Arvostelija: Teppo Lähtinen
Pelityyppi: Seikkailu- ja roolipelit
Julkaisija/kehittäjä: Microsoft
Kotisivut: http://www.dungeonsiege.com
Laitteistovaatimukset: 333 MHz prosessori, 128 Mt RAM, 8 Mt 3D-näytönohjain, 1 Gt vapaata kiintolevytilaa
Testattu: Athlon 1,4 GHz, 256 Mt RAM, GeForce2 Ultra
Arvosteluversio: Myyntiversio

Klikkaa ja tarkista tämän pelin hinta Vertaa.fi:ssä!

Todettakoon nyt heti tähän alkuun, että Dungeon Siege ei ole roolipeli. Juu ei. Kaukana siitä, eikä se ole edes Baldur's Gaten tyylinen tietokoneella pelattava mukarope, vaan lähinnä se muistuttaa Diablon hektistä ja toiminnantäyteistä hack'n slash -pelityyliä. Roolin pelaaminen toisin sanoen keskittyy vain sopivien varusteiden pukemiseen ja mieleisten aseiden/loitsujen valintaan. Sitten pätkitään tajunnan räjäyttävät määrät vastaan juoksevia hirvityksiä, noustaan kokemustasoja, kerätään kaikki irtaimisto mukaan ja ehkäpä jopa pelastetaan siinä samalla maailma.



Ehbin tavanomaistakin perinteikkäämmässä fantasiamaailmassa ei mene hyvin. Paha on valloillaan ja ihmisyyden viimeiset rippeet taistelevat eloonjäämisestään tyhjästä ilmestyneitä perusilkeitä örkkijoukkoja (Krugit) vastaan. Pelaaja on tietenkin täysin nolla maanviljelijä, joka kesken arkisen perunamaan kuokinnan päättää ihailtavalla päättäväisyydellä nykäistä ruosteisen tikarin handuun ja pistää asiat kotikonnuilla jälleen ojennukseen. Katalyyttinä tähän tulevan maailmanpelastajan spontaaniin päätökseen on tietenkin naapurin tuskallinen kuolema omille käsivarsille. Herkkää ja ah, niin omaperäistä.

Upeat metsämaisemat ovat jotain sellaista mitä kuvat eivät pysty kertomaan.

Oman avatarinsa saa muokata ennen pelin alkua mieleisekseen muuttamalla sukupuolen, naamarin ja asustuksen omaa silmää miellyttäväksi. Mitään taitoja, rotuja, ammatteja tai muita perinteisiä roolipelimuuttujia ei kuitenkaan joudu alussa pohtimaan, sillä hahmo kehittyy muinaisen Dungeon Masterin tyyliin juuri niissä ominaisuuksissa joita pelaaja käyttää. Eli mikäli pelin alussa tarraa siihen ruosteiseen tikariin ja alkaa mätkiä sillä metsän eläviä, niin lähitaistelukyky ja fyysinen voima alkavat kehittyä muita ominaisuuksia ja taitoja vikkelämmin. Jos taas käteen tarttuu mieluummin jousi tai jopa taikakirja, niin näppäryys ja kaukotaistelukyvyt tai vastaavasti äly ja sitä myöten manavarannot ovat pääasiallisesti kehittyvät ominaisuudet. Fiksussa systeemissä mikään ei periaatteessa ole mahdotonta, ja esimerkiksi velhoksi erikoistunut hahmo voi halutessaan treenata voimiaan lähitaistelussa niin, että jaksaa pukeutua 21 voimapistettä vaativaan levyhaarniskaan. Vastaavasti ankara kahdenkäden miekalla huitova barbaari voi harjoitella jousiammuntaa ja loitsimista. Näin siis periaatteessa, mutta kokemus kertoo, että moneen asiaan keskittyneet hahmot eivät loppupeleissä ole oikein missään tarpeeksi hyviä.

Pelaaja ei joudu kuitenkaan pelastamaan maailmaa yksin, vaan kyytiin voi matkan varrelta blokata maksimissaan seitsemän kaveria, jotka lähes poikkeuksetta ruinaavat kahisevaa korvaukseksi seurastaan. Ryhmän muotoa, hahmojen asettelua ja taistelutyyliä voi yrittää säätää mieleisekseen, mutta itse ainakaan en joutunut koko pelin aikana pahemmin näihin asetuksiin koskemaan.

Kaikenkarvaista kamaa löytyy joka lähtöön.

