Pelityyppi: 3D-räiskintä- ja toimintapelit
Julkaisija/kehittäjä: EA / DICE
Kotisivut: http://www.mirrorsedge.com/
Laitteistovaatimukset: Windows Vista/XP, 3,0 GHz:n Intel Pentium 4 tai AMD Athlon, 1 Gt muistia, 8 Gt kiintolevytilaa, 256 Mt:n Pixel Shader 3.0 -näytönohjain
Testattu: Intel Core 2 Quad 2,83 GHz, 4 Gt muistia, GeForce 8800GT 512 Mt
Arvosteluversio: Myyntiversio
Muut alustat: PS3, Xbox 360

Klikkaa ja tarkista tämän pelin hinta Vertaa.fi:ssä!

Viime vuoden puolella konsoleille ilmestynyt Mirror's Edge on nyt saapunut myös pc:lle. Peli ei kohauttanut niin paljon, kuin kehittäjä varmasti toivoi - sen saama palaute oli ristiriitaista. Pc-versio ei eroa massiivisesti konsoleilla nähdystä Mirror's Edgestä, mutta kuten arvata saattaa, tiettyjä parannuksia on kuitenkin luvassa.

Pelin päähenkilö on juoksija Faith. Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään maratoonari tai sprintteri, vaan Faith viihtyy urheilukenttien sijasta talojen katoilla ja kipittää rutiininomaisesti paikoissa, joissa useimmat meistä keskittyisivät sulkijalihaksen hallintaan ja paniikinomaiseen avun huutamiseen rystyset valkoisina.

Punainen vaate härälle. Punaista kohti kannattaa aina suunnata.

Mirror's Edgen totalitaarisessa maailmassa Isoveli valvoo kaikkea, ja kaikki ovat ihmisiksi vaikka väkisin, mutta yhteiskunnan ulkopuolella elelevät juoksijat ovat vapaita: vaikka katuja partioi armoton poliisi, katoilla, viemäreissä ja varjoisilla kujilla tarpeeksi ketterät ja nopeat välttävät kytän katseen. Niinpä juoksijat mahdollistavat luottamuksellisen viestinnän, ja kuriiritoiminta onkin juoksijoiden leipätoimi.

Kun Faithin sisko joutuu pulaan, neutraali asenne lentää kuitenkin romukoppaan. Faith alkaa tonkia tilannetta, ja siitä tietenkin seuraa ongelmia. Kuinkas muutenkaan, jäljet johtavat sylttytehtaalle, mutta matka sinne on vaikea ja vaarallinen.

Jos ylläoleva kuulostaa kiehtovalta ja jännittävältä, olen pahoillani - se ei suinkaan ollut tarkoitus, sillä se olisi harhaanjohtavaa. Pelin tarina on sen huonointa antia sekä mitättömän sisältönsä että kömpelön kerrontansa puolesta. Mutta siitä viis: pelin paras puoli on nimittäin toteutettu loistavasti.

Eteenpäin täyttä höyryä! Yksittäinen kuva ei voi mitenkään viestiä sitä, miten hyvältä liikkuminen ja loikkiminen tuntuu.

Peli on kuvattu Faithin silmistä perinteiseen räiskintäpelien tyyliin, mutta ammuskelua ei juuri ole luvassa: sen sijaan tärkeintä pelissä on jatkuva ja sujuva liike, ja niinpä Faith onkin hyvin ketterä nainen. Seinillä kipittely, esteiden yli hyppiminen, tangoista heilahtelu, rännejä pitkin kiipeily ja erilaisista koloista läpi liukuminen ovat kaikki Faithille jokapäivästä puuhaa.

Faithin ohjaaminen on helppoa - erilaisiin liikkeisiin tarvitaan vain muutama nappi. Haaste tulee siitä, miten tehokkaasti pelaaja osaa hyödyntää ympäristöään ja ajoittaa liikkeet oikein: kuten peliä inspiroineessa parkourissakin, tärkeintä on ylläpitää mahdollisimman sulava ja tehokas liike kohti päämäärää.

