja saadakseen niiden välissä olevat voimakentät auki on aina joko tapettava kaikki viholliset tai rikottava avainkivet. Tämä järjestely estää tehokkaasti tyhjää palloilua jotakin etsiskelemässä - ja usein siihen ei olisi edes aikaa, koska miekka janoaa taistelua varsin taajaan.
 |
| Helikopteri, pyh. Ohjukset eivät mahda miekalle mitään. |
Huojentavaa on myös se, miten helposti Shinobissa pääsee alkuun. Ensimmäinen taso antaa tilaa totutella kontrolleihin, ja vasta sen jälkeen vaikeusaste alkaa nousta. Tietenkin klassisesti kentissä on vain kaksi jatkokohtaa - kentän alussa ja ennen loppuhirviötä - mutta suopeasti peli tallentaa pelaajan etenemisen kenttien välissä, mikä säästääkin pelaajan hermoja kummasti. Seuraavat kentät kun eivät kaikilta osin ole ihan niitä helpoimpia, ja yhdestä kuolemasta Game Overiin voisi muuten alkaa syödä miestä. Sinällään on muuten sanottava, että loppuhirviöt ovat muun kentän läpäisyn jälkeen suorastaan naurettavan helppoja: säästä vain yksi ninjan superhyökkäys niitä varten, pysy liikkeessä, ja ainakin viisi ensimmäistä puree nurmea parissa minuutissa. Vasta tason 3-B iso hämähäkki antaa minkäänlaista vastusta. Samaten heittotikarien ylivertaisuus aseena ei ainakaan minulle selvinnyt - niitä kyllä jaeltiin avokätisesti, mutta kunnon miekanisku tuntui tekevän paljon ikävämpää jälkeä vihollisten keskuudessa.
Kestää katseen
Audiovisuaalisesti Shinobi on peruslaadukasta, joskin yllätyksetöntä tavaraa. Ninjan liikkeet on mallinnettu hienosti ja useamman metrin pituinen huivi liehuu kauniisti tuulessa, mutta paikoitellen maisemat ovat aika tavanomaisia. Tärkeintä on kuitenkin, että kaikki liikkuu ripeästi, eikä päivitysnopeus putoilekaan nykyään jo pakollisessa 60 hertsin tilassa kerrassaan lainkaan.
 |
| Sankari on kova poika hyppimään, joten lentävätkään pahikset eivät ole turvassa. |
Kamera seurailee sankaria useimmiten ihan hyvin, mutta paikka paikoin sitä joutuu kieputtelemaan oikealla tatilla. Nopeus on välitetty karvan verran liian isoksi, jolloin tulee helposti kiepauttaneeksi perspektiiviä liikaa ja aiheuttaneeksi vain lisää sekaannusta.
Musiikki sen sijaan saa pitkästä aikaa erikoiskehut, niin kivasti tunnelmaa nostavaa ja mahtipontista paukutusta on taustalle sävelletty. Ääniefektit ovat myös pääosin hyviä, joskin ärsyttävä karjahtelu juututtaessa hämähäkinverkkoon otti aivoon melko nopeasti.
Pitää otteessaan
 |
| Tikareilla voi yrittää osua kauempaakin. Tuhovoima ei ole varsin valtava. |
Alun leppoisuudesta huolimatta suurin osa pelaajista törmää pian siihen, että kentät ovat yhä pitempiä ja vaativat yhä parempaa ja nopeampaa tekniikkaa. Tietyt viholliset ottavat osumaa vain tietystä suunnasta, ja niitä alkaa käydä päälle yhä suurempia määriä. Kerrasta poikki -asenne kuitenkin säilyy, joten Game Overia saa katsella ainakin tarpeeksi. Ero sadistisen ja palkitsevan vaikeuden välillä onkin juuri se, onko normaalin pelaajan mahdollista kehittyä niin paljon kuin peli vaatii. Minä ainakin huomasin kehittyväni ja jaksavani yrittää. Aina 5-10 epäonnistumisen jälkeen pääsin pätkän matkaa eteenpäin, eikä mitään epäreiluja temppuja heitelty tielle. Tämä piti mielenkiintoa yllä pitkään ja jätti takaraivoon kaivertamaan halun palata taistelemaan aina tasaisin väliajoin.
Shinobia tulee verranneeksi Contra: Shattered Soldieriin jo molempien pitkän historian vuoksi. Tavallisen pelaajan näkökulmasta Shinobi on kuitenkin parempi ostos, jo siksi että siinä on ylipäätään mahdollista päästä eteenpäin vaikka käsien ja aivojen välillä ei kulkisikaan suoraa hermoyhteyttä. Kaikkiin tämäkään ei iske, mutta pelin vika se ei ole. Kunnon arcade-henkinen toiminta on aina poikaa.
Mikko Heinonen
Peliplaneetta.net
Arvostelija:
Mikko Heinonen
