Pelityyppi: 3D-räiskintä- ja toimintapelit
Julkaisija/kehittäjä: Microsoft / Bungie
Kotisivut: http://www.halo3.com
Laitteistovaatimukset: Xbxo 360
Testattu: Xbox 360
Arvosteluversio: Myyntiversio
Muut alustat: Ei

Klikkaa ja tarkista tämän pelin hinta Vertaa.fi:ssä!

Peter Jacksonin Halo-projektin kaaduttua Bungie oli uuden haasteen edessä. Heillä oli käytössään osaava kehitystiimi, hiukan yli vuosi kehitysaikaa, Halo 3:n pelimoottori sekä kasa ideoita. Alun perin Halo: Reconin nimellä tunnetusta Halo 3: ODST:stä piti tulla vain 2-3 tunnin lisälevy, mutta jossain vaiheessa homma kuitenkin karkasi käsistä. Lopputuloksena peli toimitetaan kahdella levyllä ja mukaan on ängetty melkoisesti materiaalia. Moni kuitenkin varmasti miettii, onko Halo 3: ODST täysiverinen peli? Se on sitä, ehdottomasti.

Halo 3: ODST:n tapahtumat sijoittuvat kronologisesti sarjan kakkososan aikaan. Nimensä mukaisesti pelissä pelataan Orbital Shock Drop Troopereilla - toisin sanoen Halo-universumin laskuvarjojääkäreillä - joiden alkuperäisenä tehtävänä on valloittaa New Mombasaan hyökkäävä massiivinen Covenantien alus. Suunnitelmat muuttuvat kuitenkin viime hetkellä, sillä pudotus menee pieleen aluksen lähtiessä yllättäen karkuun, ja ryhmä hajaantuu ympäri New Mombasan massiivista kaupunkia. Tarinan keskiössä on Rookie, ryhmän kuopus, joka löytää itsensä pudotuksen jäljiltä yksin keskellä kaupungin yötä. Muita tiiminjäseniä ei näy eikä kuulu, joten pelaajan tehtävänä on selvittää, mitä ryhmälle tapahtui. Tämä onnistuu etsimällä ympäri kaupunkia ripoteltuja esineitä, jotka käynnistävät flashback-kohtauksia. Näissä kohtauksissa selviää pala palalta, mitä päivän aikana onkaan tapahtunut.

Use the VISR, Rookie! ODST-varusteisiin kuuluva visiiri auttaa näkemään pimeässä.

Pelillisesti kaupungissa seikkailu eroaa hyvinkin suuresti totutusta Halo-kaavasta ja kontrasti aiempien pelien välillä on melkoinen. Pelaaja on yksin pimeässä kaupungissa ilman ajoneuvoja tai ryhmän jäseniä. Tunnelma kaupungin kaduilla tallaillessa on kuitenkin kohdallaan, kiitos loistavasti toteutetun äänimaiseman sekä Marty O'Donnellin aivan mielettömän upean soundtrackin.

Yksinäisyyden tunne on saatu toteutettua loistavasti. Kaduilla tulee vastaan vain yksittäisiä Covenant-partioita, joiden ohi voi halutessaan hiipiä huomaamatta. Mistään Splinter Cellin tai Metal Gearin kaltaisesta hiiviskelypelistä ei kuitenkaan ole kysymys. Lisäksi kaupungin sivukujille on piilotettuna yhteensä 30 audiolokia, jotka kertovat Covenantien hyökkäyksestä siviilin näkökulmasta ja jotka liittyvät pääjuoneen. Aivan helpolla näitä ei kuitenkaan löydä, sillä ensimmäisen läpipeluukerran aikana vastaan tuli itselleni vain yhdeksän ääniviestiä. Vastaan tulee kuitenkin hetkiä, jolloin olisi toivonut lisää tekemistä kaupunkiosioihin.

Kaupungin kenttäsuunnittelu on suhteellisen kulmikasta ja kaduille eksyy aluksi helposti. Onneksi apuna on kuitenkin toimiva kartta sekä navigointia helpottavia waypointeja. Pelin alkuvaiheessa kaupunkia ei pääse tutkimaan kovinkaan vapaasti, mutta pelin edetessä avautuu vaihtoehtoisia reittejä.

