Jos toisen maailmansodan kuuluisimpia panssarivaunuja mietitään, niin saksalainen Tiger ja neuvostoliittolainen T-34 ovat taatusti kärkisijoilla. Ja syystä. Tiikeri oli niin pelottava vastustaja, että se herätti vihollisissaan suoranaista kauhua ja paniikkia. T-34 oli puolestaan puna-armeijan selkäranka koko sodan ajan, sillä siinä yhdistyivät hyvä liikkuvuus, panssarointi, aseistus sekä tietysti halvat rakennuskustannukset. Ei siis ihmekään, että kun Venäjän pojat rakentavat panssarivaunupelin, niin nämä kaksi vaunua nousevat päätähdiksi.
Pelin nimestä voi myös päätellä, että jatkoakin on luvassa.
WWII Battle Tanks, tästä se alkaa. Ja onhan
T-34 vs. Tiger iskevämpi nimi kuin T-34 vs. Panzerkampfwagen VI Ausführung H.
 |
| T-34 vs. Tiger kärsii huonoista suunnitteluratkaisuista. Se voisi olla upea tankkisimulaatio, mutta nyt se on usein turhauttava sotapeli, jonka tekoäly joutaisi ensimmäisenä teloituskomppanian eteen. |
Jotta pelissä olisi purevia tapahtumia, jännitystä ja tosi villejä juttuja, niin tapahtumat on sijoitettu meikäläisittäin ehkä vähän heikommin tunnettuun tapahtumakehykseen. Mutta ei vähempimerkityksiseen. Samaan aikaan kun Saksan ja Neuvostoliiton konfliktin pohjoisella rintamalla piskuinen Suomi taisteli parhaan kykynsä mukaan, niin etelämpänä käytiin tosissaan isoa sotaa.
Operaatio Bagration oli koodinimi puna-armeijan operaatiolle, jossa käytännössä tuhottiin Saksan keskinen rintamalohko ja neljäsosa Saksan armeijasta itärintamalla. Taistelu oli saksalaisille hirvittävä lihamylly. Niinpä sen valinta pelin aiheeksi onkin vähintään eeppinen ja toiminnantäyteinen tapahtumasarja. Sakuna pelaaminen on muutakin kuin punakoneen alle jäämistä - ja onhan tarjolla myös punakampanja.
Sota on odottamista
 |
| Tiikeri miettii tekosiaan. Vasen telaketju on ottanut osumaa, mutta vaunu liikkuu yhä. Ja ampuu. Kaukaisuudessa siintää täplänä venäläistankki. |
T-34 vs. Tiger on tehty pelillisesti simppelin yksioikoiseksi teokseksi. Molemmille osapuolille on yksi kampanja, joissa edetään suoraviivaisesti tehtävä tehtävältä. Tehtävät on skriptattu tarkoin, ja viholliset odottavat määrätyillä paikoillaan, tai sitten kuljeskelevat saamansa marssijärjestyksen mukaisesti tarjoamaan ihmispelaajalle viihdettä.
Vaihtelu syntyy lähinnä tekoälyn tarjoamista yllätyksistä, kun siipeilijäpanssarit suuntaavat oma-aloitteisesti havaitsemiensa vihollisten kimppuun ja innostavat pelaajaakin: "jee nyt on meininkiä, höökitään". Ja sitten vihollisten loputtua kaverit palaavat skriptinsä pariin ja unohtavat pelaajan, joka tuntee itsensä kesken tanssin hylätyksi seinäkukkaseksi.
No, ei peli näin paha ole ihan koko ajan kuitenkaan. Panssarivaunun komentaminen on toteutettu jopa verraten näppärästi. Molemmat panssarit on tiivistetty kolmeen miehistön jäseneen: ajajaan, ampujaan ja komentajaan. Pelaaja voi hoitaa jokaista duunia itse tai nakittaa niitä tekoälylle mielihalujensa mukaan.
Ainakin allekirjoittaneelle mieluisin pelitapa oli iskeä ajaja ja ampuja automaatille, ja kurkkia itse komentajan luukusta. Tällöin pelaaminen tuntui kokonaisvaltaisemmalta taistelemiselta. Esimerkiksi panssarin ohjaaminen tapahtui ajajalle annettavilla komennoilla: eteenpäin, nopeammin, hitaammin, vasemmalle, oikealle ja niin edelleen. Yksinkertaista ja tehokasta.
