Pelityyppi: 3D-räiskintä- ja toimintapelit
Julkaisija/kehittäjä: SEGA / Rebellion
Kotisivut: http://www.sega.com/avp
Laitteistovaatimukset: Xbox 360
Testattu: Xbox 360
Arvosteluversio: Myyntiversio
Muut alustat: PS3, pc

Klikkaa ja tarkista tämän pelin hinta Vertaa.fi:ssä!

James Cameronin Aliens ja John McTiernanin Predator ovat tieteistoimintaelokuvien ehdottomia klassikoita, kuten myös niiden avaruushirviöt. Nämä ilkeät avaruusmuukalaiset ovat olleet keskuudessamme eri viihteenmuodoissa jo 20 vuoden ajan. Pelimuodossa niiden legendaarisin esiintyminen tapahtui vuonna 1999 julkaistussa Rebellionin erinomaisessa Aliens vs. Predatorissa. Nyt samat tekijät ovat asialla uudestaan. Onko uusi klassikko syntynyt?

Kohta sattuu. Alieneiden ja predatorin lopetusliikkeet ovat ikävää katsottavaa.

Alkuperäisen pelin tavoin uusi Aliens vs. Predator sisältää oman yksinpelikampanjan niin ihmissotilaalle, alienille kuin predatorillekin. Tapahtumat sijoittuvat kaivosplaneetalle, josta Weyland-Yutani-megakorporaatio on löytänyt salaperäisen muinaisen pyramidin ja johon kaikki kolme osapuolta tavalla tai toisella liittyvät. Tarinat nivoutuvat yhteen muodostaen yhden juonellisen kokonaisuuden, joskin eniten sitä avataan ihmiskampanjassa.

Kampanjoita voi pelata haluamassaan järjestyksessä, mutta luonnollisinta on aloittaa ihmisistä. Siinä pelaaja on (jälleen kerran) nimetön avaruusmerijalkaväen sotilas, jonka joukkueen aluksen predatorit tuhoavat. Autioituneeseen kaivossiirtokuntaan pakkolaskun tekevä sotilasosasto ajautuu tietenkin ongelmiin niin predatorien kuin alieneidenkin kanssa, ja tietenkin lopulta myös Weyland-Yutanin kanssa.

Pelaaja ajautuu luonnollisesti eroon muista jo heti alussa ja seikkailee lähes koko pelin ajan yksin ahtaissa ja pimeissä käytävissä hermot kireällä jokaista liikkeentunnistimen äännähdystä kavahtaen. Sotilaskampanja alkaakin todella lupaavasti, sillä etenkin Aliens-elokuvan ahdistava ja piinaava tunnelma on heti läsnä. Pimeästä sihisten hyökkäävät alienit saavat aina sydämen hyppäämään kurkkuun ja liipaisinsormen nykimään paniikissa.

Ulkoasu noudattaa tuttuja linjoja, joskaan se ei ole aivan viimeisintä huutoa, ja etenkin ihmisten hahmoanimaatio on kankeaa.

Sitten pelin ongelmat alkavatkin puskea esiin. Räiskintä on mielikuvituksetonta, tökkivää ja vanhanaikaista. Pelihahmo ei voi suojautua tai kurkkia esteiden takaa eikä tehdä mitään muutakaan moderneista räiskintäpeleistä tuttua. Kuntoa saa takaisin kannettavien ensiapuruiskeiden kautta koska tahansa ja eteneminen on lähinnä oikean reitin ja ammusten etsimistä sekä ovien avaamista eteen hyppivien hirviöiden räiskinnän ohessa. Peruspulssikivääri riittää aseena melkein loppuun asti ja edetessä löytyvät tehokkaammat aseet tekevät pelaamisesta koko ajan helpompaa.

Sotilaskampanja on silti tunnelmaltaan vahvin ja sisältää monia varsin mainioita tilanteita. Kokonaiskesto on kahden muun kampanjan tavoin kuitenkin myös varsin lyhyt.

