L.A. Noire on varmasti vuoden eniten kohua aiheuttanut peli. Jo ennakkoon netissä kohistiin milloin murhattujen pikkutarkasti mallinnetuista alapehkoista, milloin taas pelin vallankumouksellisesta kasvoanimaatiosta.
Ja olihan se pelikin hyvä. Jotkut onnettomat odottivat 50-luvun
Grand Theft Autoa ja pettyivät karvaasti. Minä taas sain tiukan ja toimivan noire-seikkailupelin, jota tuettiin vielä tiukalla ja toimivalla ladattavalla sisällöllä. Pc-miehet jäivät kuitenkin nuolemaan näppejään, ja pitkään näytti siltä, että nuoleskeluksi se homma jäisikin, sillä pelin kehitystiimi siirtyi historiaan hyvin pian pelin ilmestymisen jälkeen.
 |
| Jos etsiväntyö ei kiinnosta, voi myös vastailla radion välityksellä tuleviin hälytyksiin, joiden kautta pääsee ratkomaan pankkiryöstöjä, jahtaamaan taskuvarkaita ja harrastamaan takaa-ajoja. |
Team Bondin legendaarisen huonosta työilmapiiristä ja draamasta on puhuttu jo paljonkin, joten ei siitä tällä kertaa enempää, mutta
L.A. Noiren maine kulttipelinä oli valmis. Niinpä olikin kiva yllätys, kun Rockstar lopulta jo syksyn puolella ilmoitti, että peli tultaisiin julkaisemaan myös pc:llä - vieläpä kaiken lisäsisällön sisältävänä täydellisenä painoksena.
Puoli vuotta myöhemmin
L.A. Noire on todellakin jo pelimaailman mittapuulla wanhaakin wanhempi teos. Onhan se peräisin peräti toukokuulta! Tämä aiheuttaa tietenkin sen, että kaikki pelistä vähänkään kiinnostuneet konsolin omistajat ovat sen varmasti jo pelanneet, samaten kuin todennäköisesti myös sen ladattavat lisätehtävät, joita peliin julkaistiin kesän mittaan. Heille pc-versio ei tarjoakaan mitään erikoista, se nimittäin vain kasaa yksiin kansiin kaiken lisäsisällön ja tarjoilee pelin myös konsolirajoitteisille. Niinpä pelinsä jo pelanneet voivatkin painaa Ctrl+W:tä ja siirtyä muihin puuhiin: nähty on.
Nyt kun jäljellä on enää vannoutuneita pc-pelureita, voin paljastaa pienen salaisuuden:
L.A. Noiren pc-käännös ei ole mitenkään hirvittävän huikea. Sisältönsä puolesta peli on yhä rautaa, mutta se tekninen toteutus...
Pc-maailman suuremmat resoluutiot ja tehokkaammat koneet ovat antaneet käännöksen tehneelle Rockstar Leedsille mahdollisuudet tarjoilla pelin tekstuurit paljon konsoliversioita tarkempina, mikä tekee jo ennestään todella näteistä kasvoanimaatioista vielä huikeampia. Myös pelihahmojen asut näyttävät paljon konsoliversioita tarkemmilta, mikä paikkaa osittain hieman sitä loogista katkoa, joka huippurealististen kasvojen ja tönkköjen loppuruumiiden kohdatessa konsoliversiossa tuli.
 |
| Seikkailua rytmitetään toimintakohtauksilla, joissa Phelps parinsa kanssa joutuu vaikkapa putsaamaan elokuvan kuvauspaikan sinne pesiytyneistä gangstereista. Tommygun laulaa ja gangsterit valittavat, kun LAPD jakaa oikeutta. |
Valitettavasti samaa ei voi sanoa pelimaailmasta, joka näyttää paikoitellen suorastaan luokattoman huonolta. Liekö kyse sitten filtteröinnin ja efektien puutteesta, mutta
L.A. Noiren pc-maailma näyttää todella videopelimäisen siistiltä ja kliiniseltä. Samaten maailman tekstuurit ovat rujoja ja 1080p-resoluutiolla paistavat silmään todella ikävästi. Tämä on aika käsittämätöntä, sillä peli on todella raskas. Testikokoonpanollani jouduin karsimaan koreimpia efektejä, eikä peli silti pyörinyt läheskään vakaasti 60 fps:n nopeudella. Testasin toki silti, ettei se maailma siitä merkittävästi parantunut kaikki mittarit kaakossakaan. On siis kohdattava tosiasiat: tämä arpa ei voita.