Ampuja toimi oma-aloitteisesti valiten ammukset ja laukoen havaitsemiaan maaleja, paitsi kun hän suostui armollisesti kuuntelemaan pelaajan määräyksiä. Se jäi kyllä vähän hämäräksi, että miksi rontti joskus tulitti mieluummin lähempänä olevaa kk-pesäkettä kuin 100 metriä kauempana olevaa neuvostotankkia. Joskus homma vain on pakko ottaa omiin käsiinsä.
 |
| Yli esteiden, hiiohoi. Raskas panssarivaunu menee mistä haluaa. |
Joku pelaaja saattaa viihtyä myös ampujan paikalla, jolloin tankin komentaja huutelee maalitauluja ja määräilee ajajaa. Monipuolinen pelattava siis, vaikka täytynee sanoa että
Panzer Elite tarjosi aikoinaan laajemman ja jännittävämmän elämyksen reilusti sujuvammin. Suosittelen etsimään tämän vähemmän tunnetun helmen Gold-painoksen. Ja pysykää kaukana siitä kaameasta konsoliräpellyksestä.
Vaikka komentelu sujuukin muutoin ihan ok, niin pelin pitkät välimatkat ottavat joskus pattiin. Ajannopeutus, mikä se on? Pelaajan on ajeltava aivan liian monessa tehtävässä pitkiä matkoja teillä ja maastossa, odoteltava kavereita ja yritettävä olla pimahtamatta. Rassaavaa.
Hyvä simulaatio, tylsä sota
 |
| Tähtäimet on tehty autenttisesti. Tykin ja konekiväärin etäisyysmittarit ja tähtäimen merkinnät mahdollistavat etäisyyden arvioinnin ja ennakon ottamisen historiallisesti tarkalla tavalla. |
Yleisesti ottaen pelin panssarivaunun mallinnukset on tehty hyvin. Vaunut näyttävät ja kuulostavat hyvältä. Maasto on karumpaa, mutta toimii riittävän hyvin pidemmillä etäisyyksillä, joilla panssarivaunut sylkevät ammuksiaan toistensa niskaan.
Tekniikka onkin toteutettu tyydyttävästi, vaikka eihän tämä silti mitenkään erityisen kaunis teos ole. Se ei kuitenkaan ole tarkoituskaan. Sisältö on tärkeintä. Ainakin allekirjoittaneesta vain pääsi melkoista narinaa, kun totesin, ettei peli suostu ymmärtämään lentotikkukokoonpanoani. Joystickin, kaasukahvan ja polkimien yhdistelmä olisi ollut erinomainen vaunun ohjaukseen, mutta lopulta täytyi tyytyä pelkästään perinteiseen hiireen ja näppäimistöön.
Pelillisesti
T-34 vs. Tiger ei kuitenkaan oikein lämmitä. Skenaariot ovat liian suoraviivaisia, liian skriptattuja ja paikoittain tylsiä. Tekoälyn typeryydet ärsyttävät ja tekevät taisteluista jopa epäloogisia. Pelattavuudessa on ongelmansa, ja välillä tuntuu siltä, että missään ei ole oikein järkeä. Edes tehtäväsuunnittelussa.
Se on sääli, sillä pelissä on oivallisiakin ideoita. Erityisesti panssarin miehistönjäsenten heittäminen automaatille tuo peliin sekä vaihtelua että helppokäyttöisyyttä, kun tekoälyäijien käskyttäminen sujuu mutkattomasti. Tankit ovat myös kauniita katsoa ja fysiikat toimivat riittävän hyvin, esimerkiksi ballistiikka on oivallista.
Olisi kuitenkin mukava, jos peli olisi suunnittelultaan toimivampi. Nyt se on vain 12:n tiukasti käsikirjoitetun tehtävän sarja, jossa pelaaja on osittain sivustakatsoja. Pelin tarjoama viihdearvo onkin melkoisen rajallinen. Simulaattorissa olisi kuitenkin ollut potentiaalia paljon enempäänkin. Nyt ei voi kuin todeta, että
Red Orchestra tarjoaa paljon menevämmän ja mielenkiintoisen panssarisodinnan. Toivoa sopii, että mukana tuleva editori löytäisi vähän taitavampien tehtäväsuunnittelijoiden käsiin.
Jukka O. Kauppinen... rakastaa saksan ääntämistä.