Omien kavereiden reitinhaku pätkii ja tekoäly on vähintäänkin kamalaa, teki ryhmäsäädöille sitten mitä tahansa. Eniten päähän otti, että esimerkiksi jousimiehet eivät noteeraa vihollista viholliseksi ennen kuin se tekee vahinkoa johonkin oman ryhmän jäseneen. Toisin sanoen pitkän kantaman aseiden hyvä puoli jää vähän turhaksi, jos niillä ammutaan vasta kun vihollinen on lyöntietäisyydellä. Toki jokaista hahmoa voi yrittää käskyttää henkilökohtaisesti erikseen, mutta kuka sitä pidemmän päälle jaksaa, kun vihollisia on pelissä yhteensä ehkä kahdeksansataa miljardia, toiminta nopeatempoista ja ruudunpäivitys pätkivää. Kyllä jotain oma-aloitteisuuttakin pitäisi sentään olla. Pausetilassakin voi yrittää jotain säätää jos mielenkiintoa riittää, mutta ylivenytetyt taistelut olivat muutenkin välillä viedä järjen päästä pituudellaan. Jotain älliä porukalla silti taitaa olla, sillä kun koko ryhmä on valittuna ja pelaaja komentaa juomaan parannusjuoman, vain ne, joilla on alle puolet kestoa jäljellä kulauttavat sen monessa pelissä aikaisemminkin esiintyneen punaisen ihmejuoman huiviinsa.

Isommat vastukset tuovat mukavaa piristystä pikkunilkkien jatkuvaan lahtaukseen.

Kun Dungeon Siegen muka eeppinen sankaritarina sitten vihdoin pääsee alkamaan, niin ensimmäiseksi silmiin pistää pelin aivan naurettavan muikeat grafiikat. Ja turha silmäillä noita kuvakaappauksia tässä välissä yhtään. Ne nimittäin eivät kerro pelin kuolan eritystä lisäävän upeasta visuaalisuudesta paljon mitään. Hahmografiikat ovat todella yksityiskohtaisia ja pikkutarkkoja. Kaikki päälle puetut varusteet näkyvät, eikä runsaassa animoinnissakaan ole pahemmin parantamisen varaa. Dynaamiset varjot ja muut graafiset kikkailut luovat oivaa tunnelmaa, mutta ne maisemat... Pelin alussa oleva metsä, sen tiheä ja vaihteleva aluskasvillisuus, tuulen voimasta huojuva puusto, upeasti lehvästön läpi siivilöityvät valonkajastukset, kristallinkirkkaat tekstuurit ja tarkkaan mietitty väriskaala yhdistettynä hienosti toteutettuihin visioihin pistävät peligrafiikoiden standardit kokonaan uusiksi. Ja mikä parasta, sitä maisemaa vain riittää ja riittää vaikka kuinka taapertaisi eteenpäin. Missään vaiheessa ei ladata uutta tasoa, vaan koko pelimaailma on yksi valtava alue, joka jatkuu saumattomasti pelin alkumetreiltä aivan loppuun asti.

Saattaa kuulostaa uskomattomalta, mutta totuus on tarua karumpaa. Pelialue nimittäin on rajoittuneen kapea putki, jossa kävellään juuri sinne, minne pelin tekijät ovat karttaa suunnitellessaan päättäneet. Laajat ulkomaisemat ovat vain taitava trikki ja silmänlumetta. Missään vaiheessa pelaajalle ei anneta kuin tasan yksi etenemisvaihtoehto ja siinä se. Yksioikoisen suoraviivaiseen etenemiseen puutuu melko nopeasti, sillä pelaamisesta puuttuu täysin se tietty liikkumisen ja tekemisen vapaus, jota näissä peleissä pitäisi ehdottomasti olla. Sisältö kuivuu nopeasti monotoniseksi itsensä toistamiseksi, jossa pelaaja tappaa kymmenittäin päälle rynniviä vihollisia, kerää niiltä tippuneet arvotavarat talteen, kävelee muutaman kymmenen metriä putkessa eteenpäin, tappaa jälleen pirusti vihollisia, ottaa taas kamat parempaan talteen, kävelee jälleen pari askelta jne. jne.