Parempien tykkien myötä sotilaskampanja helpottuu huomattavasti.

Predator-kampanjassa ohjataan planeetalle nuorempien Youngblood-metsästäjien hätäsignaalin perässä tulevaa Elite-predatoria. Näkymättömyysteknologiasta, infrapunanäöstä ja olalla keikkuvasta plasmatykistä huolimatta predatorin päätaisteluvälineenä ovat kuitenkin aluksi lähitaistelukynnet.

Ihmissotilaisiin törmätessä predatorilla pelaaminen on hiippailua, jossa sotilaita yritetään yllättää yksi kerrallaan. Tällä kertaa apuna on myös elokuvista tuttu mahdollisuus hämätä sotilaita ihmisten ääniä matkimalla, mikä onkin varsin helppoa, sillä sotilaat ovat melkoisia pässejä. Niiden lahtaamista verisillä lopetusliikkeillä häiritsee kuitenkin kömpelö lähitaistelumekaniikka, jossa lopetusliikkeen voi suorittaa vain tietyllä hetkellä nappia nopeasti painamalla. Tilanne voi kuitenkin helposti mennä ns. munille, jos ei satu osumaan oikeaan kohtaan. Paljastuttuaan predator on yllättävän altis sotilaiden tulitukselle, ja lähitaistelu niitä vastaan johtaa nopeamaan kuolemaan.

Lähitaistelun ongelmat korostuvat alieneita vastaan, sillä niitä ei voi hämätä äänillä tai näkymättömyydellä. Lähitaistelu kynsillä perustuu nopeisiin ja hitaisiin iskuihin, torjumiseen sekä vastaliikkeisiin, mutta on käytännössä niin hankalaa, että alieneilta saa todella helposti turpaansa. Plasmatykki ja muut aseet auttavat, mutta niitä pitää koko ajan olla latailemassa kentistä löytyvistä energialähteistä.

Predator voi myös hyppiä paikasta toiseen ja väijyä vastustajiaan korkeilta paikoilta, mutta tämäkin on tehty tarpeettoman hankalaksi. Ylös voi loikkia vain tiettyihin kohtiin, ja sekin vaatii erityiseen Focus-tilaan siirtymistä ennen hyppyä, eli esimerkiksi pakoon loikkiminen kesken taistelun on tavattoman hankalaa.

Ihmiskampanjan tavoin myös Predator-kampanja kuitenkin helpottuu loppua kohden parempien aseiden, etenkin yhdellä iskulla kaiken tappavan keihään, myötä.

Predatorin ikoninen lämpönäkö on erittäin hyödyllinen ihmisiä jahdatessa.

Alien-kampanjassa ohjataan puolestaan Weyland-Yutanin laboratoriossa kasvatettua Numero 6 -nimistä muukalaista, joka karkaa ensitöikseen auttamaan kuningatartaan. Alienina pelaaminen on silkkaa hiippailua varjoissa. Nopea ja ketterä avaruusmörkö kykenee liikkumaan helposti niin katossa kuin seinilläkin. Pelaajan oma pää ja silmät eivät kuitenkaan kykene kovin helposti hahmottamaan, miten päin milloinkin ollaan, mikä aiheuttaa ongelmia. Predatorin tavoin alien kykenee surmaamaan viholliset verisillä lopetusliikkeillä yllättämällä ne sekä hämäämään niitä sihisemällä. Alienin ainoat aseet ovat kynnet ja häntä, jolla vihollisilta voi vetää jalat alta, mikä helpottaa taistelua.

Alienilla pelatessa eniten ärsyttää sen haavoittuvuus. Eteneminen on monesti hidasta vihollisten nappailua yksi kerrallaan ja välitallennuspisteet on sijoitettu niin, että niiden välillä on yleensä suuri tila, jossa on useita vihollisia. Mokasta yleensä kuolee nopeasti ja koko urakan joutuu aloittamaan alusta, mikä yhdistettynä kankeaan ohjaukseen aiheuttaa melkoisesti turhautumista. Pientä lisäpotkua väijymiseen saa sotilaiden ja androidien joukossa olevista siviileistä, jotka pitäisi yrittää ottaa elävänä kiinni facehuggereita varten. Siviilit nimittäin voivat karata tai ampua itsensä, jos meno ympärillä käy liian uhkaavaksi.

