Pelityyppi: 3D-räiskintä- ja toimintapelit
Julkaisija/kehittäjä: Gamecock Media Group / Spark Unlimited
Kotisivut: http://www.legendarythegame.com/
Laitteistovaatimukset: Windows Vista/XP, 2,6 GHz:n Intel Pentium 4 tai AMD Athlon, 2 Mt muistia, 9,5 Gt kiintolevytilaa, ATI Radeon X1600 tai NVIDIA GeForce 7600 GT
Testattu: Intel Core 2 Quad 2,83 GHz, 4 Gt muistia, GeForce 8800GT 512 Mt
Arvosteluversio: Myyntiversio
Muut alustat: Xbox 360, PS3

Klikkaa ja tarkista tämän pelin hinta Vertaa.fi:ssä!

Legendary on luultavasti huonoin peli, jota olen pelannut tänä vuonna. Periaatteessa on mahdollista, että päädyn pelaamaan vielä jotain tätä huonompaa peliä, ennen kuin keskiyö koittaa joulukuun viimeisenä päivänä, mutta realistisesti ajateltuna todennäköisyydet ovat puolellani.

Ennen kuin perehdytään tähän huonouteen tarkemmin, käydäänpä ensin kuitenkin pikaisesti läpi hiukan mytologiaa, niin tämän hirvityksen pelaamisesta on ollut edes jollekin jotain hyötyä. Pandoran lipas - tai oikeammin ruukku, "lipas" on sitkeä käännösvirhe - on toinen versio vanhasta kunnon kielletystä hedelmästä: Raamatun mukaan yläkerran lempeä diktaattori sanoi Aatamille ja Eevalle, että pitäkää niin maan julmetusti hauskaa täällä Eedenin puutarhassa, mutta hyvät ihmiset: omppua ette sitten syö. Kreikkalaisten parissa taas pääjumala Zeus sanoi Pandoralle ja Epimetheukselle, että oikein superhauskaa hääpäivää teille vaan, mutta tätä lahjaa ette sitten avaa.

Ja koska valaistunut suhtautuminen tasa-arvoon on tunnetusti uskonnoille erityisen ominainen hyve, molemmissa saduissa hölmö nainen äityy liian uteliaaksi ja tekee salaa tuhmia ja tyhmiä, ja koko ihmiskunta saa maksaa siitä. Pandoran tapauksessa ruukusta tulvahti maailmaan ensimmäistä kertaa kaikki mahdollinen kurja ja paha: kaamosmasennus, hyppykuppa, työstressi, sota, umpisuolen tulehdus ja Big Brother. Vähintään!

Jähmeä ja tylsä. Deckard ei ole persoonallisuudella pilattu, mutta ei se mitään, ei ole kukaan muukaan tässä pelissä.

Enivei, Legendary väittää kuitenkin, että Pandoran lipas on ensinnäkin jostain syystä kiinni (on mahdollista, että peli myöhemmin paljastaa syyn tähän, mutta suhtaudun siihen aivan yhtä skeptisesti kuin siihen, että vihaisin itseäni niin paljon, että pelaisin pelin joskus läpi, koska ennemmin kuolen). Siksi toisekseen, kun sen avaa, sen sisältä tulee inhimillisen kurjuuden käsitteen sijasta esiin erilaisia myyttisiä hirviöitä.

Tietenkin heti pelin alkuanimaatiossa pelin päähenkilö, ammattivaras Charles Deckard, menee ja avaa lippaan, joten mömmölauma pääsee valloilleen. Pelin aikana seikkaillaankin sitten niin New Yorkissa kuin Englannissakin. Peli koostu lähinnä Deckardin ampumista laukauksista, loputtomasti uudelleen ilmestyvistä hirviöistä ja kiehtovista aivopähkinöistä, kuten "väännä oven vieressä olevaa hehkuvaa vipua". Ammuskelun lisäksi Deckardilla on myös toisessa kädessään lippaan jättämä kummallinen sinetti, jonka avulla hän voi parantaa itseään, sysätä vihollisia kauemmaksi ja kerätä parantamiseen käytettävää energiaa kuolleista hirviöistä.

Tämä kaikki tapahtuu pääasiallisesti aivan liian pimeissä ja tylsän näköisissä paikoissa, joita katsellaan putkijuoksun lomassa. Ympäristöissä on välillä vähän potkua - etenkin Times Squaren valoloiste teki hetkellisesti todella hyvän vaikutuksen - mutta valitettavasti moiset ajatukset unohtuvat pian, kun pelaaja joutuu koko ajan katselemaan säälittävän näköisiä ja kehnosti animoituja hahmoja.

