Itärintaman sota oli ihmiskunnan koko historiankin mittapuulla melkoista liha- ja teräsmyllyä. Vajaan viiden vuoden aikana ketoon pantiin miljoonia ihmishenkiä ja käsittämättömät määrät kalustoa. Yksi sodan merkittävimmistä, vaikkakin kuuluisampien taistelujen varjoon jäävä, yhteenotoista oli Harkovan (Kharkov) sota kesällä 1942. Se on myös venäläistekoisen
Steel Fury -panssarisimulaation aihe.
Kovia poikia nuo Venäjän pelitalojen kaverit. Siellä tehdään edelleen vaikeita pelejä vaikeista aiheista, meikäläisten silmin jopa kaupallisesta potentiaalista piittaamatta. Tai kyllähän kotimarkkinat vetävät vähän erikoisempiakin pelejä, mutta myypä tätä sitten keskiverrolle länsitumpelolle, jonka mielestä talvisotakin käytiin 1808.
Steel Fury on lyhyen ajan sisään jo toinen venäläistekoinen panssarivaunusimulaatio aikana, jolloin niitä ei ole nähty aikoihin läntisiltä pelitaloilta, hyvä jos edes vuosiin. Talvi onkin tankkimiehen unelma-aikaa. Harmi, että sekä
Steel Fury että
T-34 vs. Tiger kärsivät samasta perustaudista: pienet venäläisputiikit kun tekevät usein puolivillaista jälkeä. Ideatasolla pelit ovat kovia, mutta aikataulut ovat tiukat, budjetit pienet ja toteutus vajavainen.
Lihamylly, käynnistäkää!
 |
| Vehreää ja tuuheaa. Maisemat ovat yleensä näyttäviä ja kumpuilevia. Maasto ei ole pelkkää aakeeta laakeeta, vaan kumpuilevaan ja elävään pökkelikköön on hyvä piilottaa niin omia kuin vihollisia. |
Pelin asetelma on mahtava, jyräävä, massiivinen. Harkovan kesäsota käynnistyi itsensä Stalinin operationaalisesta käskystä, ja sen tavoite oli katkaista Saksan armeijan selkäranka ja marssia Berliiniin. Olivathan sakut jo polvillaan talven jäljiltä, voittoisan Puna-Armeijan lyötyä deutsche invadeerit Moskovan porteilla.
Sakuilla oli vähän toiset ajatukset. Itään teki mieli. Moskova oli kuitenkin osoittautunut lomakohteena luotaantyöntäväksi, joten niinpä mieli teki Mustanmeren rannoille ja kauemmas, Volgan hietikoille ja mustan kullan tantereille.
Kevät 1942 saapuikin - ja niin Saksa kuin Neuvostoliittokin valmistautuivat hyökkäämään. Samalla alueella. Neuvostoliitto ehti tosin ensin.
Molemmat osapuolet kokivat karun yllätyksen. Neuvostoliiton hyökkäys alkoi hyvin ja jatkui sitäkin paremmin. Saksan armeija kuitenkin siirtyi jouheasti hyökkäysryhmityksestä joustavaan puolustukseen, antoi puna-armeijan edetä ja sulki sitten hyökkääjät valtavaan mottiin. Neuvostoarmeija reagoi tapahtumiin liian hitaasti, minkä johdosta punaiset menettivät noin 240 000 sotilasta ja merkittävän osan panssarivoimistaan.
Tie oli auki. Saksan kesämarssi itään saattoi alkaa.
Eeppisyys uupuu
 |
| Pultit paikallaan. Panssarien mallinnus on näyttävää, niin sisältä kuin ulkoa. |
Steel Furyn asetelmaa voi kuvata vain eeppiseksi. Periaatteessa tässä soditaan hurjassa noidankattilassa, jossa hyökätään ja puolustetaan, edetään ja joudutaan piiritetyksi. Sitä ei pelistä kuitenkaan huomaa. Se ei tavoita nimensä raivokkuutta, vaan kuvaa tapahtumia pikemminkin pliisuna sarjana yksittäisiä kahakoita, joissa ei ole jatkuvuuden tunnetta tai edes fiilistä johonkin isompaan tapahtumasarjaan kuulumisesta.
Steel Furyn pelisuunnittelu on mennyt oikeastaan joka kohdasta aidan yli matalimmasta kohdasta. Peliin on vain läimitty ne perinteisimmät suunnitteluratkaisut ja toivottu, että niistä syntyisi peli.
Harmi, sillä lähtökohtaisesti kunnon panssarisimulle olisi todella tilausta.
