On vuosi 2032 eikä maailma ole enää entisensä kun pelaaja astuu Konokon, huippuunsa koulutetun naispuolisen eliittiagentin kiiltäviin saappaisiin. Konoko työskentelee hallituksen perustamassa Teknologisten Rikosten Osastossa (TCTF), joka on eräänlainen tulevaisuuden lainvalvontaelin. Tarina on tyypillistä animepaatosta pahimmillaan (parhaimmillaan) kun pelaaja lähtee taistelemaan ns. syndikaattia ja tämän ilkeää johtajaa, Muroa vastaan.
Alun simppelistä rikoksen selvittelystä kehkeytyy pikkuhiljaa monisyinen, 17 tehtävän laajuiseksi levittyvä kehitystarina, jossa on tyypilliseen tapaan niin korruptiota, salaliittoja kuin sankarin oman identiteettinsäkin löytämistä. Konoko kun ei taida loppujenlopuksi olla mikään ihan tavallinen kadun tallaaja. Kaiken kukkuraksi violettitukkaisen agentin panssaroiduille hartioille sysätään koko ihmiskunnan tulevaisuus eikä kehenkään voi enää luottaa. Kuinka omaperäistä.
Pelin juoni on tavanomaisuudestaan ja kliseisyydestään huolimatta selvästi funtsittu loppuun asti ja eroaa siten selvästi edukseen muista vastaavantyylisistä räiskintäpeleistä ollen välillä jopa mielenkiintoinen. Onin taustatarina tulikin sitten varmasti käsiteltyä tarpeeksi yksityiskohtaisesti, jotta voisimme siirtyä oleelliseen, eli itse peliin ja siihen, mitä sillä on pelaajalle tarjottavana.
Kuvakulma on tuttu ja turvallinen takaviistosta hahmon takaa ja pelityyppi enemmän tai vähemmän puhdasta toimintaa ammunnan, mätkinnän ja kevyiden ongelmien merkeissä. Edukseen Oni erottuu tavanomaista omaperäisemmällä lähestymistavallaan, sillä pelin pääpaino on konsolimaisessa Tekken-mätössä, eli kombot ynnä komeat hyppypotkut ja vastaavat ovat vihdoinkin löytäneet tiensä myös PC-peleihin.
Grafiikka
Heti alkudemosta lähtien huomaa, että tämän pelin graafikoilla on ollut se usein hukassa oleva tyylitaju enemmän kuin kohdallaan. Tyylikkään animetyylinen, käsin piirretty vauhdikas (joskin suttuinen) animaatio sai heti odottamaan mitä itse pelillä on tarjottavanaan. Myös valikoissa ja latauskuvissa jatkuu sama pelkistetyn tyylitelty ulkoasu ja värimaailma joissa silmät lepäävät.
Graafinen loistokkuus jatkuu myös itse pelin puolella, ja Onin pätevä pelimoottori vääntää ruudulle sellaiset kekkerit ettei paljon paremmasta väliä. Itse sankaritar on mallinnettu todella mainiosti eikä polygoneja ole pahemmin säästelty. Myös suurin osa muista pelin hahmoista on väsätty tavanomaista tyylikkäämmin ja ennenkaikkea erittäin personaallisesti. Onissa on ensimmäistä kertaa pitkään aikaan niin personaallisen näköinen henkilögalleria, etteivät esimerkiksi eri vihollistyypit sekoitu toisiinsa.
Animaatio on vähintäänkin samaa luokkaa muun loistokkuuden kanssa ja pelihahmojen pehmeän sujuvaa liikehdintää on ilo seurata. Upean akrobaattisia taisteluliikkeitä on mallinnettu pieetillä ja sen kyllä huomaa. Jalat viuhuvat, kädet suihkivat, vartalot vääntyilevät ja läski tummuu. Liikkeistä on onnistuttu saamaan käsin kosketeltavia ja mahdottomammankin näköiset kierrepotkut tuntuvat ainakin jotenkin realistisilta.
