Kun olin polvenkorkuinen pikkupoju, kirjakaupoissa ei ollut vielä hyllymetreittäin fantasiakirjoja. Verinen miekka- ja magia-viihde pitikin hakea esimerkiksi antiikin Kreikan mytologiasta ja
Homeroksen Troijan sodasta. Siksi on ilo nähdä, että vuonna 2009 myyttinen Kreikka onkin yllättäen muodissa, ehkäpä
300-leffan spartalaisten ja
God of War -pelien myötä. Antiikin markkinarakoa kokeilee nyt Liquid Entertainmentin (
Battle Realms!
Desperate Housewives!) kehittämä ja Codemastersin julkaisema
Rise of the Argonauts.
Kultaisen taljan metsästäjät
 |
| Kapteeni Kreikka. Jasonin kilpi on paitsi näyttävä, myös tärkeä osa taistelumekaniikkaa. |
Argonauttien tarina on yksi Kreikan taruston kestävimmistä ja videopeliin sopivimmista. Jason (suom. Iason) kokoaa niemimaan nimekkäimmät sankarit Argo-laivaan ja purjehtii etsimään kultaista taljaa. Pelissä valtavaa sankarikastia on karsittu, ja mukana ovat vain Herkuleksen ja Akilleen kaltaiset isommat nimet. Tarinaa on hämmennetty myös sen verran, että etsinnän käynnistävät ikävine suunnitelmineen synkkää Hekate-jumalatarta palvovat mustakieli-salamurhaajat, joiden muoti-ikoni on
Hellraiserin Pinhead.
Rise of the Argonauts suhtautuu lähdemateriaaliinsa kuitenkin huomattavasta suuremmalla vakavuudella kuin jo mainittu
God of War tai
Titan Quest -kliksuttelut. Jo ensimmäisen puolen tunnin sisällä selviää, että pelintekijät olettavat pelaajan kuulleen esimerkiksi tarinan musikantti Orfeuksen pelastusretkestä kuolleiden valtakuntaan. Pelisankari Jason ottaa äärimmäisen vakavasti pestinsä Iolkoksen kuninkaana ja luennoi vastaantulijoille sekä samalla pelaajalle pitkät rimpsut vieraanvaraisuuden tärkeydestä, jumalten palvonnasta tai oikeamielisen kuninkaan velvollisuuksista. Pelin hormonihäiriöinen Herkules puolestaan saa
Gears of Warin avaruussotilaatkin näyttämään kukkakepeiltä, mutta miekkonen on yllättävän järkevä ja luotettava kumppani.
 |
| Nuija ja Tosinuija. Eri aseille ja haarniskoille on annettu erikoisvoimien lisäksi omat myyttiset taustatarinansa. |
Jos Kreikan mytologia kiinnostaa,
Rise of the Argonautsin vakavamielinen suhtautuminen lähdemateriaaliin todella lämmittää sydämessä. Vielä vuoden 2009 alkuun saatiin siis pelattavaa, jonka tekijät eivät oleta, että kaikki pelaajat ovat kuolaavia vauvoja, joiden kiinnostus karkaa kolmessa sekunnissa.
Rise of the Argonautsin esikuvana ovatkin selkeästi Biowaren roolipelit
Jade Empire ja erityisesti tuoreempi
Mass Effect, jonka koko dialogijärjestelmä on nyysitty peliin sellaisenaan. Se on kunnioitettava päämäärä. Biowaren kehutuissa peleissäkin on ongelmansa, mutta nopeasti tulee silti tuskaisen selkeästi ilmi, miksi BioWare tunnetaan juhlittuna kehittäjänä ja Liquid Entertainment ei.
Sanan säilä sivaltaa
 |
| Kikkara-Shepard. Keskustelujärjestelmä on kummallisen tuttu Mass Effectinsä pelanneille. |
Toiminnan ja keskustelun tasapaino on
Rise of the Argonautsissa pahasti hakusessa. Vaikka Jasonin ja vastaantulijoiden jorinat innostavat kreikkafiilejä, jopa vannoutunein Olympoksen sankari ehtii ihmetellä, että pääseekö pelissä ollenkaan itse tappeluun. Alun tappojuhlien jälkeen dialogia on puolet enemmän kuin toimintaa, mikä on suhteellisen outo ratkaisu toimintaroolipelille.
Mättämisen puute ei johdu ainakaan siitä, että taistelu olisi täysin surkeaa. Nopeista huitaisuista ja kovista teloituslyönneistä koostuva tappaminen on yksinkertaista ja lopulta itseään toistavaa, mutta paljon pahempaakin on nähty. Kamera pysyy hyvin toiminnassa mukana ja aseistus tyydyttää: nopea miekka, pitkä keihäs ja raskas sotanuija kaatavat vihollisia tyydyttävän brutaalisti.
Yhtä tärkeä on Jasonin suuri ja kaunis kilpi, jolla on hyvä kopauttaa joonialaista sikakoiraa otsalohkoon. Isoin ongelma on taisteluapuna olevien argonauttien turhuus: Herkules, Akilles ja kumppanit hortoilevat ympäriinsä taistelun reunamilla ja onnistuvat välillä jopa tappamaan ohikulkijoita. Minkäänlaisesta yhteistyöstä Jasonin kanssa on kuitenkin turha puhua, vaikka esimerkiksi Herkules nappaa välillä vihulaiset karhunhaliin, jolloin Jason pääsee puukottamaan masua vankilatyyliin.