Pc-versio tukee erillistä peliohjainta, mutta sitä kannattaa välttää, sillä hiiri on tunnetusti tarkempi ohjausväline. Vaikka konsoliversio olikin erinomaisen pelattava, klassinen WASD-yhdistelmä tekee pelikokemuksesta entistä tarkemman. Xbox 360:llä Faith tuntui liikkuvan aina hyvin, mutta pc:llä liikeisiin saa halutessaan tehtyä piiruntarkkoja korjauksia. Ero on pieni, mutta pelissä, jonka koko tarjonta perustuu paikasta toiseen liikkumiseen, pienikin ero ohjauksessa on merkittävä.

Jotkut, etenkin matkapahoinvoinnille alttiit pelaajat, ovat raportoineet voivansa pahoin peliä pelatessaan, eikä ihme: liikkeen tuntu ja juuri oikein heilahteleva kamera tempaavat mukaansa uskomattoman tehokkaasti. Siinä ovat joillain aivot hätää kärsimässä, kun sisäkorva väittää, että ollaan paikallaan ja silmät väittävät, että nyt on hirveä meno päällä...

Kovat piipussa. Tuliluikun avulla voi harventaa vastustajia, mutta todellinen asiantuntija vetää pelin läpi ampumatta laukaustakaan.

Niin kauan kun pelaaja tietää, minne mennä, tunnelma on loistava. Ongelma piileekin siinä, että kaikki eivät tiedä. Hieman kärjistäen voidaan sanoa, että Mirror's Edge jakaa pelaajat pääpiirteittäin kahteen ryhmään: niihin, jotka tuntevat saavuttavansa jonkinlaisen liikkeen nirvanan ja niihin, joiden pelikokemus etenee töksähdellen ja hitaasti. Sen määrittelee puhtaasti se, kuinka hyvin oikean reitin löytäminen onnistuu.

Se, riippuuko tämä taidosta vai onnesta, on oikeastaan ihan sama, sillä viime kädessä pelikokemus on sellainen kuin on, ja pelaajan turhautumiseen ei vaikuta mitenkään se, johtuuko se osaamisen puutteesta vai siitä, ettei onni ole matkassa. Monessa muussa pelissä voi aina yrittää vaikeaa taistelua uudelleen, mutta Mirror's Edgessä matka tyssää kuin seinään, jos pelaaja ei tiedäkään, miten pitäisi edetä. Itse jumitin peliä läpi pelatessani vain yhteen ainoaan kohtaan ja melko lyhyeksi ajaksi, mutta jos moiseen törmäisi esimerkiksi 20 minuutin välein, voin arvata, että raivari olisi hyvin lähellä. Pelistä löytyy kyllä apunappi, joka kääntää Faithin katseen siihen suuntaan, johon pitäisi suunnata, mutta se ei suinkaan kerro, miten sinne pääsee.

Tämä pulmanratkontaelementti tuntui minusta sinänsä miellyttävältä: reitin löytäminen vaatii tilan hahmottamista, ja se on hauskaa - kunhan reitti vain selviää tarpeeksi nopeasti. En tiedä, onko näillä asioilla yhteyttä muualla kuin päässäni, mutta itse asiassa monet pulmakohdista tuntuvat yllättävän samanlaisilta kuin Prince of Persia -sarjan peleissä. Usein reitti rakentuu samankaltaisen logiikan mukaisesti.

Joka tapauksessa niillä, joilta reitin löytäminen syystä tai toisesta käy sujuvasti, on luultavasti todella henkeäsalpaava pelikokemus, kun Faith ponnistaa vauhtia seinästä toisensa jälkeen ja heilauttelee itseään esteiden yli ja etenee koko ajan kiihkeää vauhtia. Se tekee Mirror's Edgestä parhaimmillaan loistavan pelin.

Ottaako vatsanpohjasta? Korkean paikan kammo on tunne, joka saattaa hyvinkin nostaa päätään - joskaan ei selvästi Faithilla.

Senkin ilon kuitenkin torppaavat viimeistään pelin tappeluosuudet, joita ei onneksi sentään tule eteen kovin usein. Faith on pääasiassa juoksija, ei tappelija, ja valtaosan vihollisista voikin jättää peräpeilin tietämiin - karkuun juokseminen luotien vinkuessa korvissa on ihan hauskaa. Aina välillä on kuitenkin pikku pakko taistella, ja näiden osuuksien pelimekaniikka on valitettavan kehno.