Kentät ovat rakenteeltaan upeita, eikä ihme, sillä pohjapiirustukset ovat oikeiden arkkitehtien käsialaa. Miljööt ovat futuristisuudestaan huolimatta lähes poikkeuksetta todella uskottavia ja visuaalisesti vaikuttavaa katsottavaa. Ei silti niin hyvää ettei jotain pahaakin. Paikoitellen tylsät ja värittömät tekstuurit, yksityiskohtaisuuden puute sekä tietty samankaltaisuus kuitenkin vaivaavat kliinisen tyhjiä kenttiä turhan tiuhaan.
Kaiken kaikkiaan Onin ulkoasu on kohtuullisen hyvin kohdallaan, mutta pieniä kauneusvirheitä toki löytyy. Itse en ainakaan oikein lämmennyt kirkkaan värikkäille välähdyksille kertomassa pelaajan osumista. Myös seinien sisään vapaasti pääsevä kamera häiritsi ainakin minua, sillä lähelle mentäessä läpikuultaviksi muuttuvat seinät syövät pahasti ”siellä olemisen tunnetta”. Peli kärsii myös pahoista törmäysrutiiniongelmista, sillä esimerkiksi ruumiit jäävät usein puoliksi seinien sisälle tai levitoimaan tyhjän päälle. Hitmanista tutuksi tullutta hienoa ”kineettistä fysiikkamallinnusta” ei tueta. Verta pelissä ei ole, tykkää ken haluaa. Minä en.
Äänet
Äänet ovat toimintapeleissä tärkeässä asemassa ihan jo pelkästään pelattavuuden kannalta. Vihollisten paikantaminen askelten ja muiden äänien perusteella on avainasemassa hengissäpysymiselle. Toisaalta äänet ja varsinkin taustamusiikit ovat tärkeitä tunnelman ja fiiliksen kannalta. Onissa tämäkin osa-alue on klaarattu kunnialla.
Pelin äänet ovat suurimmaksi osaksi laatutavaraa, vaikka silloin tällöin sortuvatkin tavanomaisuuksiin. Aseista lähtee miehekäs pauke ja varsinkin sarjatulivehkeiden massiivinen jytinä vääntää suun väkisin hymyyn kun stereoiden volyyminamiska osoittaa kaakkoon ja subbari hyppii voltteja nurkassa. Tilavaikutelma ja äänten kolmiulotteisuus on toteutettu kiitettävän aidosti.
Toki pelissä muitakin ääniä on kuin aseiden pauke. Pelaaja ei pahemmin hiljaisuudesta joudu kärsimään, vaan jatkuvasti taustalta kuuluu jotain meteliä, koneiden pörinää, ilmastoinnin hurinaa, kolinoita ja paukahduksia. Äänimaailma on todella dynaaminen ja tunnelmaa voisi leikata veitsellä. Kun sitten kaikki hiljenee ja aavemainen jännitysmusiikki pyörähtää käyntiin, alkaa kovemmallakin jätkällä hiirikäsi vatkata.
Musiikki onkin kaikessa yksinkertaisuudessaan toimivaa. Simppeleistä biiteistä ja soinnuista koostuvaa enimmäkseen teknopauketta sisältävät raidat sopivat peliin vähintään kuin napakka kierrepotku nekkuun. Musiikki ei soi jatkuvasti, vaan sitä käytetään onnistuneesti tehokeinona kun jotain erikoisempaa tapahtuu. Homma toimii loistavasti ja tiivistää tiukkojen paikkojen tunnelmaa entisestään.
Pelattavuus
Täytyy myöntää, että Onin koodaajat ovat tehneet miehen työn, sillä 3d-räiskinnän ja sujuvan lähitaistelun naittaminen samaan peliin tuntuu lähes mahdottomalta tehtävältä. Oni onnistuu kuitenkin tässä lähes virheettömästi eikä turpasaunan tarjoaminen vastustajalle ole koskaan ollut näin helppoa ja hauskaa. Pelattavuus on alusta lähtien hanskassa loogisten kontrollien ja pätevän harjoitusmoodin ansiosta.