Onneksi pelattavuus on parempi. Testailin itse
L.A. Noirea sekä hiirellä ja näppiksellä että Xbox 360:n peliohjaimella. Molemmat tavat toimivat hyvin ja tarjoavat omat etunsa. Hiirellä ammuskelu on todella tarkkaa, padilla taas ajaminen on miellyttävämpää.
Pc-version tekninen toteutus jättää pelin limboon: ei voida puhua mistään jokaisen tehonäytönohjaimen omistajan pakollisesta graafisesta demosta, mutta toisaalta käännös ei ole myöskään niin luokaton, ettei peliä kehtaisi suositella. Se vain on perusmallia. Niinpä ostopäätös ratkeaakin onneksi tärkeimmällä osa-alueella eli sisällöstä puhuttaessa.
Phelps, Cole Phelps
L.A. Noire on synkkä tarina Los Angelesin poliisivoimien nousevasta tähdestä, Cole Phelpsistä. Toisesta maailmansodasta kotiuduttuaan mies päättää tehdä elämällään jotain hyödyllistä ja liittyy poliisivoimiin. Päättäväisyytensä, tinkimättömyytensä ja tuurinsa ansiosta mies pääseekin melkoiseen uraputkeen: rutiininomainen partiokeikka poikii pari onnistumista, ja kohta mies onkin jo etsivä.
 |
| Sivutehtävien ohella voi yrittää etsiä pelimaailmaan kätkettyjä autoja sekä virkamerkkejä ja muita keräiltäviä esineitä. Autot saa käyttöönsä, mutta mitä ne muut tekevät? En tiedä, ei kiinnostanut kerätä. |
Ja siitä se sitten lähtee. Phelpsin ura kulkee liikenneosastolta murharyhmään ja kohti Hollywoodin loistavia valoja, joiden varjoissa rikkaat ja mahtavat tekevät omia rikoksiaan. Koko kaupunki on vertauskuvallisen saastan peitossa, joten onko suuri ihme, jos kirkkainkin sielu hieman tahriintuu matkan varrella? Synkkää, niin synkkää... Mutta lukeehan pelin nimessäkin noire, joten kuka muuta odottikaan?
Phelpsin matka poliisin sinisistä kohti uran huippua kerrotaan parinkymmenen jutun kautta. Juoni osuu niihin perinteisimpiin noir-maalitauluihin: hyväksikäytettyjä nuoria naisia, mystisiä murhia, palavia taloja ja onnettomia ihmiskohtaloita. Rempseää pop-huumoria odottavien kannattaa suunnata katseensa muualle, sillä tällä kertaa tehdään kunniaa synkille poliisitarinoille.
Itse juttujen selvittely sujuu perinteisen seikkailupelin keinoin. Tehtävän alussa Phelpsillä ei ole yleensä paljon muita johtolankoja kuin itse rikospaikka. Siellä kiertelemällä ja pyörimällä mysteeri lähtee avautumaan. Osoitteet, yökerhojen tulitikkuaskit ja muut johtolangat osoittavat yleensä useisiin suuntiin, ja siitä se hienous alkaa. Toisin kuin perinteisissä seikkailupeleissä,
L.A. Noiren jutuissa ei kuljeta lineaarisesti pisteestä A pisteeseen Z. Pelaaja priorisoi itse omat tekemisensä omien johtopäätöstensä mukaan. Pitäisikö ensin mennä jututtamaan murhatun leskeä vai piipahtaa tämän kantajuottolassa? Kummallakin valinnalla on seurauksensa.
Hauskasti peli nimittäin harrastaa usein sitä, että juuri oikeaan paikkaan oikeassa järjestyksessä menemällä jutun voi saada ratkaistua todella helposti. Ehkä kotona vaimo on juuri polttamassa miehensä verisiä vaatteita tai yökerhossa murhaaja suunnittelee juuri pakoaan, mutta vain jos Phelps menee sinne ensimmäisenä. Muualla kaartelemalla tilanne muuttuu ja mutkistuu. Väärät valinnat eivät lopeta juttua, vaan pelaaja joutuu ainoastaan hankkimaan tietonsa muita reittejä pitkin.
 |
| Jos minulta kysyttäisiin vuoden parasta pelihahmoa, sormeni osoittaisi L.A. Noiren irlantilaista poliisipäällikköä, joka mainiolla murteellaan lupailee syyllisille vihaisen jumalan kostoa ja ikuista istuntoa helvetin tulessa. |
Hienointa on kuitenkin se, että loppuun päästyään pelaajalla ei välttämättä ole käsissään kaikkia palapelin osia, joita taas usein tarvittaisiin vedenpitävän tuomion saamiseksi. No, pelihän toki jatkuu tehtävästä toiseen vaikka kädettäisi miten, eikä töpeksinnällä ole muita seurauksia kuin pahimmillaan jutun uusiminen.