(Hauska anekdootti pelistä tosielämästä: pelissä on ihmissusia, jotka pomppaavat takaisin pystyyn kurmotuksen jälkeen, jos pelaaja ei silpaise hukilta päitä pois. Päädyin ampumaan erästä maassa pötköttävää sutta toistuvasti päähän, mutta se pentele ei irronnutkaan! Epäilin bugia ja yritin hakea sopivaa ampumakulmaa, kunnes äkkiä tajusin ampuvani sutta ns. alaposkiin. En siis kirjaimellisesti erottanut päätä perseestä, koska ihmissuden suttuinen tekstuuri ja jalat, jotka mörököllin kaatuessa vääntyivät luonnottomaan asentoon, hämäsivät liikaa. Hukan varsinainen pää oli tietenkin maan pinnan alla suojassa luodeilta...)

Rumaa ja kaunista, mutta etupäässä rumaa. Aina välillä Legendary näyttää jotain komeaa, joka antaa makua siitä, miltä peli voisi näyttää, jos se olisi hyvin tehty.

Pelin isoin ongelma on se, että se tuntuu tunnelmalliselta ja jännittävältä vain, jos ei ole oikeasti ikinä pelannut mitään tunnelmallista ja jännittävää. Jos vyön alla on pari oikeasti hyvää peliä, fiilis on lähinnä kiusallinen. Legendary on kuin Idolsin ensimmäisen karsintakierroksen kurjassa häpäisymielessä mukaan otetut laulutaidottomat. Kaikki on tehty säälittävän perskätisesti, eikä kiinnostusta lisää pelin tylsä ja miljoona kertaa hiihdettyjä latuja seuraava juoni, jossa ottavat yhteen maailmanlaajuiset salaiset organisaatiot, jotka hallitsevat suunnilleen kaikkea. Kuinka omaperäistä!

Peli yrittää luoda jonkinlaista ahdistavaa ilmapiiriä ripottelemalla sinne tänne kirjekuoria, jotka ovat jonkinlaisia viestejä - tekstareita kavereille ja muuta vastaavaa. Ne on toteutettu pelkällä tekstillä, ja ovat yleensä täysin naurettavia, ellei jonkun mielestä sitten ole uskottavaa, että kun demonilauma räjähtää kaduille, puolet kaupungista kaivaa esiin kännykkänsä ja kirjoittaa tekstariin, että ulkona on demoneita. Verrattuna vaikkapa BioShockin tunnelmallisiin nauhoituksiin, materiaali on kaikin puolin säälittävää.

Aluksi peli näyttää oikeasti jopa vaikuttavalta. On totta, ettei grafiikka näytä kovin hyvältä, ja etenkin savuefektit näyttävät savun sijasta enemmänkin ruudulla leviäviltä littanoilta harmailta, öh, jutuilta. Siitä huolimatta pakostakin jännittää, kun New Yorkissa hirviölaumat levähtävät kaduille, kaaos ja paniikki valtaavat alaa, maa järisee, autot lentelevät ja joka paikassa tuntuu tapahtuvan jotain mullistavan suurta! Valitettavasti tämä into katoaa viidessä minuutissa.

Ongelma piilee siinä, että valtaosan ajasta nämä tapahtumat eivät kosketa pelaajaa mitenkään: asioita tapahtuu, mutta ne ovat ns. valmiskamaa, johon pelaaja ei voi mitenkään vaikuttaa ja jotka usein eivät edes vaikuta pelaajaan mitenkään. Tällaista toki nähdään monissa muissakin peleissä, mutta tärkeä ero piilee siinä, miten nämä dramaattiset tilanteet toteutetaan.
Jos kaksi pikkudemonia, joiden päänahkoja on jo kertynyt tusinakaupalla pelaajan vyön alle, kaappaavat kantoonsa paniikissa huutavan siviilin ja suuntaavat tämän kanssa taivaalle, mutta pelaajan haulikko ei nyt teekään näille penteleille mitään, se pistää todella pahasti vihaksi: miksei aiemmin haavoittuvaista vihollista voikaan ampua, vaikka se on tuossa aivan edessä?

Maan alla on tunneleita. Niissä vietetäänkin merkittävä osa pelistä. Ahtaita viemäreitä ja katakombeja! Kuinka mukavaa.

Tietenkin peleissä on aina rajansa, mutta yksi hyvän pelisuunnittelun tunnusmerkeistä on se, että kyseiset rajat on helppo jättää huomiotta, koska pelaajan huomio suunnataan muualle. Legendaryn toistuva virhe on, että se toimii juuri päin vastoin: se nostaa rajoitukset suoraan pelaajan silmien eteen. Sen huomaa aina, kun eteen tulee alle puolen metrin este, jonka yli Deckardin hassu pikkuhyppy ei kannakaan, vaikka tosielämässä kaltaiseni peliarvostelijan leveillä istumalihaksillakin varustettu, epämääräisesti ihmistä muistuttava klöntti lämmintä muovailuvahaa ponnahtaisi moisesta esteestä yli ajattelematta sitä kahdesti.

