Tom Clancyn nimeä kantavan pelijoukon uusin tulokas paljastaa meille, että lähitulevaisuudessa soditaan! Tiedän, että tämä tulee suurena shokkina valtaosalle teistä, mutta jotenkin näin on päässyt käymään. Tällä kertaa sotiminen tapahtuu jossain pilvien ja terra firman välimaastossa - pelaaja pääsee nauttimaan täysin rinnoin
Top Gun -roolista, mitä nyt homoerotiikka jostain syystä puuttuu. Kaikkea ei ilmeisesti voi saada edes Ubisoftilta.
Pelin hyvin, hyvin heppoisen tarinan mukaan pelaajahahmon johtama, Yhdysvaltain ilmavoimien muonavahvuudesta poistuva eliittipilottiryhmä siirtyy yksityiselle puolelle, jossa korvaus on parempi ja moraali höllemmässä. Aina löytyy asiakas, jolla on varaa maksaa itsensä kipeäksi siitä ilosta, että joukko vekkuleita poikia saapuu paikalle ja sataa tuhoa ja kuolemaa taivaalta.
Tuskin pilaan kenenkään peli-iloa paljastamalla, että rahasta veritekoja järjestävä työnantaja ei kuitenkaan ole varustettu sillä kaikkein kehittyneimmällä oikean ja väärän ymmärryksellä, ja siitä tulee vielä ongelmia. Tarina on aimo pläjäys kliseistä ja epäoleellista diibadaabaa, mutta niinhän se tällaisessa pelissä usein on. Ei kukaan osta
Tom Clancy's HAWXia siksi, että haluaa kokea ihmissielun syövereitä ruoppaavan ja yhteiskunnallisesti merkittävän teoksen, joka koskettaa, vaan siksi, että pääsee ampumaan soossit pihalle ihan kaikesta, mikä liikkuu. Ja sehän järjestyy.
Lähes sankari siis itsekin
 |
| Kivahan noita maisemia on katsella. Satelliittikuvien avulla tehdyt maastot miellyttävät silmää. |
Mikään lentosimulaattori
HAWX ei ole, vaan kyseessä on puhdasverinen räiskintäpeli. Kun omaan lentokoneeseen on pultattu kiinni parisataa ohjusta, ja kohteita on ilmassa ja maassa enemmän kuin "maahanmuuttokriittisillä" on rasistisia näkemyksiä, on selvää, ettei todellisuutta varsinaisesti mallinneta mitenkään kovin tiukoilla kriteereillä.
Pelaajan tulee usein räiskiä tuusan nuuskaksi yhden ainoan tehtävän aikana kymmeniä tankkeja, helikoptereita, pommittajia ja vihollishävittäjiä, joten ohjuksia lauotaan vähän väliä. Useimmiten ne riittävätkin tehtävän suorittamiseen. Mikäli laari tyhjenee ennen aikojaan, aina voi vähän kuumotella vastustajia luodeilla, mutta silloin pelaajalta vaaditaan jo hiukan enemmän tähtäämiskykyä - ohjukset kun tyypillisesti hoitavat itse maaliin hakeutumisen eikä pommittaminenkaan juuri vaadi osaamista, sillä maahan piirtyvä maalialue näyttää tismalleen, mihin paukku päätyy.
Pelin edetessä pelaaja kerää kokemuspisteitä, joita annetaan jokaisesta tuhotusta vihollisesta ja tehtävän aikana suoritetusta päämäärästä. Aina kun uusi kokemustaso napsahtaa vyön alle, pelaajan lentokone- ja asevalikoima kasvaa. Valitettavasti tämäkin katalooki on suhteellisen tasapaksu: vaikka nopeudet ja ohjattavuus vaihtelevatkin koneesta riippuen, käytännössä koneissa ei kuitenkaan tunnu juuri olevan kovin merkittäviä eroja.
Minne jäi haaste?
 |
| Ohjus + vihollisen pyrstö = pum. Sen kummempaa matematiikkaa ei HAWXissa tarvita. |
Kyseessä on ihan mukiinmenevä peli, mutta kokonaisuus tuntuu hyvin vaisulta. Edellinen pelaamani tämän lajityypin edustaja oli
Ace Combat 6: Fires of Liberation, joka oli monilta osin hyvin samankaltainen peli kuin tämä. Siinä missä
Ace Combat 6 tarjosi varsin tiukkoja ilmataisteluja,
HAWX tuntuu jonkinlaiselta bussiajelulta, jonka aikana ammuskellaan asioita. Mikään ei tunnu erityisen kiihkeältä.