Olipa käsissä kaikki palaset tai ei, niitä sovitellaan yhteen
L.A. Noiren puhutuimmassa osiossa eli epäiltyjen kuulustelussa. Kuulusteluissa ne paljon puhutut kasvoanimaatiot pääsevät oikeuksiinsa, mikä onkin hyvä, sillä ideana olisi kehon hienovaraista elekieltä lukemalla päätellä, vastailevatko haastateltavat Phelpsin herjoihin rehellisesti. Tämän jälkeen pitäisi sitten aina tehdä valinta: uskotko, epäiletkö vai syytätkö valheesta. Valheesta syyttäessä pitää olla konkreettisia todisteita huijauksesta, mutta valitsi miten valitsi, valinnan täytyy osua oikeaan, jotta Phelps saa kaipaamaansa lisätietoa.
Rehellisesti sanoen kuulustelut eivät aina toimi ihan niin hyvin kuin voisi toivoa. Jaottelu totuuden, epäilyn ja valheiden välillä tuntuu välillä keinotekoiselta ja kömpelöltä. Lisäksi on välillä miltei mahdoton arvata, mitä Phelps milläkin vaihtoehdolla toteaa. Otetaan käytännön esimerkki.
Eräässä alkupään jutussa Phelps löytää rikospaikalta uhrin silmälasit ja erikseen kommentoi, että ne ovat selvästi kuluneet ja itse korjaillun näköiset. Myöhemmin uhrin vaimoa haastateltaessa tämä toteaa nähneensä miehensä lähtevän alkuillasta ulos uudet lasit naamallaan. "Ahaa!" ajattelin. "Eipä tainnut eukko olla oikeasti edes kotona miehen lähtiessä, joten hänen aika-arvionsa voi olla päin mäntyä!"
Yllätyinkin melkoisesti, kun valheen valitsemalla Phelps ryhtyi huutamaan naista miehensä murhaajaksi ja syyttämään tätä aviorikosten ohella ties mistä saatanallisista puuhasteluista. En minä, piru vieköön, sitä tarkoittanut!
Kaikesta huolimatta pelaamisen arvoinen
L.A. Noire ei siis ole se jeesuspeli, jollaista monet ehkä odottivat. Siinä on ongelmansa, jotka tunnustan avoimesti, mutta niistä huolimatta totean, että peli on pelaamisen arvoinen. Dialogisysteemin kanssa oppii elämään, ja palkintona saa mainion etsivätarinan, jota värittävät lukuisat erinomaiset hahmot.
Pelin rooleihin on palkattu suunnilleen kolme neljäsosaa
Mad Men -sarjan näyttelijöistä, joilta 50-luvun roolit irtoavat ongelmitta ja luontevasti. Pelin jutut ovat myös täynnä yllättäviä käänteitä ja viihdyttäviä kohtauksia, joista noir-elokuvien ystävät saavat varmasti paljon irti.
Pc-version mukana tulevat lisäsisältöpaketit toimivat myös mainiosti. Konsolien tavoin ne integroituvat saumattomasti pelin tarinaan ja tuntuvat siinä luonnollisilta ja toimivilta. Kokonaisuutena pelattavaa on reilusti yli kymmenen tuntia: konsoliversiossa minun oma ensimmäinen läpipeluuni kesti vajaat 20 tuntia, enkä edes tehnyt kaikkia sivutehtäviä tai etsinyt kaikkia kerättäviä.
Valitettavasti se ensimmäinen läpipeluu oli myös toistaiseksi viimeiseni, sillä lineaarisena ja tarinavetoisena pelinä
L.A. Noire ei ole mitään hirveän uudelleenpelattavaa materiaalia. Mutta katson kyllä, että sain sen yhdenkin läpipeluun aikana rahoilleni vastinetta.
Miikka Lehtonen... haluaisi pelata komisario Palmu -peliä.