Hyökkäysliikkeitä on vain muutama. Oleellisin niistä on aseista riisuminen, joka tyrmää vihollisen ja antaa Faithille pyssyn. Anastettua torrakkoa voi sittten käyttää muiden pahisten rei'ittämiseen, mutta raskaiden aseiden kanssa ei juuri juosta, ja kun lipas on tyhjä, Faith heittää pyssyn pois.

Valitettavasti juuri kaikkein tärkein liike - aseen poiminta vihollisen käsistä - vaatii hyvin tarkkaa ajoitusta, ja jos sen mokaa, tulee pataan armotta. Koko taisteluosuus tuntuu kömpelöltä ja alkeelliselta, mutta sen pahin puute on, että jokainen tappelu on rasittava jarru. Se on kiistaton moka pelissä, jossa liikkeen tuntu on kaikki kaikessa.

Possulle pataan! Faith osaa tapella, mutta peli on paljon, paljon parempi silloin, kun moiset puuhat jätetään väliin.

Liikkeen tunnun lisäksi peli erottuu edukseen myös vahvasti tyylitellyllä grafiikallaan. Etenkin ulkoalueet tekevät vaikutuksen äärimmilleen pelkistetyllä värimaailmallaan: tulevaisuuden suurkaupunki on kiiltelevän puhdas, kaunis, kylmä ja kliininen, täynnä valkoisia seiniä ja heijastavia lasipintoja. Siellä täällä näkyvät harvat kirkkaan värikkäät alueet tarjoavat kiehtovaa kontrastia. Mikään muu peli ei näytä tältä.

Värimaailma ei kuitenkaan ole pelkkää kikkailua, vaan sillä on myös tarkoituksensa: jos jokin on kirkkaan punaista, se on pelaajalle merkki siitä, että sen suuntaan kannattaa suunnata. Niinpä pelaaja voi suorittaa vatsanpohjaa kouraisevia loikkia tietämättä, mitä katon reunan takana häämöttää ja luottaa siihen, että alla on jotain, mille laskeutua - olettaen, että hypyn ajoitus on oikea, tietenkin.

Pc-versio tarjoaa muutamia parannuksia konsoliversioon verrattuna. Nyt pressut ja liput heilehtelevat tuulessa, ja kun helikopteri tikkaa sarjaa pressusta läpi, se repeytyy tyylikkäästi riekaleiksi. Mukana on muitakin uusia efektejä, jotka parantavat tunnelmaa, vaikka peli onkin oleellisilta osiltaan identtinen konsoliversion kanssa.



Itse pidän Mirror's Edgestä todella paljon, mutta DICE saa vielä parantaa paljon, jotta peli todella saavuttaisi potentiaalinsa. Sen tarina on täysin turhaa perushuttua ja hienosti hiottu pelimalli töksähtelee pakkopullanomaisiin taisteluosuuksiin. Jälkimmäisten on helppo uskoa olevan pelissä siksi, että joku lyhytkatseinen juntti jossain arasteli liikaa ja alkoi itkeä, että kyllähän pelissä nyt pitää tappelua olla, ei se muuten voi olla hyvä - ainakaan ne eivät tunnu tippaakaan siltä, että ne olisivat tarkasti harkittuja ja hiottuja osuuksia.

Mutta kun Mirror's Edge toimii, voi jösses mikä meno. Harvoin saa tuntea näin vakuuttavasti olevansa jonkinlainen katolta toiselle tanssiva puolijumala. Se tekee sietämistä vaativista osuuksista vaivan arvoisia. Kakkososa on työn alla, ja ehkäpä siinä on saatu fokus kohdalleen. Sitä odotellessa tästä ykkösestä voi kaivaa niin monta hyvää hetkeä, että siihen tutustuminen kannattaa ehdottomasti.

Mikko Rautalahti... on sellainen vähän erilainen parkour-mestari - hidas, mutta kömpelö.