Ensimmäisen kentän aikana pelaajaa ohjataan kädestä pitäen oppimaan hieman tavanomaista monipuolisempi hahmon kontrollointi. Vaikka kontrollinappeja ei ole sen enempää kuin yleensä, niiden monipuolinen ja luova käyttö vaatii hieman treeniä. Hahmon ohjaaminen toimii kuten normaalistikin, eli näppäimistöltä annetaan juoksusuunta ja hiirellä tähdätään sekä käännetään päätä. Vasemmasta hiiren korvasta lyödään tai ammutaan ja oikeasta potkitaan. Lisäksi pelaaja voi hypätä, kyyristyä, tehdä voltteja, kärrynpyöriä, kuperkeikkoja, syöksyjä, erilaisia heittoja sekä käsilukkoja ja vaikka mitä, eli liikerepertuaari on todella kattava. Erilaisia lyöntejä, potkuja, heittoja ja niiden yhdistelmiä on valtavat määrät ja pelin edetessä Konoko oppii jatkuvasti lisää erikoisliikkeitä.
Pelin rakenne on melko tyypillinen räiskintäpelille. Alussa sankarittarelle annetaan jokin tehtävä, kuten esimerkiksi saada kiinni pakeneva rikollinen. Pelaajaan ollaan jatkuvasti radioyhteydessä tehtävän aikana ja tavoitteet muuttuvatkin usein lennosta. Yleensä kuitenkin riittää kun juoksee kohti kompassin antamaa suuntaa ja neutraloi vastaan juoksevat viholliset, sillä pelin ongelmat rajoittuvat enimmäkseen nappien paineluun. Kenttien interaktiivisuus rajoittuukin tietokoneterminaalien näpräykseen ja lukittujen ovien aukomiseen.
Vaikka pelin pääpaino on aseettomassa lähitaistelussa, löytyy siitä toki mukavasti kättäpidempääkin. Toinen toistaan tuhovoimaisempia aseita on noin kymmenen, joiden lisäksi pelistä löytyy muutamia erikoistavaroita kuten terveyttä lisäävä injektioruiske, näkymättömyysviitta ja energiasuoja. Aseet ovat poikkeuksetta tyylikkäitä ja osa jopa omaperäisiä, mutta silti mieluummin tulee hakattua viholliset jos suinkin mahdollista. Niin hubaa se on… ja kortilla olevat panoksetkin säästyvät.
Viholliset tarjoavat kelpo vastuksen, mutta yleensä vain mies- ja varusteluylivoiman turvin. Tekoäly on suurimman osan aikaa suht toimivaa, mutta mitään järjen riemuvoittoa ei kannata odottaa. Yleensä viholliset juoksevat suorinta tietä pelaajan syliin suuremmin mutkittelematta, mutta on niilläkin hetkensä. Ajoittain ovelasti kulmien taakse väijyksiin jäävät ja panoksia taiten väistelevät vastustajat saavat kiitosta.
Oni ei anna pelaajalle mahdollisuutta tallettaa peliä koska haluaa, vaan jokainen tehtävä on jaettu muutamaan osaan, joiden välissä tilanne tallentuu automaattisesti. Kokonaisuus ei ole totaalisen ärsyttävä, mutta kyllä silti tallentaisin silloin kun itse haluan. Varsinkin kun loppupään kentät alkavat olemaan todella laajoja eikä vastuskaan enää ole sieltä helpoimmasta päästä. Samaa kentänpätkää saattaa pahimmillaan joutua tahkomaan useita tunteja ja mukava pelailu muuttuu äkisti turhauttavaksi pakkopullaksi.
Yhteenveto
Oni on vikoineenkin melko hyvä peli. Sen omalaatuinen tyyli, viilattu pelattavuus, komeat kentät ja tuoreen tuntuinen idea kantavat hyvin ja tarjoavat PC- pelaajalle harvinaista herkkua. Muutamat pahat kömmähdykset ulkoasussa sekä kenttien yllätyksettömyys ja yksitoikkoisuus, tallennusmahdollisuuden puute sekä lopun liian vaikeat kentät erottavat Onin kuitenki totaalisen huippupelin arvonimestä.
Kyseessä on kuitenkin PC:lle lähes täysin uuden tyylinen peli. Meitä PC- pelaajia ei nimittäin pahemmin ole hemmoteltu Tekkenin tyylisillä tappelupeleillä ja Oni tarjoaakin oivaa apua kyseiseen puutostilaan. Mikäli koneestasi löytyy tarvittavaa potkua ja tyylikäs, konsolityylinen mättäminen lämmittää sydäntäsi, on Oni varmasti puutteineenkin mieleinen peli.
Teppo Lähtinen