Steel Fury ei kuitenkaan tarjoile kunnon pakettia, sen enempää kuin
T-34 vs. Tigerikään. Lisäksi pelin käyttöliittymä on monella tapaa kuin kymmenen vuoden takaa - asioita ei ole mietitty. Niinpä tulos on sotkuinen ja epäselvä.
Steel Fury yrittää olla raskas panssarivaunusimulaatio. Tarkka, autenttinen ja uskottava. Periaatteessa homma näyttääkin alkuun hyvältä. Vaunut ovat hienoja ja maisemat kauniita. Pintaa syvemmälle kaivautuessaan löytyy ruostetta. Nuhjuinen pelisuunnittelu ei helpota.
Esimerkiksi jo pelin uumeniin pääseminen ja perusteiden oppiminen on tehty hämmentäväksi. Pelissä on yksi maailman kamalimmista tutoriaaleista, jonka myötä panssarivaunujen käytön opettelu on ärsyttävää, jopa pitkävetistä. Silti pelaaja jää monesta asiasta täysin pimentoon. Ohjekirjasta huolimatta pelaaminen onkin pitkään asioiden selvittämistä yrityksen ja erehdyksen kautta.
 |
| Modaajat vauhdissa. Tee-se-itse-kansa on jo tarttunut pelin antimiin. Uudet panssarit ja vekottimet monipuolistavat peliä merkittävästi. |
Perusasioidenkaan selvittämisen jälkeen kulussa ei ole kummoista voiton fiilistä. Kontrollit, panssarien reagoinnit ja ylipäätänsä pelattavuus ovat suosta. Perusasiat pystyy hoitamaan jotenkuten, mutta peli tökkii koko ajan erilaisiin typeriin ongelmiin. Esimerkiksi panssarien moottorien jatkuva sammuminen ja suoranainen tehottomuus pienissäkin nyppylöissä menevät suorastaan vitsin puolelle. Taistelutilanteessa pelaaja on helisemässä, kun vaunumiehistö tuntuu tekevän mitä sattuu ja mitä huvittaa, pelaajan komentajana antamista käskyistä huolimatta. Kiva, kun ampuja sihtailee kaukaista jalkaväkeä tai muita maaleja, kun pelaaja huutaa "TANKKI 200 METRIÄ OIKEALLA, AMMU JO SAATANA SITÄ!". Eikä se ammu. Ei, ennen kuin astut itse tykin ääreen ja ammut itse.
Monista uskottavuusongelmistaan huolimatta peli kuitenkin ansaitsee kehuja ulkoasullaan. Vaikka osaa visuaaleista ja animaatioista ei ole ajateltu aivan loppuun, niin taistelukentät ovat näyttäviä ja avaria. Maanläheinen kuvakulma ei rassaa silmiä kökköruohoillaan, vaan ympäristö elää ja viehättää. Se tuo taisteluihin kiitettävää lisäfiilistä.
Hyvä yritys
 |
| Hyvä aihe, nahkea toteutus. Hyviä panssarisimuja ei ole koskaan liikaa. Steel Fury ei kuitenkaan yllä lajityypin kirkkaimpaan kärkeen, yrityksestä huolimatta. |
Olisi hienoa, jos
Kharkovista voisi pitää täysin rinnoin. Ikävä kyllä se tekee parhaansa pelaajan karkottamiseksi alusta lähtien.
T-34 vs. Tigerissakin oli ongelmansa, mutta siinä oli ainakin pelattavuus jotakuinkin kohdallaan. Tässä laajempi realismi ja näyttävämpi grafiikka peittyvät hiivatinmoisen ongelmavuoren alle. Siitäkin huolimatta, että peli on hetkittäin hyvinkin tunnelmallinen ja jopa kiinnostava.
Suurin ongelma on silti mauttomuus. Ei tämä ole sotaa, lähinnä kahakointia.
Steel Fury vaatiikin heti ensi alkuun isoja päivityksiä. Sen jälkeen simun pelastajaksi nousevat todennäköisesti modaajat, jotka ovat jo aloittaneet pelin ruuvaamisen uudenlaiseksi. Uusia pelattavia panssareita, uusia tehtäviä, kaikenlaisia korjauksia. Vaikka Pertti Peruspelaaja ei niidenkään myötä tästä innostu, niin panssarifaneille
Steel Fury on loppujen lopuksi pelkästään hyvä lähtökohta, josta rakennetaan kunnon peli modiporukoiden palasilla.
Jukka O. Kauppinen... pysäköi Königstigerin mihin haluaa.
