Pelityyppi: 3D-räiskintä- ja toimintapelit
Julkaisija/kehittäjä: EA
Kotisivut: http://godfather2.ea.com/
Laitteistovaatimukset: Windows XP/2000, 1,9 GHz:n Intel Pentium 4 tai AMD Athlon, 512 Mt muistia, 3 Gt kiintolevytilaa, 64 Mt:n näytönohjain
Testattu: Windows Vista, Intel Core 2 Duo E6600, Radeon HD4870, 4 Gt keskusmuistia
Arvosteluversio: Myyntiversio
Muut alustat: Xbox 360, PS3

Klikkaa ja tarkista tämän pelin hinta Vertaa.fi:ssä!

Jos maailmasta ei jotain puutu, niin avoimiin pelimaailmoihin sijoittuvia gangsteripelejä. Grand Theft Auto myi konseptin suurelle yleisölle, ja sen jälkeen markkinoilla on nähty satoja yrittäjiä, joskus hyvillä ideoilla varustettuna, toisinaan suoraan tuhoon tuomittuina, mutta todella harvoin alkuperäistä parempana.

Godfather II lähtee yrittämään mielenkiintoisesta perspektiivistä, sillä taustalla on se gangsterilisensseistä legendaarisin, ainakin vanhan koulukunnan fanien keskuudessa. Lisäksi EA:n ensimmäinen gangsteripeli oli pari vuotta sitten ihan mukiinmenevä pelinavaus, joten voisi kuvitella, että kun hommaan lisätään mukaan kaikenlaisia lisukkeita ja peli sijoitetaan yllättäen pelinkehittäjiä kiinnostavalle 1950-luvulle, tuloksena voisi olla jotain todella mukavaa.

Erilaisten rikosimperiumien hallinnasta palkitaan luodinkestävien liivien tai nyrkkirautojen kaltaisilla lisäherkuilla.

Godfather II:n nimi on tavallaan harhaanjohtava, sillä pelillä ja sen edeltäjällä ei ole paljoakaan yhteistä. Esikuvana toimii toki Francis Ford Coppolan elokuvatrilogian toinen osa, mutta vain yleisiltä teemoiltaan. Alkuperäisen pelin kanssa yhteyksiä ei juuri ole.

Peli alkaa Kuubasta kommunistisen vallankumouksen aattona. Mafiaperheet ovat kokoontuneet juhlimaan menestystään ja vaikutusvaltaisen Hyman Rothin siirtymistä eläkkeelle. Roth jakelee avokätisesti osia entisestä imperiumistaan lähipiirinsä miehille, pyrkien näin ylläpitämään rauhan tasapainoa "kaikki hyötyvät" -periaatteella.

Kekkerit menevät kuitenkin reisille, kun kuuluisa vallankumous alkaa ja mafiosot pakenevat henkensä edestä kohti lentokenttää ja Yhdysvaltojen tarjoamaa turvaa. Pelaaja sysätään yllättäen keskelle kuumimpia kohdevaloja, kun hänen pomonsa, New Yorkin alueen ykkösmies, kuolee paon aikana. Michael Corleone palkitsee lupaavan kätyrinsä nostamalla tämän New Yorkin ykköskihoksi, mistä alkaakin muikea sota. Matkalle mahtuu selkäänpuukotuksia, liittoja ja avointa sotaa parinkin elokuvan verran, eikä aidosta mafiatunnelmasta todellakaan ole pulaa.

On jälleen kerran tunnustettava, että elokuvista tuttujen hahmojen näkeminen lisää peliin mukavasti tunnelmaa, mutta ykkösosan fiilikseen ei tällä kertaa päästä. Ongelma on siinä, että vain Robert Duvall on saatu lassottua esittämään consigliere Tom Hagenin roolia. Muut nimimiehet loistavat poissaolollaan, jopa alkuperäisessä pelissä esiintyneet näyttelijät. Vaikka tilalle palkatut imitaattorit yrittävät parhaansa, eron huomaa.

Puolivillainen tunnelma ei kuitenkaan ole pelin ainoa, tai edes suurin ongelma.

Peli ottaa ikärajastaan kaiken irti, sillä kielenkäyttö on runsasta ja paljaita rintoja näkyy enemmän kuin 1980-luvun teinikomedioissa.

Godfather II on pohjimmiltaan Grand Theft Auto -puusta veistetty avoin gangsteriseikkailu, jossa pelaaja suhailee kolmen lähimmän ystävänsä - vain tekoälyn ohjaamina, tosin - kanssa aiheuttamassa julkista pahennusta ja yleistä kaaosta.

Nämä peruspalikat ovat kunnossa, sillä pelistä löytyy toimiva suojautumissysteemi, pino päivitettäviä aseita ja toimivat kontrollit, joiden ansiosta väkivalta sujuu helposti - kunhan pelaajalla on pad-ohjain. Ykkösosan tyyliin mukana on myös roolipelimäisiä elementtejä, sillä pelaaja voi päivittää omia ja kaveriensa taitoja. Pelialuetta löytyy aiempaa enemmän, sillä tarjolla on tällä kolme kaupunkia. Yhteenlaskettuna lääniä on silti vähemmän kuin vaikka Grand Theft Auto IV:ssä, mikä saa pelimaailman tuntumaan hetkittäin valitettavan pieneltä.