Vaihtelua riittää. Välillä kaahaillaan Warthogeilla ja Scorpion-tankeilla kirkkaassa auringonpaisteessa pimeyden sijaan.

Flashback-kohtauksissa hypätään aina yhden ryhmän jäsenen saappaisiin ja kerrotaan tapahtumien kulku kyseisen hahmon näkökulmasta. Nämä toiminnantäyteiset kohtaukset ovat pelin pääosassa ja muistuttavat eniten aikaisempia Halo-pelejä. Mukaan mahtuu paljon eeppisiä taisteluita ja vaihtelua kohtausten välillä on sopivasti. Välillä räjäytellään siltoja, välillä puolustetaan Covenantien massiivista hyökkäystä. Mukaan mahtuu myös tietenkin ajoneuvokohtauksia, joissa pääsee rälläämään Warthogilla ja muilla tutuilla kulkuvälineillä. Omaperäisyyttä kohtausten suunnittelussa olisi voinut kuitenkin käyttää hiukan enemmän, sillä nyt muutamat kohdat tuntuvat kuin suoraan edellisosista napatuilta.

Yleisesti ottaen kenttäsuunnittelu on kuitenkin mallikasta, ja avoimen maaston, kaupunkitaistelun ja ahtaiden sisätilojen välinen suhde on sopiva. Flashback-kohtaukset ovat myös suhteellisen hyvin rytmitettyjä ja loppuvat juuri silloin, kun pelaaja alkaa kaivata jotain uutta. Kokonaisuutena ne onnistuvat myös tuomaan hyvin esille Halon taisteluiden monipuolisuuden ja parhaat puolet.

Pelin loppuvaiheilla New Mombasan mysteerit alkavat selvitä, ja tarina viedään päätökseen suhteellisen onnistuneesti. Sarjan aiempia osia yksinkertaisemmin kirjoitettu ja helpommin seurattava ODST-ryhmän tarina toimii myös yksittäisenä osana, mutta sarjan fanit löytävät mysteeristä mielenkiintoisia yllätyksiä.

Yksinpelikampanjaan saa upotettua noin 6-8 tuntia vaikeustasosta riippuen. Heroic-vaikeusasteella homma onnistuu vielä yksin, mutta Legendaryllä pelaaminen käy jo sen verran haastavaksi, että tiimikavereiden mukaan ottaminen on suositeltavaa. Koko kampanjan voi onneksi pelata läpi Halo 3:n tapaan neljän pelaajan voimin Livessä tai System Linkissä. Samalla koneella pelattaessa on tyytyminen vain kahteen pelaajaan.

Boom, headshot! Pistoolilla pääosumien napsiminen tuntuu äärimmäisen hyvältä.

ODST-ryhmän jäsenten välinen dialogi on yritetty kirjoittaa persoonallisemmaksi kuin aiemmissa peleissä, ja tässä onkin onnistuttu hiukan paremmin. Hahmogalleria ei kuitenkaan ole mikään omaperäisyyden huippu, vaan ryhmä koostuu melko kliseisistä sotilasryhmän arkkityypeistä. Vaikka hahmojen animointi välivideoissa onkin hiukan tönkköä, tuo onnistunut ääninäyttely hahmot eloon. Hahmojen takaa löytyykin melkoinen sci-fi-nörtin unelmamiehitys, sillä suurin osa ääninäyttelijöistä on tuttuja Firefly- ja Battlestar Galactica -sarjoista.

Asevalikoima on hyvin pitkälti tuttu Halo 3:sta, sillä Battle Riflen ja pistoolin tilalle tulleet ODST-ryhmän erikoisaseet ovat ainoat uudet aseet. Sekä SMG että pistooli ovat äänenvaimennettuja ja niistä löytyy tähtäimet vihollisten tulittamiseen hiukan kauempaakin. Molemmista tuli välittömästi omat suosikkini, sillä ne ovat yllättävän tehokkaita ja tarkkoja. Etenkin pistoolilla pääosumien napsauttaminen tuntuu erittäin tyydyttävältä. Aseisiin ei kuitenkaan löydy kovinkaan paljon panoksia kaupungin uumenista, joten plasmapyssyihin täytyy turvautua kerran jos toisenkin.