Poikkeuksena predator- ja ihmiskampanjoihin, alienilla pelaaminen ei helpotu pelin edetessä, sillä muukalainen ei opi uusia konsteja tai keinoja, joiden avulla vastustajien teilaaminen helpottuisi.

Alienin pahimpiin vihollisiin kuuluvat liekinheittimillä varustetut sotilaat.

Pelistä löytyy tietenkin myös moninpeli, missä on luonnollisesti kolmen eri osapuolen ansiosta paljon potentiaalia. Moninpelimuotoja onkin kiitettävän monta erilaista, joista tosin perus-deathmatch ja base capturen epämääräinen Domination-versio eivät vakuuta. Etenkin Domination ei oikein taivu alieneille tai predatoreille.

Sen sijaan Mixed- ja Species- team deathmatchit ja etenkin Infestation ovat toimivia. Jälkimmäisessä yksi pelaaja on alien ja muut sotilaita. Alienin tappamat pelaajat muuttuvat itsekin alieneiksi ja viimeisenä elossa oleva sotilas voittaa erän. Predatorille on tästä oma versio nimeltä Predator Hunt. Nämä pelitilat tavoittavat eri lajien ominaisuudet parhaiten ja ovat erittäin mielenkiintoisia pelata.

Mukana on lisäksi yhteistyöpelitila Survivor, jossa ihmissotilaat taistelevat tekoälyn ohjaamia alienlaumoja vastaan. Tämä toimii kuten muutkin vastaavat pelitilat muissa peleissä, eli loistavasti. Lisäksi sekin tavoittaa elokuvien hengen mainiosti.

Moninpelissäkin on silti ongelmansa. Peliaulat ovat surkeita ja pelien löytäminen siksi välillä hankalaa. Suurin ongelma on kuitenkin pelikarttojen vähyys. Niitä on vain kuusi erilaista, ja nekin kaikki on otettu yksinpelikampanjoista, joten ympäristöt on kaikki jo nähty. Survivor-tilassa on vain kaksi erilaista karttaa. Karttojen vähyys nakertaa moninpeli-iloa merkittävästi, mutta niitä onneksi luvattu lisää.

Lähitaistelu alienilla ja predatorilla on hyvä yritys, mutta erittäin kömpelöä.

Uusi Aliens vs. Predator ei lukuisista ongelmistaan huolimatta ole huono peli. Pelisuunnittelu on ehkä mielikuvituksetonta ja ohjaus kankeaa, mutta sen puutteita on valmis antamaan anteeksi etenkin elokuvien ja hirviöiden faneja innoittavan pelin sisältämän tunnelman vuoksi. Tunnelmaa rakentaa etenkin äänimaailma, jossa liikkeentunnistimen, pulssikiväärin, alienin sihinän ja kuolinrääkäisyn sekä predatorin naksunnan ikoniset äänet ovat kaikille faneille heti tuttuja. Myös Bishop-androidina tutuksi tullut Lance Henriksen on mukana pelissä äänineen ja kasvoineen Weyland-yhtiön johtajana.

Suurin pettymys peli on kuitenkin niille, jotka pelasivat aikoinaan alkuperäistä peliä tai sen ehkä vieläkin parempaa, Monolithin tekemää, jatko-osaa. Niihin verrattuna uusi Aliens vs. Predator kulkee samoilla urilla, muttei yllä samanlaiseen laatuun tai pelisuunnitteluun. Nyt jää pakostakin miettimään, minkälainen lopputulos olisi saatu yhdistämällä aihe kunnolla modernien räiskintäpelien laatuun ja sisältöön.

Miika Huttunen ...jahtaa ötököitä, etenkin kesäisin.