Myös ykkösosasta tuttu kisaaminen alueista ja niillä sijaitsevista bisneksistä on yhä mukana, joskin nyt merkittävästi aiempaa monipuolisempana. Ideana on antaa pelaajan todella tuntea olevansa rikollisimperiumin puikoissa.

Pelin kolme kaupunkia ovat täynnä erilaisia yrityksiä, jotka on jaettu suojelurahaa maksaviin yrityksiin sekä kulissifirmoihin, joiden puitteissa mafiosot voivat vaikka trokailla huumeita, tuoda maahan laittomia aseita tai pilkkoa autoja palasiksi. Pelin alkutilanteessa pelaajalla on hallussaan vain pari räkäistä yritystä, kaiken muun kuuluessa kilpaileville perheille. Jotta New Yorkin Don voisi nousta asemansa edellyttävään arvoon, liikkeiden pitää vaihtaa omistajaa, ja sehän tarkoittaa sotaa.

Liikkeiden valloittaminen ja niiden puolustaminen on pelin keskeinen toiminta, sillä varsinaisia juonellisia tehtäviä löytyy vain pari tusinaa. Näin valtaosa pelin reilun kymmenen tunnin kestosta menee alueesta kisaillessa. Homma itsessään on helppoa: pelaaja kurvaa kaveriensa kanssa yrityksen pihalle, pistää sitä puolustavat mafiosot pakettiin ja tämän jälkeen kovistelee omistajaa, kunnes tämä suostuu hyppäämään pelaajan remmiin tai heittää veivinsä.

Kovistelu on helppoa, mutta ei aivan triviaalia puuhaa. Jokaisella ihmisellä on kaksi murtumispistettä: ensimmäisessä tämä suostuu avustamaan pelaajaa, jälkimmäisessä tällä napsahtaa pinna siinä määrin, että yhteistyö vaihtuu väkivallaksi. Ideana on kovistella myymälänhoitajaa - tai vaikka murhan todistajaa - läpsimällä tätä ympäriinsä, rikkomalla ympäriltä paikkoja tai vaikka roikottamalla kaveria katolta.

Peli ei juuri häpeile väkivaltaansa, jonka kohteeksi joutuvat myös naiset, mikä saanee vielä aikaan melkoisen metelin.

Oman lisänsä soppaan tuovat pelaajan tiimikaverit, joista jokaisella on omat erikoiskykynsä. Joku on lääkintämies, toinen vaikka kassakaappimurtaja, kolmas tuhopolttaja. Kaikkia erikoistaitoja tarvitaan johonkin, sillä betonitehtaalta voi vaikkapa löytyä panssariovi, josta pääsee läpi vain pommin avulla. Vähimmillään erikoiskyvyt tarjoavat aina keinoja ninjata itsensä tiukimpaankin linnoitukseen salavihkaisesti.

Lisävärinää haetaan imperiumin hallinnasta, sillä pelaajan pitää nakitella rivimiehiä vartioimaan vallattuja yrityksiään sekä lähetellä nimettyjä kätyreitään torjumaan vihollisten kostoiskuja, pommittamaan vihollisten rakennuksia ja hoitamaan muita mafiahommia.

Tässä vaiheessa monella lukijalla lienee kasvoillaan leveä hymy, eikä syyttä: paperilla kasassa on todellisen mafiaklassikon ainekset. Ongelma on kuitenkin se, että toteutus ei yllä pelin ylväiden ideoiden tasolle.

Teloitusliikkeistä löytyy brutaalia menoa sen verran, että kaikkein härskeimpiä ei saitilla viitsi edes esittää. Konsoliversiossa kaikkien näkemisestä saa achievementin.

Godfather II:n suurin ongelma on se, että peli on kaikin puolin turhan yksinkertainen, helppo ja sujuva. Näistä ajatuksista varsinkin viimeinen kuulostaa oudolta haukulta, mutta koettakaa kestää, yritän perustella.

Koska Godfather II:n suurin sisältöosuus koostuu taistelusta, ja taistelun pitäisi olla hauskaa ja jännittävää, jotta pelistä saisi irti mitään suuria kiksejä. Näin ei kuitenkaan ole. Taistelu on toki sujuvaa, sillä tähtäys sujuu hyvin ja tiimikaverien tekoälykin on toimivaa, mutta hauskuus puuttuu, sillä pelin vaikeustasoa voisi luonnehtia triviaaliksi.

