Pelityyppi: Strategia- ja sotapelit
Julkaisija/kehittäjä: Square Enix / Gas Powered Games
Kotisivut: http://www.supremecommander.com
Laitteistovaatimukset: Windows XP/Vista/Windows 7, 2,6 GHz prosessori, 1Gt (XP) / 1,5 Gt (Vista / Windows 7) muistia, 256 Mt näytönohjain Pixel Shader 3.0 -tuella
Testattu: Phenom X3 8600B, 4 Gt muistia, nVidia GT130 768 Mt
Arvosteluversio: Myyntiversio
Muut alustat: Xbox 360 tulossa

Klikkaa ja tarkista tämän pelin hinta Vertaa.fi:ssä!

Total Annihilation ja Dungeon Siege -peleillä maailmanmaineeseen noussut Chris Taylor on mies, joka ei pelkää kokeilla uutta ja suurempaa. Kun hänen pelistudionsa Gas Powered Games lyö hynttyyt yhteen japsiropeistaan kuuluisan Square Enixin kanssa, niin luvassa pitäisi olla kekseliästä pelattavuutta ja huikeaa tarinankerrontaa. Näin siis mainosmiesten mukaan.

Eversti jakaa hyviä neuvoja. Jorinaa vain on välillä aivan liiaksi asti.

Alkuperäinen THQ:n julkaisema Supreme Commander keräsi mainetta huikean suuren luokan reaaliaikastrategiana, jossa satapäiset armeijat ottivat yhteen maalla, merellä ja ilmassa. Rankoissa väännöissä kartat laajenivat uusien tavoitteiden auetessa ja varovaisempi pelaaja saattoi viettää yhdessä tehtävässä pitkänkin tovin.

Nyt käytössä on jo seuraavan sukupolven konekanta, joten joko peliin heitetään tuhatpäiset yksiköt? Vielä mitä, tehtävät ovat nyt lyhyempiä ja kartat rajoittuneempia. Johtuneeko se sitten halusta miellyttää laajempaa pelaajakuntaa vai Xbox 360 -käännöksen asettamista rajoitteista, mutta originaalia tahkonneelle Supreme Commander 2 voi vaikuttaa pettymykseltä.

Joitakin asioita on tallella. Jo ykkösosassa säväytti kamera, jonka saattoi zoomata yksikön olan takaa niin ylös, että koko kartta näkyi kerralla. Kaikki pysyi vielä hallinnassa, koska yksiköt korvattiin taktisilla merkeillä. Tämä erinomainen systeemi pitäisi lailla säätää pakolliseksi kaikkiin tämän lajityypin peleihin, joten onneksi se toimii, kuten ennenkin.

Zoomaava yleiskartta on pelin toimivimpia ominaisuuksia. Sodanjohto onnistuu tältä tasolta parhaiten.

Mekaniikaltaan SC2 on rts-pelien peruskamaa. Pelaaja kerää massaa, energiaa ja tutkimuspisteitä, joita jokaista varten on oma rakennuksensa. Omissa tehtaissaan valmistuvat niin maa-, meri- kuin ilmajoukotkin sekä pelin tavaramerkit, valtavan kokoiset kokeelliset yksiköt. Tehtaisiin voi pultata suojakilpiä ja puolustustorneja, jotka toimivat paremmin kuin erikseen rakennettavat serkkunsa. Ja siinä se. Tukikohdan rakentaminen on todella yksinkertaista eikä juuri anna aihetta strategiseen ajatteluun.

Sama linja jatkuu yksikkövalikoimassa. Kullakin pelin kolmesta osapuolesta on suunnilleen samat perusyksiköt pienin variaatioin. Tämä toki helpottaa suurien joukkojen hallintaa, mutta tekee samalla pelaamisesta yksitoikkoisempaa.

Yksiköihin haetaan eroja tutkimuksella. Kerätyillä tutkimuspisteillä voi parantaa joko jotakin aselajia, komentajan omaa mecharobottia tai rakennuksia. Teknologiapuusta aukeavat myös kokeelliset yksiköt, joita kullakin osapuolella on kokonaista kahdeksan kappaletta. Osa niistä on camp-henkisiä, kuten valtava kyberneettinen tyrannosaurus, osa taas mielikuvituksettomia, kuten iso kuljetuskopteri, ja muutamat ovat hauskoja, kuten yksikköjä ampuva jättitykki tai vihollisia kaappaava Loyalty Gun.

Pari ensimmäistä kokeellista yksikköä seisoo odottamassa seuraavaa hyökkäysaaltoa. Kokoero pikkutankkeihin on melkoinen.

