Kun jostain popkulttuurin kuolemattomasta ikonista päätetään ykskaks tehdä peli, on epämääräisen mälsä lopputulos enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Juuri tähän hätään en pysty keksimään yhtään hyvää ja lähiaikoina julkaistua tämän säännön vääräksi todistavaa lisenssipeliä (vaikka niitä varmasti on), mutta muun muassa juuri pari viikkoa sitten arvostelemani Spider-Man on loistava esimerkkitapaus hienon hahmon tai nimikkeen lahjakkaasta raiskaamisesta ja hyvien mahdollisuuksien hukkaan heittämisestä.
Kolmen kopla
 |
| Selkä seinää vasten ja syli täynnä alieneita. Ei hyvä. |
Rebellionin käsialaa oleva ensimmäinen Aliens vs. Predator oli kuitenkin laatukamaa ja tutustutti päättömään ramboiluun tottuneet FPS-pelaajat täysin uuteen tunteeseen - pelkoon. Elokuvien hyvin kapturoitu synkistelevä tunnelma ja kerrasta-poikki -vaikeustaso tallennusmahdollisuuden puutteen kera (joka kuitenkin lisättiin peliin myöhemmin päivityksenä) saivat varsinkin sotilaalla pelattaessa hikinorot valumaan pelaajan ohimoilla. Toki pelissä oli omat puutteensa, mutta nyt No One Lives Forever -pelistä tunnetulla Monolithilla on oivat mahikset korjata ensimmäisen osan vikoja ja tarjota pelaajille entistäkin synkempi, kauhistuttavampi ja monipuolisempi kokemus.
Peli on edeltäjänsä tapaan jaettu rotujen (ihminen, alien ja predator) mukaan kolmeen reippaasti toisistaan eroavaan kampanjaan, joissa kussakin on seitsemän tehtävää. Tällä kertaa tehtäväsarjat kuitenkin nivoutuvat yhtenäisen juonikuljetuksen ansiosta tiiviisti toisiinsa siten, että ensimmäisen osan irtotehtävätunnelmasta ollaan päästy tehokkaasti eroon.
Pulssikivääri? Check!
Ensimmäisen osan ehdoton helmi oli sotilaalla pelattava kampanja, jota ainakaan minä en kovin helpolla yksin pimeässä huoneessa pelannut. Häiriintyneen pelottava tunnelma ja uhkaava ilmapiiri tarjosivat pelaajalle sellaista kauhumannaa, ettei paremmasta väliä, ja samaa herkkua on jälleen tarjolla kun yhteydet siirtokuntaplaneetta LV-1201:een ovat katkenneet. Hätäsignaalin jälkeen mitään merkkejä eloonjääneistä ei ole saatu, joten nippu kovaksikeitettyjä mariineja lähetetään tietenkin tutkimaan tilannetta, hutkimaan ötöjä ja evakuoimaan mahdolliset eloonjääneet parempaan talteen.
 |
| Minigun näyttää ja kuulostaa asialliselta. Vaviskaa avaruuden turhikset. |
Vaikka kaikki tietävät mitä tuleman pitää, valtaa tutun turvaton tunne pelaajan heti alkumetreillä. Pimeät käytävät, himmeät hätävalot, välkkyvät strobot, alati naksuttava liikkeentunnistin, sihisevät savupurkaukset sekä joka puolelta kuuluvat uhkaavat äänet tekevät tehtävänsä. Ensimmäiset kentät ovat täydellistä adrenaliinipumppua parhaimmillaan, ja jokaista odottamatonta rasahdusta pelästyy ihan oikeasti. Kun sitten toiminta yhtäkkiä alkaa, on ihan sama onko kädessä pulssikivääri, haulikko, liekinheitin tai vaikka miniguni ja sinko, sillä ei niihin avaruuden vikkeliin perkeleisiin kuitenkaan osu. Paniikissa seinille räiskityt pitkät sarjat, ympyrää juokseminen sekä muut primitiivireaktiot ääneen huutaminen mukaan luettuna puskevat väkisinkin pintaan, ja hätääntyneenä pimeässä juostessa kuolema on jatkuvasti kosketusetäisyydellä. Kun olkalampun akku alkaa vielä vedellä viimeisiään ja kaikki soihdutkin tuli tuhlattua jo edellisessä kentässä, alkaa äitiä tulla nopeasti ikävä.