ODST pohjautuu Halo 3:n moottoriin, joten visuaalinen ilme on hyvin samankaltainen kuin aiemmassa osassa. Pieniä muutoksia esimerkiksi valaistuksessa on tosin havaittavissa, mutta paikoitellen moottorin kahden vuoden ikä alkaa jo näkyä - etenkin kun Halo 3 ei julkaisunkaan aikana ollut aivan graafisen toteutuksen aallonharjalla. Onneksi pelimoottori kuitenkin mahdollistaa edelleen laajoja vihollismääriä ja isoja pelialueita.

Apu on lähellä. Kaupungin supertekoäly neuvoo, jos sattuu eksymään. Myös kartta on toteutettu hyvin.

Heti ensimmäisen taistelukohtauksen jälkeen käy selväksi, etteivät ODST-sotilaat ole Master Chiefin kaltaisia supersolttuja, joten taisteluihin tulee aivan uudenlaista fiilistä, kun oman haavoittuvuutensa tiedostaa. Pelkkä "aseet laulaen" -ryntäily ei enää onnistukaan noin vain, vaan pelaaja joutuu oikeasti miettimään etenemistään. Suojien käyttäminen on avain selviytymiseen, ja tämä onkin tiedostettu kenttäsuunnittelussa hyvin. Suojia löytyy joka puolelta ja vihollisten selustaan kiertäminen onnistuu monissa paikoissa.

Vaikka kyseessä onkin erikoisjoukko, eivät ODST-ryhmän jäsenet pääse nauttimaan Master Chiefin käyttämästä Mjolnir-haarniskasta, joka sisälsi palautuvat suojat. Näin ollen tarpeeksi osumaa ottamalla vahinko on pysyvää, ja pelaajan täytyy etsiä energiapakkauksia haavojen paikkaamiseksi. Pienet ampumahaavat eivät kuitenkaan menoa kovin paljoa haittaa, vaan palautuminen tapahtuu itsestään. Inhimillisyyden tuntee myös paljon paremmin, sillä hahmo ähkii ja ruutu sumenee, kun plasmasade alkaa käydä kestämättömäksi.

ODST-soturien kypärään kuuluva yökiikareiden korvike VISR auttaa selviytymään pimeässä kaupungissa. Se korostaa maaston ja ympäristön muotoja sekä reunustaa viholliset punaisella ja omat tiimikaverit vihreällä värillä. Kaupungilla tallustaessa visiirin käyttö on lähes pakollista, sillä se todellakin auttaa näkemään pilkkopimeillä kaduilla.

Vaikeampaa kuin ennen. Vaikeustaso on noussut melkoisesti aiemmista peleistä, sillä ODST-sotilaat eivät kestä vahinkoa läheskään yhtä paljon kuin Master Chief.

Halo 3:sta tuttuja erikoisvarusteita voivat käyttää tällä kertaa vain viholliset eikä kahden aseen dualwieldaaminenkaan onnistu ODST-soltuilta. Näin ollen taistelut muistuttavat huomattavasti enemmän ensimmäistä Haloa kuin kolmososaa. Vaikka vihollisvalikoima onkin identtinen edellisen osan kanssa, muodostavat vastaantulevat Elitet ja Brutet paljon enemmän haastetta kuin aiemmin, Huntereista puhumattakaan. Taistelut tuntuvat paljon intensiivisemmiltä ja tunnelma ensimmäisen kaadetun Hunterin jälkeen on huikea.

Taisteluihin tuo lisähaastetta myös hiukan aggressiivisemmalta tuntuva tekoäly. Valitettavasti vihollisten hyvin toimivaa tekoälyä ei ole saatu siirrettyä omiin sotureihin, jotka ovat paikoin suorastaan idioottimaisia. Tämä ärsyttää etenkin vaikeammilla vaikeusasteilla pelatessa, jolloin kaikki apu on tarpeen. Arvostelua kirjoittaessani tuli vastaan myös yllättävän paljon bugeja aina jumittavista tekoälykavereista outoihin tallennuspisteisiin asti.