Aivan samoin siihen on vaikea olla kiinnittämättä huomiota, kun pelaaja juoksentelee koko ajan naurettavan kapeassa ja luonnottoman tuntuisessa putkessa. Haluan tarkentaa, ettei putkimuotoinen kenttäsuunnittelu mielestäni vielä ole mikään synti: putkessahan monessa laatupelissäkin liikutaan. Ero piilee siinä, onko ränni hauska vai ei, ja ehkä vielä oleellisemmin, tuntuuko pelaajasta koko ajan siltä, että nyt juostaan pitkin jonkinlaista tiukasti rajattua, täysin keinotekoista reittiä. Legendary heittää jatkuvasti pelaajan eteen autoja, sortuvia seiniä ja muita esteitä. Ne muodostavat kapean mutkittelevan käytävän, jonka toisesta päästä tulee Deckard ja toisesta päästä loputtomasti vihollisia.

Ensiluokkainen tekoäly. Pelissä simuloidaan hyvin taitavasti useat taktiset manööverit, kuten "juokse kahden pylvään välillä, kunnes saat luodin päähäsi" ja "katso tumput suorana vierestä, kuinka viereen juossut vihollinen ampuu ystävääsi toistuvasti päähän".

Ja toki kaupan päälle lämähtää mukavasti loputtomalta tuntuva lista pikkunarinan aihetta: kun pelaaja nostaa rautatähtäimet silmille, useimpien aseiden tähtäimet liikkuvat oudosti noin sentin hypyin: jos vihollinen sattuu olemaan juuri hyppyjen välissä, kohteen haarukointi tuntuu kohtuuttoman vaikealta, vaikka tähtäämisen pitäisi helpottaa hommaa. Välillä viholliset jäävät kiinni maastoon niin, että törkätessään esimerkiksi jonkin raajan seinästä läpi, he jäävät sätkimään paikalleen spastisesti. Deckard hyppää ylöspäin ehkä 20 senttiä, mutta juostessa hyppynapin painallus heittää heeroksen silmittömän pitkälle eteenpäin salamannopeasti - onnea matkaan vain, jos laskeutumisalueen välittömässä läheisyydessa onkin seinän sijasta kuilu.

Pelillä on myös tarjontaansa nähden ihan älyttömät laitevaatimukset. Paljon paremman näköisiä pelejä on pyöritelty kevyemmillä koneilla jo vuosien ajan.

Vihollinen toisensa perään. Useimmiten tykinruokaa marssitetaan pelaajan eteen loputtomasti.

Ehkä kurjinta on, että sinänsä kiehtova myyttiteema sössitään täysin. Jos tarjolla on kreikkalaisia myyttejä ja jos jonkinlaista aarnikotkaa ja louhikärmestä, siitä pitäisi olla mahdollista saada irti jotain hyvää. Sen sijaan peli ottaa tiukan mukatieteellisen linjan puhuessaan yliluonnollisesta: sata metriä korkea, autoista sun muista koostuva golem (joka tosin on juutalainen, ei kreikkalainen myytti, mutta mitäs pienistä!) selitetään magneettikentillä ja kepitetään elektromagneettisella pulssilla. Koko prosessi käydään läpi huolellisesti mahdollisimman kuivalla tavalla, ettei pelaaja vahingossakaan pääse kokemaan minkään ihmeellisen läheisyyttä.

Halutessaan Legendarylle voi tietenkin antaa paljon anteeksi - onhan siinä paljon toimintaa ja joitain jänniäkin hetkiä. Tiedän, että monen mielestä on jotenkin väärin sanoa tällaista peliä huonoksi. En epäile hetkeäkään, etteikö moni pelaa tätä kokematta sen olevan ajanhukkaa, ja internetin reaktioita vilkaistuani tiedän, että monella foorumilla on jo käynnissä ahkerat riidat siitä, onko väärin sanoa, että tämä on huono peli. (Vinkki: ei ole.)

En oikein tiedä, mitä vastaväitteisiin pitäisi sanoa, kun kyseessä on mielestäni näin ilmiselvästi tolkuttoman hirveän huonosti tehty peli. Hyvä, että vähällä pääsee pitkälle? Mene ja tiedä. Viime kädessä synkkä tosiasia kuitenkin on, että alan tämänhetkiseen tasoon suhteutettuna Legendary alittaa riman oikeastaan jokaisella osa-alueella. Ei tämmöistä viitsi katsella, eikä sen puolesta nyt ainakaan pidä pyydellä anteeksi.

Mikko Rautalahti... huomauttaa optimistiseen tapaansa, että limbotanssikilpailuissa Legendary pärjäisi ihan loistavasti.