Kenttiin on mahdutettu muutamia nerokkaita ja melkeinpä ikimuistoisia kohtauksia niitä sen enempää tässä kuitenkaan spoilaamatta. (Yllätyksellisyys on pelin ehdoton suola.) Jännitys ja kauhu tosin muuttuvat loppua kohden enemmänkin splatteriksi ja perinteisemmäksi toiminnaksi, mutta tatsi on kaikesta huolimatta jatkuvasti läsnä, eikä mauttomuuksiin tai tyylittömyyksiin sorruta. Ehdotonta kulttikamaa.
Täydellinen ase
Alienilla pelattava kampanja on kehittynyt reippaasti hankalaan pelattavuuteen, liian heikkoon pelihahmoon ja tylsiin kenttiin kompastuneeseen edeltäjäänsä nähden. Ensimmäisessä tehtävässä pelaaja ohjaa juuri munasta kuoriutunutta, limaista facehuggeria, jonka elämäntehtävänä on tietenkin löytää sopiva isäntäolio, jonka sisällä pikkualien sitten saisi rauhassa kehittyä. Avuttomana minimonsterina katoissa ja seinissä kipittäminen on varsin hauskaa touhua, eikä pahaa aavistamattoman uhrin etsiminen ole yhtään pöljempää touhua. Vartijan kohtaaminen silmästä silmään tietty tarkoittaa hengen lähtemistä, mutta odottakoon vaan...
 |
| Whoooplashh - maista häntää kurja ihminen. |
Toinen vaihe alkaa tietenkin isäntäraukan rintalastan läpi purskahtamisesta, joka sekin on toteutettu mieltä ylentävällä pieetillä. Pelaaja on edelleen pieni ja heiveröinen, vielä puolitiessä oleva vauva-alien, joten varjoisat nurkat ja ilmastointihormit ovat ainoa oikea reittivalinta. Ääni kuitenkin muuttuu kellossa kunhan pelihahmo kasvaa ravintoa löydettyään täysimittaiseksi alieniksi - täydelliseksi aseeksi.
Voiman ja kuolemattomuuden tunne on uskomaton kun vipeltää tuhatta ja sataa pitkin lattiaa, seiniä ja kattoja silputen säälittävän tehottomilla pulssikanuunoillaan paniikissa ympäriinsä ruiskivat viholliset puoli huolimattomasti kilon kimpaleiksi. Piiskahäntä sivaltaa, ihmiset anelevat armoa ja ovetkin saa säpäleiksi käsivoimin. Hahaa! Tässä on asennetta! Uhrit vain poskeen ja kestopalkki senkuin kasvaa. Tällaista on siis olla ravintopyramidin huipulla... Huisia!
Uusi loikkahyökkäys tekee alienista todellisen tappokoneen, sillä paristakymmenestä metristä alle sekunnissa uhrin jauhelihaksi muuttaminen on paitsi tehokas, myös suorastaan pelottavan tyydyttävä tapa hoitaa viholliset pois päiviltä. Myös ruudun reunoilla näkyvät suuntavaistoa ylläpitävät nuolet helpottavat välillä pään pyörälle pistävää rakenteissa kiipeilyä. Alien-kampanja tarjoaa hauskaa ja vauhdikasta vaihtelua ahdistavan sotilasteeman vastapainoksi, eikä täydellisen tappokoneen leikkiminen ole ollenkaan hassumpaa ajanvietettä.
Heikoin lenkki
 |
| Predator was here. |
Pelin kolmas kaveri on tietenkin predator, tuo ylivoimaiseen teknologiaan luottava, kalkkarokäärmeeltä kuulostava avaruuden ruma päänahanmetsästäjä. Ensimmäisestä osasta vieläkin tappavammaksi viilattu predator saalistaa näkymättömänä, parantaa kesto- ja energiatilannettaan käden käänteessä, hyppii valtavia loikkia ja havaitsee niin alienit kuin ihmisetkin neljän erilaisen näkömoodin avulla valaistuksesta riippumatta. Kaiken lisäksi futuristista tulivoimaa riittää vaatimattomista ranneveitsistä ja keihäästä aina maaliin hakeutuvaan plasmatykkiin, bumerangin tavoin toimivaan heittokiekkoon, tarkkaan keihästykkiin, verkkoaseeseen ja vaikka mihin.