Aivan näin kärjistetty tilanne ei ehkä ole, sillä aina välillä monotonisuutta rikkoo joko isompi päämonsu tai saapuminen johonkin kaupunkiin tai muuhun asuttuun paikkaan, jossa voi tietenkin vaihtaa matkalta mukaan tarttuneet vermeet rahaksi ja hankkia uusia tilalle, värvätä lisää porukkaa ryhmäänsä, ostaa rahtimuulin tavaran kantamista varten, puhua muutaman lauseen tyhjänpäiväistä läppää tönkkönä paikoillaan seisoville ihmisille ja ehkäpä saada joitain pieniä lisätehtäviäkin suoritettavakseen. Tehtävät ovat poikkeuksetta simppeleitä, eivätkä vaadi kuin tietyn tavaran löytämistä tai vihollisten teurastamista tyyliin: Tapa kellaristani jättiläisrotat, niin saat kaikki rojut siellä olevista laatikoista.

Läheltä tiirattaessa hahmojen päällä olevat varusteet erottuvat hienosti.

Suurin mielenkiinto tämän kaltaisissa peleissä on ehdottomasti oman hahmon kehittäminen ja elämää mahtavampien varusteiden hankkiminen. Ikioman supersankarin jumalaisilla ja ennen kaikkea itse ansaituilla kyvyillä on sitten kiva pistää vihollista oikein vihalla poikki ja pinoon. Dungeon Siegen tapauksessa ei ainakaan minulle valitettavasti syntynyt Diablo -oireyhtymän mukaista riippuvuutta hahmojen kehittämiseen.

Erilaista tavaraa kirveistä sormuksiin ja kypäristä kenkiin on ihan mukavasti ja kaikenkarvaista taikahärdelliäkin löytyy päivää piristämään aina sopivin väliajoin, mutta silti jokin pelin systeemissä vain ei loksahda niin, että olisi pakko vielä koluta tuo seuraava huone josko sieltä vaikka löytyisi se salamavahinkoa antava Murska Vasara +20. Ehkä sekin vaikuttaa, että suurempaan ryhmään ei jaksa kiintyä niin henkilökohtaisesti. Pelin yksikseen pelattava alkupää jäikin positiivisempana mieleen. Velhot jäivät ainakin minulla aivan sivustakatsojan rooliin, sillä vaatimattomat kaksi pikaloitsupaikkaa rajoittivat toiminnan lähinnä parannustaikojen heittämiseen. Toki tähänkin löytyy apu pikanäppäimistä, mutta silti maageista puuttuu se tuomiopäivän ase -henkisyys, joka löytyy vaikkapa D&D-pelien mahtavista loitsukoneista valtavine tulipalloineen.

Pahimmillaan taistelut menevät totaaliseksi sekamelskaksi.

Dungeon Siege on ihan reipashenkinen ja erittäin kaunis mättöpeli muutaman illan ratoksi, mutta ainakin minä huomasin hyvinkin nopeasti pelaavani sitä vain ja ainoastaan sen yltiömakeiden grafiikoiden ja hienojen maisemien takia. Diablon hekumalliseen splattermeininkiin ei ylletä, ja varsinkin ympäristöjen ovelasti piilotettu rajoittuneisuus alkaa tietyssä vaiheessa todella syödä miestä. Liika suoraviivaisuus ja paperinohut tunnelma nakertavat ennemmin tai myöhemmin pomminvarmasti pelaamisen riemun kaikilta muilta paitsi kaikkein innokkaimmilta hack'n slash -pelien ystäviltä. Jos olet uutta roolipeliä etsimässä, sijoita rahasi muualle, sillä tämä suoraviivaisen toiminnan ystäville suunnattu peli sijoittuu lähinnä jonnekin Diablon ja R-typen välimaastoon.

Toki yksinpelin lisäksi tarjolla on myös kimppakivaa joko tiimityöskentelynä tai toisia vastaan. Pelialueena voi käyttää joko yksinpelikampanjan maisemia tai varta vasten moninpeliä varten suunniteltua erillistä Utraean Peninsulaa. Se vähä mitä ehdin kaverin kanssa lähiverkossa kokeilla, antoi ymmärtää, että isommalla porukalla Dungeon Siege saattaisi olla reippaasti yksinpeliä viihdyttävämpää ajanvietettä. Peliin on tässä hieman myöhemmin tulossa myös editori, jonka avulla pitäisi olla mahdollista säätää lähes kaikkia pelissä olevia juttuja täysin mieleisekseen. Aika näyttää josko vaikka joku osaava harrastelijaporukka tekisi DS:n enginellä ihan oikeankin tietokoneroolipelin.

Dungeon Siege -demo

Teppo Lähtinen
Peliplaneetta.net