Arvostelija: Teppo Lähtinen
Pelityyppi: 3D-räiskintä- ja toimintapelit
Julkaisija/kehittäjä: Ubi Soft
Kotisivut: http://www.ghostrecon.com
Laitteistovaatimukset: 450 MHz, 128 Mt RAM, 16 Mt 3D-näytönohjain, 1 Gt kiintolevytilaa
Testattu: Athlon 1,4 GHz, GeForce2 Ultra, 256 Mt RAM
Arvosteluversio: Myyntiversio

Klikkaa ja tarkista tämän pelin hinta Vertaa.fi:ssä!

Asensin juuri pari viikkoa sitten, ihan nostalgisista syistä, koneelleni Red Storm Entertainmentin Rainbow Six: Rogue Spearin. Vanha pelihän se on - ruma ja kaikkea, mutta sen jännittävä hiiviskely ja realistisen oloinen, strategista tiimityötä vaativa terroristimetsästys sai kuitenkin innostuksen pelityyppiin jälleen herämään. "Ai että kun tähän tehtäisiin kunnollinen jatko-osa nykyaikaisilla grafiikoilla" tokaisi eräs vieressäni istunut kaverini ja samassa, kuin tilattuna, postiluukusta kolahti lattialle tietokonepeli. Sen kannessa luki Ghost Recon.



Ghost Recon on epäsuoraa sukua Rainbow Six -sarjalle, ja vaikka pelityyli onkin enemmän kuin tuttu juttu sarjan vanhoille faneille, löytyy eroavaisuuksia sateenkaaripeleihin reilusti. Tällä kertaa ei taistella terrorismia vastaan, vaan pelaaja on osa yhdysvaltalaista eliitti-iskuryhmää, jonka tehtävänä on suorittaa nopeasti ja tehokkaasti äärimmäisen vaativia iskuja kaukana vihollislinjojen takana. Tällaisia iskuja vaaditaan vuonna 2008 kun Venäjän äärinationalistit ovat päättäneet vallata entisestä Neuvostoliitosta aikoinaan irtautuneet valtiot takaisin punalipun alle ja maailmanpoliisin on aika ottaa tilanne haltuun.

Kokemuksen karaisemat spesialistit ovat kovaa tavaraa.

Peli koostuu lineaarisesti etenevästä, viidentoista tehtävän pituisesta kampanjasta. Jokaisessa kentässä on suoritettava vaaditut tavoitteet, jotta pelissä pääsee etenemään, eikä epäonnistumista siis hyväksytä kuin korkeintaan ylimääräisissä lisätavoitteissa. Tehtävät vaihtelevat panttivankien pelastamisesta, sillan räjäyttämisestä ja tankkisaattueista tiukkoihin korttelitaisteluihin, YK-sotilaiden suojaamiseen sekä sukellusveneiden tuhoamiseen. Tapahtumapaikat ovat vaihtuneet Rainbow Six -pelien ahtaista ja tiukan rajatuista sisätiloista enimmäkseen avariin ulkomaisemiin. Metsät, suot, vuoristot, pellot, erilaiset kaupungit ja muut vastaavat miljööt tarjoavatkin piristävää vaihtelua jatkuvalle nurkkien taakse kyttäämiselle ja käytävien mittaamiselle. Kaikki suoritetut tehtävät voi jälkeenpäin pelata uudelleen joko alkuperäisellä-, tiedustelu- tai tapa kaikki -tavoitteilla. Vihollisten sijainti on uusilla pelikerroilla arvottu, joten uudelleenpelattavaa löytyy ihan mukavasti.

Ympäristön lisäksi toinen suuri muutos on Rainbow Sixeissä monia turhauttaneen tehtävien etukäteissuunnittelun uupuminen. Ghost Reconissa riittää, kunhan ennen tositoimiin lähtemistä valitsee ja varustaa maksimissaan kuuden hengen iskuryhmään tarvittavat sotilaat. Porukkaa löytyy kiväärimiehistä ja räjähde-eksperteistä aina tarkka-ampujiin ja myöhemmin pelissä suoritetuilla lisätavoitteilla ansaittaviin "supersotilaisiin". Suoritetuista tehtävistä kertyy kokemuspisteitä, joilla voi parantaa äijien tarkkuutta, kuntoa, äänettömyyttä tai johtajuutta. Pientä roolipelimäisyyttä on siis havaittavissa, ja vanha kunnon omista välittämisen tunne on taas läsnä. Ennen kaikkea yllä mainitut sankarisotilaat ovat sellaisia tappokoneita, ettei niitä kovin helpolla viitsisi tapattaa. Varsinkaan kun tehtävienaikainen tallennuskin löytyy. (Jonka huomasin vasta viidennessä tehtävässä, helkkari sentään!)