Pelin vaikeustasosta kertoo paljon se, että koska arvostelukappaleen mukana ei toimitettu minkäänlaisia ohjeita, en itse tajunnut, että pelaajankin ominaisuuksia voi päivittää, ennen kuin aivan loppumetreillä. Tästä, sekä useiden aseparannusten missaamisesta huolimatta yksikään taistelu ei aiheuttanut edes pientä ohimohikeä. Pelaaja puhaltaa kolmen kaverinsa kanssa raksalle, tappaa 30 vartijaa parissa minuutissa ja sitten valtaa yrityksen edes hengästymättä.

Voisi kuvitella, että tapahtumapaikoille ripotellut kykyesteet voisivat hidastaa temmellystä, mutta näin ei ole. Jo parin tunnin pelaamisen jälkeen pelaajan kaveriporukka on oppinut kirjaimellisesti kaikki erikoistaidot, jolloin esteestä kuin esteestä pääsee läpi sekunneissa. Vaikka siihen kolmen kööriin ei mahtuisikaan oikeaa erikoismiestä, kavereita voi kierrättää aktiivisen tiimin ja kotilinnakkeen välillä lennosta nappia painamalla.

Hahmogeneraattorilla saa aikaan melkoisia friikkejä ja kummajaisia. Kunnioittaisitko sinä tämän näköistä New Yorkin Donia? Entä jos hän uhkaisi Magnumilla?

Myös kaikki pelin sivutehtävät jatkavat samalla kaavalla, sillä kaikki kymmenet sivukeikat ovat joko tiettyjen henkilöiden pahoinpitelyä ja murhaamista tai vaikka jonkun yrityksen kassakaapin ryöstämistä. Haaste puuttuu jälleen kokonaan, samoin kuin vaihtelukin. Ensimmäisen tusinan keikan jälkeen en saanut enää parhaasta yrityksestäni huolimatta mitään suuria fiiliksiä kadulla kävelevän tyypin mukiloimisesta.

Kun pelaamisessa ei näin ole tippaakaan haastetta, kaikkien kymmenten yritysten valloittamisesta tulee puhdasta rutiinia ja toistoa, mitkä eivät yleensä ole riemukkaaseen pelikokemukseen liitettäviä termejä. On kuitenkin todettava, että tekemistä ja erilaista hallittavaa riitti sen verran, että jaksoin pelata pelin helppoudesta ja puurtamisesta huolimatta loppuun saakka. Toista kertaa en välttämättä kuitenkaan jaksaisi.

Kun peli pistää täyden vaihteen päälle ja taistelu on tiukimmillaan, valitukset haaleasta värimaailmasta unohtuvat aika nopeasti.

Godfather II:n konsoliversiot ovat sen verran laadukkaasti toteutettuja pelejä, että yllä mainituista ongelmista huolimatta niiden parissa viihtyi mukavasti. Kontrollit ovat hyvät, ruudunpäivitys vikkelää ja grafiikkakin näyttää kelvolliselta.

Arvostelun pääpointtina on kuitenkin pc-version tutkailu, eikä se valitettavasti selviä arvostelusta yhtä puhtain paperein. Käännös ei ole sieltä huonoimmasta päästä, mutta konsolijuuret näkyvät silti, eivätkä ole tässä tapauksessa pelin eduksi. Grafiikka on mukiinmenevää, mutta ei räjäytä vertauskuvallista pankkia. Monet tekstuureista on selvästi suunniteltu reteimpiä pc-resoluutioita pienemmän kokoisiksi, mistä johtuen varsinkin maisemat ja käyttöliittymä ovat usein suttuisia. Pc-versio tuntuu myös paikoin oudon kulahtaneelta, sillä värit ovat paljon haaleampia kuin konsoliversioissa.

Godfather II kuuluu myös niihin peleihin, joita varten kannattaa selkeästi hankkia pad-ohjain, sillä käyttöliittymä on selvästi suunniteltu sitä varten. Hiirellä ja näppäimistöllä pelatessa kontrollit tökkivät koko ajan vastaan vaihtelevissa määrin. Joskus kulki paremmin, joskus huonommin, mutta ei koskaan niin mukavasti, että kontrolleihin ei olisi enää kiinnittänyt huomiota.

Kokonaisuutena Godfather II on hieman harmillinen tapaus. Siinä on todella paljon hyviä ideoita, joista riittääkin mitä mainiointa viihdettä muutamaksi tunniksi. Valitettavasti tämän peli on vasta puolivälissä, eikä loppupuolisko mene ollenkaan niin iloisissa fiiliksissä.

Peli ei missään vaiheessa alita sisällöltään sitä kriittistä rimaa, jonka jälkeen voisi puhua huonosta pelistä, mutta ei se myöskään yllä huippupelin lukemiin. Harmi, ettei vaikeustasoa ole hilattu hieman ylemmäs eikä peliä ole pystytty piristämään yllätyksillä, jotka olisivat pitäneet mielenkiintoa yllä kauemmin. Kelvollinen gangsterieepos, jolla olisi ollut eväitä parempaankin.

Miikka Lehtonen... arvostaa mafiaa ja sen ylväitä periaatteita, eikä sano näin ase ohimollaan.