En varsinaisesti ole sitä mieltä, että pelien pitäisi aina olla vaikeita, mutta
HAWX tuntuu liian helpolta ja sen vuoksi tylsältä. En välttämättä halua lentää veren maku suussa, mutta voiton pitäisi sentään tuntua joltain. Nyt tehtävän mokaaminen tuntuu useimmiten vaativan sen, että pelaaja epähuomiossa parkkeeraa hävittäjänsä nokka edellä jorpakkoon. Toki ohjus puraisee aina välillä omaa takalistoa, mutta isokaan ylivoima ei juuri jännitä.
Tätä helppouden tunnetta alleviivaa erityisesti se, ettei pelaajan välttämättä tarvitse edes osata lentelyn perusteita: kun kohde on lukittu, pelaaja saa nappia painamalla näyttöönsä reitin, jota seuraamalla pääsee aina kohteen taakse, jolloin alla olevan pellon kokema rautaromusade on enää liipaisimen hipaisun päässä. Samalla mekanismilla voi väistellä vihollisen ohjuksia. Tämä on varmasti aloittelijoita miellyttävä ominaisuus, mutta yhtään kokeneemmalle pelaajalle se ei anna mitään.
Ärsyttävintä on, että joissain tehtävissä vaikeustasoa nostetaan keinotekoisesti täysin hölmöillä tavoilla, kuten pakottamalla pelaaja lentämään tietyn korkeuden alapuolella, koska muuten niskaan tulee tutkaohjattuja ohjuksia. On todella raivostuttavaa taistella tilanteessa, jossa virheliike johtaa äkkikuolemaan, vaikka varsinaiset vastustajat ovat samanlaisia taulapäitä kuin aina ennenkin. Tuohan se haastetta, muttei hauskaa haastetta.
 |
| Kohde näkyvissä! Siipimiehet voi komentaa hyökkäämään tai puolustamaan. |
Verkkopelaajille peli tarjoaa vähän piristystä, sillä tehtäviä voi lentää yhteistyössä kaverin kanssa, mikä on luonnollisesti paljon hauskempaa kuin tekoälyn kanssa säätäminen. Kilpailuhenkisempää kokemusta kaipaavilla tarjolla on myös perinteistä joukkokurmotusta, mutta valitettavasti siinä tyydytään perinteiseen joukkuepohjaiseen deathmatchiin. Sitä tuskin moni jaksaa pelata kovinkaan pitkään.
Nätti, muttei tarpeeksi nätti
 |
| Kohteita maassa ja ilmassa. Olipa vastassa sitten lentokone, tankki tai mikä tahansa muukin ajoneuvo, HAWX-pilotti tekee siitä romurautaa. |
Parhaimmillaan peli ei näytä yhtään hassummalta. Pelialueet perustuvat aitoihin satelliittikuviin, ja niinpä maasto miellyttää silmää suuresti ainakin silloin, kun sitä katsoo tarpeeksi ylhäältä. Etenkin kaupunkialueet riemastuttavat aitoudellaan. Valitettavasti samaa ei voi sanoa niistä hetkistä, jolloin pelaaja koukkaa liian lähelle maata, sillä tällöin satelliittikuvien erottelutarkkuuden puute lyö pahasti silmille, ja luvassa on melkoista pikselimössöä, joka rikkoo tunnelman. Asiaa ei paranna se, että ainakin Xbox 360 -version ruudunpäivitys yskii pahasti toiminnan ollessa kiihkeimmillään.
Muut lentokoneet, tankit sun muut vastaavat kohteet ovat periaatteessa ihan tyylikkäitä, mutta niistä ei juuri pääse pelin aikana nauttimaan, sillä oma kone on hyvin harvoin niin lähellä vihollista, että grafiikka ehtisi tehdä vaikutusta. Useimmiten vihollinen on vain koneen sensoreiden merkitsemä neliskanttinen kohde jossain kaukana, jota kohti lukitut ohjukset ampaisevat. Tämä ei sinänsä ole mikään ongelma, sillä räiskiminen on onneksi toteutettu niin sujuvasti, että näytöltä ohjuksien myötä katoavat sensorikontaktit ovat oikein tyydyttäviä.
Yleisesti ottaen
Tom Clancy's HAWX on ihan hyvä yritys, mutta kokemus ei riitä vakuuttamaan. Sen suurin puute ei oikeastaan ole mikään moka tai edes mokien joukko, vaan se yksinkertainen ja käsinkosketeltava tosiasia, että
HAWXista puuttuu se koukku, joka saa pelaajan odottamaan seuraavaa ilmataistelua innolla. Tai hiukan toisin ilmaistuna,
HAWX epäonnistuu ehkä sillä kaikkein perustavanlaatuisimmalla tasolla: pelaaminen ei yksinkertaisesti ole tarpeeksi hauskaa.
Mikko Rautalahti... sai kerran kersana ohjata pienkonetta ihan itse, ja koki olevansa ilmojen sankari.