Valaistus on puoli ruokaa kenttäsuunnittelussa.

Porukkaa kaitsetaan etukäteissuunnittelun sijaan tehtävän aikana pienestä karttaikkunasta, johon voi nopeasti läiskiä kavereille kävelyreittejä ja rintamasuuntia. Myös kevyitä seuratkaa, antakaa suojatulta tai edetkää tappioista välittämättä -käskyjä voi jaella tiimilleen jos siltä tuntuu. Rainbow Sixeissä pelaaja saattoi melkeinpä suunnitteluosan jälkeen nostaa jalat pöydälle ja katsoa miten jengi pärjää tositoimissa. Ghost Reconissa pelaajan osa on paljon suurempi, ja tapahtumat pysyvät jotenkin paremmin käsissä, kun on itse jatkuvasti siellä missä tapahtuu.

Vaikka tekoäly on hieman reikäinen ja sitä on melko helppo jallittaa, tarjoavat suojaan hyvin hakeutuvat ja nopeasti maihin tippuvat viholliset hyvän ja ennen kaikkea huomattavasti reilumman vastuksen kuin Rainbow Sixeissä. Vastustaja osuu harvoin ensimmäisellä tai edes toisella kudilla, ja "sinne päin" räiskimistä harrastetaan usein vaikka kohde ei olisi edes näkyvissä. Tämä luo roppakaupalla lisää tunnelmaa ja kiivautta tulitaisteluihin kun lyijyä sinkoilee edestä ja takaa, eikä suoranaiset lähikontaktitkaan johda läheskään aina siihen "nappi nanosekunnissa naamaan" -tilanteeseen.

Yksi suomalainen vastaa kymmentä ryssää vai mitenkä se meni...

Välillä omat kaverit tukkivat ahtaita oviaukkoja puskien väkisin päin, tunkevat tulitaistelussa tähtäimen eteen ja jumittavat mitä erinäisiin kentältä löytyviin esteisiin. Vihollisia taasen pystyy niittämään hieman liiankin helposti väijymällä selusta turvattuna hyvässä piilossa ja pitämällä sen verran ääntä, että kaikki lähitienoon vartijat rynnivät pää kolmantena jalkana suoraan tähtäimeen. Osittain skriptaukseen perustuva tekoäly ottaa välillä tosissaan kupoliin kun kartalle teleporttaa maagisesti lisää vihollisia heti kun selkänsä kääntää. Metsätehtävissä tämän vielä ymmärtää, mutta kun esimerkiksi lentokentän lennonjohtotornin tyhjentää huolellisesti ja varmistaa turvalliseksi, niin eikä mitä... sieltä niitä vihulaisia taas köpöttää kun hetken odottaa!

Sodan runtelemat kaupunkimaisemat ovat upeaa katsottavaa.

Nykyään kaikki pelit alkavat olla grafiikaltaan jo niin tolkuttoman upeita, ettei niiden kehuminen hienoiksi enää tunnu miltään. Mutta Ghost Recon on Hieno isolla H:lla. Polygoneja säästelemättä mallinnetut ja ammattitaidolla animoidut viholliset ovat upeaa katsottavaa, ja varsinkin elokuvamaisesti liioiteltuja kuolinanimaatioita tuntuu olevan loputtomasti. Laajat ulkoilmakentät ovat täynnä erilaisia puita, aluskasvillisuutta ja jopa ruohoa. Kerrankin kunnollisesti toteutettu valaistus ja tarkan luonnolliset maastotekstuurit tekevät maisemista välillä suorastaan maalauksellisen kauniita. Hyvät säätilaefektit vielä kruunaavat kokonaisuuden. Sade, sumu ja lumi ovat vanhoja tuttuja, mutta Ghost Recon tarjoaa vielä jotain ihan uutta - tuulen.