Kun taistelu sitten alkaa, homma sujuu hyvin. Yksikköjen komentaminen on välittömästi tuttua ja muodostelmatkin syntyvät itsestään. Ainoa hämäännys syntyy siitä, että normaali laatikkovalinta valitseekin vain taisteluyksiköt - jos haluaa hyökkäykseen mukaan korjausrobotteja tai vaikka oman komentoyksikkönsä, on se liitettävä mukaan erikseen. Kaikkia käskyjä voi ja oikeastaan pitääkin ketjuttaa. RTS-peleissä suurten joukko-osastojen riesa on satunnainen kohdevalinta, joka hajottaa tulen ja tekee siitä tehotonta. Kokemukseni mukaan SC2:n joukot kuitenkin tuntuivat valitsevan kohteensa myös itse järkevästi, ja varsinkin puolustuksessa niitä ei tarvinnut olla koko ajan paimentamassa.

Pikku vinkkinä mainittakoon, että ilmeisesti Xbox 360 -yhteensopivaksi suunniteltu manuaali sisältää vain murto-osan tärkeistä näppäinoikoteistä, loput täytyy käydä opettelemassa pelin näppäinasetuksista. Muuten esimerkiksi energian muuttaminen massaksi ei onnistu lainkaan.

Supreme Commanderin taktiikat ovat perinteisiä: ensin kootaan iso lauma ja sitten lyödään. Kampanjapeleissä tekoäly on tietenkin tehtäväskriptauksen sitoma eikä esitä parastaan. Skirmisheissä nähtiin jo sellainenkin ihme kun kahden AI-pelaajan yhtäaikainen hyökkäys.

Hyökkäyskärki murskaa puolustuslinjaa. Yksiköt osaavat tehdä mallikkaita muodostelmia itsestään.

Gas Powered Gamesin edellinen peli oli Demigod, josta on selvästi nyysitty kauniit, mutta symmetriset ja ahtaat kentät. Pienet kentät tietenkin myös rajoittavat jo ennestään massaan luottavaa taktiikkaa.

Yksiköt eivät ole oikeastaan kummoisen näköisiä - toki uudet kokeelliset yksiköt ovat isoja, mutta eivät ne silti säväytä. Toisaalta, onko sillä niin väliäkään, kun sotaa kuitenkin johtaa parhaiten kiertoratanäkymästä.

Pelin tarina alkaa 25 vuotta edellisen pelin tapahtumien jälkeen, kun pakon edessä taottu liittouma alkaa rakoilla. Yksinpelikampanjassa on kuusi tehtävää kullekin osapuolelle, ja kolmen päähenkilön tarinaa kuljetetaan lyhyillä välivideoilla ja runsaalla pölinällä tehtävien aikana.

Hehkutettiinpa Square Enixin osuutta miten tahansa, totuus on, että tarina ei juuri jaksa kiinnostaa. Lyhyet tarinat ovat ennalta arvattavia eikä päähenkilöihin kiinny mitenkään. Yksinpelikampanja onkin aivan selvästi nykymuodin mukainen ylipitkä tutoriaali, jonka tarkoituksena on esitellä vähitellen eri osapuolten yksiköt. Ja hei, jos illuminaattien hävittäjäpommittajan nimi on Weedooboth ja kokeellisen ilmatorjuntayksikön Airnomo, niin ovatko tekijätkään ottaneet taustamateriaalia ihan vakavasti?

Eri puolten omista tekniikkapuista voi hakea voiton avaimia.

Mutta turhahan yksinpelistä on valittaa, sillä kyllähän tällaiset pelit on tehty nimenomaan moninpelattaviksi. Siellä se suurin haaste ja paras pelikokemus odottavat. Tai ainakin ehkä joskus tulevaisuudessa odottaa.

Minun arvaukseni on, että pelin kehittäjät ovat arvioineet Xbox Liven tarjoavan kaikki ne palvelut, mitä onnistunut moninpeli tarvitsee, eivätkä ole siksi vaivautuneet toteuttamaan niitä pc-versioon. Moninpelilobby on pelkkä ankea listaus tarjolla olevista peleistä eikä se sisällä rankingia tai tulostaulukoita. Ainakaan minunlaistani vähemmän fanaattista suorittajaa on aika vaikea houkutella näillä eväillä pelaamaan satunnaisia vastustajia vastaan.

Kaikesta huolimatta Supreme Commanderin kakkospainosta pelaa mielellään sen verran, kuin kampanja kestää. Oikeastaan asiaan pitääkin suhtautua niin, että tämä on "SC Lite". Jos tästä tykkäsi, voi sitten suunnata ykköspelin ääreen, jossa kaikki on suurempaa ja monimutkaisempaa.

Supreme Commander 2:n tulevaisuus ei kuitenkaan näytä valoisalta. Ykköspelin fanien mielestä kakkonen on liian typistetty, ja niin sanotun pelaavan rahvaan mielenkiinto saattaa sittenkin kiintyä kohta tulevaan C&C neloseen. Ehkä Xbox 360 -julkaisu pelastaa?

Panu "Ego" Alku ...tykkää enemmän C&C-sarjan hömpästä kuin jälkiteineistä.