Valitettavasti kyseessä ei ole välineurheilu, joten predatorin kampanja jää selkeästi pelin heikoimmaksi lenkiksi. Avarat ulkoilmakentät eivät näytä hieman vanhahtavalla LithTech-grafiikkamoottorilla oikein hyviltä, eikä tehtävissä muutenkaan ole tarvittavaa jännitettä. Mitä nyt hypitään rumasta puusta toiseen, yritetään pysyä mahdollisimman näkymättömänä ja isketään pahaa aavistamattomien, ympäriinsä haahuilevien sotilaiden kimppuun mahdollisimman kaukaa ja mahdollisimman hiljaa. Mielenkiintoisilla leluilla on kiva leikkiä hetken, mutta kahden muun rodun ylivoimaisen munakas asenne jää predatorilta uupumaan.
Klaustrofobista grafiikkaa ja synkkiä soundeja
 |
| Predatorin neljä erilaista näkömoodia helpottavat kohteiden havaitsemista. |
Esikuvana toimineiden elokuvien maailma on vangittu peliin loistavasti, eikä Aliens vs. Predator 2:n graafinen anti jätä paljon toivomisen varaa. Varsinkin synkän rähjäiset ja klaustrofobisen ahtaat sisätilat ovat todella onnistuneen näköisiä. Sinne tänne ripotellut skriptatut tapahtumat ja tehokas valojen, varjojen ja muiden efektien käyttö luo mainion fiiliksen. Ihmishahmot ovat sarjakuvamaisia kasvoja lukuunottamatta ihan siistejä, mutta predatorit ja varsinkin onnistuneesti animoidut alienit ovat todella hyvän näköisiä. Eri osumapaikkoihin reagoivat alienit sätkivät kuollessaan hienosti ja jalat sohjoksi ammuttunakin raahautuvat vielä pelaajaraukan kimppuun. Pientä miinusta tulee kuitenkin nopeasti ilmaan haihtuvista ruumiista.
AvP2:n äänimaailma tukee onnistuneesti pelin ahdistavaa ulkoasua. Tummasävytteiset musiikit vaihtuvat pelitilanteiden mukaan luoden elokuvamaista tunnelmaa siten, että tiedossa olevaa uhkaavaa tilannetta ehtii jännitysbiisin alkaessa panikoida muutaman sekunnin ennen toiminnan räjähtämistä silmille. Toimivan musiikin lisäksi ahdistavat taustaäänet saavat pelaajan sydämen pumppaamaan muutaman ylimääräisen verilitran, eivätkä ympäriltä kantautuva alienien piinaava sihinä tai predatorien kalkkarokäärmemäinen kalina ainakaan pelaajan pulssia rauhoita.
Se täytyy kokea!
Aliens vs. Predator 2 sisältää periaatteessa kolme täysin toisistaan eroavaa, legendaarisiin elokuviin perustuvaa lyhytpeliä. Predatorin osin liian yllätyksetön kampanja tarjoaa pelaajalle kaikkein vähiten, mutta kaksi muuta enemmän kuin korvaavat sen pienet puutteet. Sotilaan pelonsekainen täyspaniikki ja alienin vastusta halveksiva ylivoimaisuus ovat tunteita, jotka jokaisen toimintapelaajan tulisi kokea henkilökohtaisesti. Predatorin löysähkön kampanjan lisäksi valittamista ei pahemmin löydy. Satunnaista bugittamista kuten peli-cd:n tunnistamatta jättämistä, kaatuilua ja kenttien lataukseen jämähtämistä ilmeni silloin tällöin, mutta ehdottomasti eniten ärsytti pelaajan ajoittainen kenttärakenteisiin jumiutuminen siten, ettei irti päässyt kuin räjäyttämällä itsensä hengiltä tai lataamalla aikaisemman tilanteen.
Monolithin jatko-osa on kaikista ennakkoepäilyistä huolimatta erittäin onnistunut ja monin osin jopa reippaasti parempi räiskintäpeli kuin klassikkoasemassa oleva edeltäjänsä. Vaikka yksinpelikampanjat sinänsä eivät ole mitenkään pituudella pilattu, riittää eri vaikeustasoissa pelattavaa varmasti tarpeeksi kovimmallekin avaruusmariinille. Ja moninpelissä riittää ammuttavaa vielä pitkään tallennusmahdollisuutta vaille olevan hardcore-vaikestasonkin läpäisseille täyskahjoille.
Aliens Vs. Predator 2 -demo (yksinpeli)Aliens Vs. Predator 2 -demo (moninpeli)Teppo Lähtinen
Peliplaneetta.net
Arvostelija:
Teppo Lähtinen