Miten niinkin mahtava asia kuin ilmamassojen liikkuminen sitten liittyy Ghost Reconin kaltaiseen, vakavasti otettavaan sotapeliin? Siinä vaiheessa kun allekirjoittanut huomasi, että pelin metsät huojuvat tuulen voimasta, pääsi kunnioituksen sekainen älähdys ilmoille kuin vahingossa. "Ei oo totta?!" Vihdoinkin metsät heräsivät oikealla tavalla eloon, eikä sen koettuaan vanhojen pelien pahvilavasteissa liikkumisen tunnetta enää pysty ottamaan vakavasti. Kasvillisuuden heiluminen ei kuitenkaan ole vain graafinen jippo, vaan pelattavuuden kannalta todella tärkeä elementti. Aikaisemmin ruudulla näkyvä liike oli yhtä kuin pelaajan päänahkaa havitteleva vihulainen, joka oli helppo napsia pois maisemia rumentamasta, mutta nyt joka puolella heiluvat oksat ja huojuva heinikko saavat pelaajan todella varpaisilleen. "Mikä tuolla vilahti?" "Olikohan se vihollinen?" "Ai... pelkkä puu..." Ainoa asia mikä muuten upeissa metsämaisemissa harmittaa, ovat pienet kalliopätkät, pusikot, kivet ja jopa polven syvyiset joen uomat joiden yli puhelinkioskin kokoinen, huippukuntoinen supersotilas ei yksinkertaisesti pysty tetsaamaan vaikka tankki ajaisi takaa.

Hyvin onnistuneet sääefektit luovat tunnelmaa.

Red Storm Entertainment on aina hallinnut tunteisiin ja tunnelmaan vaikuttavan, elokuvamaisen äänimaiseman teon, eikä Ghost Recon:kaan tuota pettymystä. Kuivat lehdet rapisevat ryömiessä, kaukaisuudessa kumisee tykistötuli, ukkonen jyrähtää, sadepisarat ropisevat auton konepellille, tuuli ulvoo ja aseet kalkattavat puhuessaan kuoleman kieltä. Venäläiset huutavat osuman saadessaan niin, että pelaaja varmasti uskoo sen tehneen kipeää ja kun napalmia tiputtavat hävittäjät tekevät ylilennon, se kuulkaa tuntuu luissa ja ytimissä asti. Erilaisia linnunlauluja, vaatteiden kahinoita, kävelyääniä ja muita yleensä niin ylimalkaisesti toteutettuja ääniä on tuhottomasti. Kuvankauniiden maisemien ja moniulotteisen äänimaailman yhdistelmä luo parhaimmillaan peleissä ennen kokemattoman upean audiovisuaalisen kokemuksen. Ja se on paljon se.

Musiikki on elokuvamaisen mahtipontista sankaripaatosta, ja se sopii pelin tunnelmaan niin hyvin kuin musiikki nyt peliin vain voi sopia. Tunnusteema jää päähän soimaan ja kuoleman kohdatessa surumielinen sävel saa kyyneleet silmiin. Ehkei nyt sentään, mutta tunnelman kannalta musiikit ovat erittäin onnistuneita kautta linjan.



Kun Ghost Reconin viimeinen tehtävä oli läpäisty ja loppuanimaatio pyöri ruudulla, oli tunnelma jotenkin omituisen haikea ja hieman samanlainen kuin todella hyvän elokuvan jälkeen teatterista poistuttaessa. Sitä alkaa ihmetellä miten se jo nyt loppui, mutta kun tarkemmin alkaa kelaamaan kaikkea siinä tapahtunutta, tajuaakin kuinka pitkä leffa se loppujenlopuksi olikaan. Ja lisää olisi kuitenkin maistunut vaikka vessahätä iski jo kaksi tuntia aikaisemmin eikä popcorniakaan riittänyt kuin ensimmäiselle vartille.

Kampanja olisi todellakin voinut olla pidempi, mutta ainakin ne kaikki neljä iltaa jotka pelin läpäisemiseen menivät, tarjosivat tunteita ja elämyksiä laidasta laitaan. Tehtävien uudelleenpelattavuus uusilla tavoitteilla pidentävät toki pelin ikää hetkeksi, mutta tarjolla oleva nettipeli ja eritoten mukana tuleva tehtäväeditori avaavat vasta ne todelliset mahdollisuudet pelin eliniän lisäämiseksi. Jotenkin pelistä kuitenkin jäi nälkäinen olo... eikä sitä tyhjyyttä välttämättä täytä kuin Rainbow Six 3, jonka mahdollisesta valmistumisesta ei ole mitään tietoa. Täytyy vain toivoa.

Ghost Recon -demo

Teppo Lähtinen
Peliplaneetta.net