Hienoja maisemia. Jo ikääntyneestä Halo 3:n pelimoottorista revitään välillä kaikki irti.

Kampanjan lisäksi ykköslevyltä löytyy uusi Firefight-pelimuoto, joka muistuttaa melkoisesti Gears of War 2:n Hordea. Aalloittain hyökkääviä vihollisia vastaan pääsee taistelemaan neljän hengen porukalla. Vaikka idea onkin jo käytetty, on toteutus täyttä kultaa. Kaikki Halon tutut elementit ovat mukana, ja etenkin vaikeustasoa muokkaavat kallot sekä pistelaskusysteemi mitaleineen tuovat aivan uudenlaista fiilistä tuttuun kaavaan. Myös käytössä olevien elämien määrää on rajoitettu, mikä tuo lisäjännitystä etenkin viimeisen miehen ollessa elossa. Ai että sitä fiilistä, kun onnistuu tuossa tilanteessa pelastamaan koko tiimin selviytymällä mahdottomalta vaikuttavasta tilanteesta.

Firefightissa pelattavat kartat on napattu suoraan yksinpelikampanjan eeppisistä taistelukohtauksista, minkä vuoksi ne toimivat pelimuotoon kuin valettu. Kenttäsuunnittelu on siis huomattavasti paljon paremmin toteutettu kuin Gears of War 2:n Hordessa, jossa taisteltiin pelkästään moninpelikartoissa. Kuten yksinpelissäkin, vaihtelua kenttien välillä on paljon.

Vihollisten määrä ja vaikeusaste vaihtelee aaltojen mukaan. Viiden aallon eli yhden kierroksen läpäisyn jälkeen saa lisäelämiä ja kuvioihin tulee mukaan uusi kallo. Kun kolme kierrosta eli yksi setti on taisteltu läpi, jatkuu homma uusien kallojen voimin hulvattoman bonuskierroksen jälkeen. Bonuskierroksen aikana kaikki kallot ovat päällä ja kentälle tulee aivan valtava määrä perusgruntteja. Tienaamalla tarpeeksi pisteitä bonuskierroksen aikana saa lisäelämiä.

Jokainen Firefight-taistelu on aina erilainen ja sisältää huikeita hetkiä. Onneksi Halo 3:sta tuttu Theater-moodi on mukana ja tukee yksinpelikampanjan lisäksi myös Firefightia, joten pitkän taistelun jälkeen on mukavaa pitää jälkipuintia tapahtumista tiimikavereiden kesken. Hiukan harmittavasti Firefightia ei kuitenkaan pääse pelaamaan kuin kavereiden kesken, sillä seuranhakujärjestelmä puuttuu.

Hektistä toimintaa. Firefightissa sattuu ja tapahtuu. Matsien jälkeen ruutuun lävähtää kattavat tilastot.

Pelin mukana tulevalta kakkoslevyltä löytyy vanha tuttu Halo 3:n moninpeli höystettynä kolmella täysin uudella sekä kaikilla jo julkaistuilla DLC-kartoilla. Näin ollen karttojen kokonaismäärä nousee 24:ään. Kolmea uutta karttaa ei tosin päässyt vielä arvostelua kirjoitettaessa testaamaan käytännössä Livessä. Moninpelilevy on mukava lisä, varsinkin jos Halo 3:n DLC-kenttiä ei ole tullut ostettua lainkaan. Pelkästään moninpelikenttien hinnaksi Livestä ostettaessa muodostuu jo melkein puolet pelin hinnasta.

Halo 3: ODST sisältää siis melkoisesti materiaalia ja tekemistä pitkäksi aikaa. Yksinpelikampanjasta löytyy mukavasti uudelleenpeluuarvoa, puhumattakaan Firefightista. Ja jos ensi keväänä iskee tylsyys, ykköslevyn avulla pääsee myös tulevaan Halo: Reachin moninpelibetaan. Kuka vielä väittää, että kyseessä on pelkkä lisälevy?

Matias Kainulainen... koukuttui täysin Firefightiin.