Magian pelissä korvaavat jumalvoimat, jotka avautuvat
Diablomaisen taitopuun kautta. Virtaviivaistamisen nimessä
Rise of the Argonautsista on riisuttu varsinaiset kokemustasot ja taitopisteet, joten kyse ei ole aivan perinteisestä roolipelikokemuksesta. Jason saa sen sijaan kykypisteitä tekemällä keskusteluissa valintoja, jotka miellyttävät jotakuta neljästä sankaria suojelevasta jumalasta. Parantava auringonjumala Apollo tykkää myötätuntoisista lepertelyistä ja sodanjumala Ares kehotuksista rohkeuteen. Areksen antamat voimat keskittyvät puolestaan esimerkiksi sotanuijan käyttöön, kilpien murskaamiseen ja räjähtävien aluehyökkäyksien tekoon. Pelaaja ei ole onneksi aivan kiinni dialogivalinnoissa, sillä jumalpisteitä voi saada myös omistamalla eri jumalille Jasonin sankaritekoja: sellaisia ovat esimerkiksi "tapa 50 vihollista" ja "värvää mukaan uusi kaveri".
Rise of the Argonautsin erikoinen kokemusjärjestelmä ei ole kovin monipuolinen, mutta se sopii hyvin pelin yleiseen henkeen.
Maratonjuoksu
 |
| Kautta Zeuksen! Jumalvoimat antavat pysyviä taistelubonuksia tai loitsujen kaltaisia superhyökkäyksiä. |
Taistelusta palataan kuitenkin aina nopeasti arkeen eli ympäriinsä juoksemiseen ja keskusteluihin. Kuten sanottu,
Rise of the Argonautsin keskustelu on nyysitty suoraan ja härskisti Biowaren
Mass Effect -tieteisroolipelistä. Jasonille tarjotaan jupinoissa kahdesta neljään vaihtoehtoa. Useimmissa tapauksissa tapahtumat eivät juuri poikkea toisistaan, vaikka vaihtoehtoina olisivat "halataan, ystäväni" tai "syöksen sinut Haadeksen liekkeihin, pelkurikoira". Seuraukset tuntuvat kyllä siinä, millaisia jumalpisteitä valinnat antavat pelaajan käyttöön.
Dialogia eivät onnistu pilaamaan edes useimpien sivuhahmojen hirveät ääninäyttelijät, sillä runsaaseen höpinään on saatu sopivan ylväs sävy. Jason ja kumppanit eivät kuulosta keskusteluissaan monien pelihahmojen tapaan antiikkiasuihin puetuilta nykyteineiltä tai Hollywood-näyttelijöiltä. Jos pelaaja malttaa olla pikakelaamatta pidempiä keskusteluja, pelin esikuvana toiminutta mytologiaa valotetaan hyvinkin antoisasti.
Taisteluihin ja jopa keskusteluihin pääseminen tuntuu välillä olevan kuitenkin työn ja tuskan takana.
Rise of the Argonautsin maisemat ovat nekin Biowaren tyylisiä eli laajoja, mutta hyvin putkimaisia. Jason hölkyttelee paikasta toiseen turhankin hiljaista tahtia. Pelintekijät ovat autuaan tietämättömiä siitä, että pelaaja saattaisi turhautua tylsästä juoksentelusta, ja monet tehtävät pakottavat Jasonin juoksemaan samaa reittiä edestakaisin yhä uudestaan.
Ympäriinsä ryntäilyn ongelmaa alleviivaa se, että
Rise of the Argonauts on ulkoiselta toteutukseltaan hilpeän epätasainen. Sisätiloissa peli näyttää hyvältä tai siedettävältä, mutta pitkiä ulkoilmapolkuja hölkätessä silmä kiinnittyy karmean latteisiin maisemiin. Osa pelihahmoistakin on ilmeikkäitä ja hyvännäköisiä, mutta toisen puolen on ilmeisesti mallintanut Liquidin kesätyöharjoittelija, joka epäilemättä vastaa myös karmeimmista näyttelijäsuorituksista. Jason itse kuulostaa sentään tarpeeksi uskottavalta.
Myytit hautaavat pelin
Rise of the Argonauts on monin tavoin ongelmainen tapaus, mutta lopulta sitä ei kuitenkaan tee mieli lytätä. Liquidilla on ehkä ollut liian kovat tavoitteet eikä tarpeeksi resursseja, mutta kunnianhimon puutteesta peliä ei voi syyttää. Uskollisuus kreikan myyteille ja niiden tyylille on pelissä niin vahva, että ostopäätöksen voi tehdä melkein pelkästään sen perusteella. Jos Argonauttien tarina ja antiikin jumaltarut kiinnostavat, pelaajan on helppoa ohittaa
Rise of the Argonautsin viat ja nauttia siitä miellyttävän vakavana ja runsassanaisena kevytroolipelinä. Kiinnostuksen puuttuessa kyseiset ongelmat voivat maistua aivan liian karvailta.
Janne Pyykkönen... pitää
Rise of the Argonautsin fantsu-Kreikasta enemmän kuin
God of Warin vastaavasta.
