On isoja ja pieniä lanseerauksia. Siinä missä PS2:n lanseeraus oli aikanaan todella iso, konsolin siirtyminen online-aikaan on käynyt vähän kuin huomaamatta. Muutaman pelikaupan ikkunassa on ollut mainoksia adapterista ja peleistä, mutta siihen se sitten on jäänyt. Ottaen huomioon miten paljon Microsoft lyö rumpua Livestään, ei tällainen piilottelu varsinaisesti vahvista Sonyn kilpailuasemia. Jotain kertoo sekin, että adapterin saaminen testiin oli usean viikon kinuamisen takana - itse asiassa uteliaisuus voitti ja kävin itse ostamassa palikan ennen kuin se ehti minulle saapua.

Mötikkä ei ole koolla pilattu. Siitä vaan Pleikkarin reppuselkään.

Itse laite ei ole mikään kummoisen näköinen kapistus, pieni mötikkä joka liitetään koneen selkään. Jostain kumman syystä siinä lukee isolla "HDD", ohjekirja selittää tämän siten että laitteen kanssa voidaan käyttää myös PS2:n kovalevyä, sitten kun/jos se joskus tänne saadaan. Tämähän tietysti on jumalattoman loogista.

Asennus ei noin muuten vaadi DI:n papereita: expansion-portin luukku vetäistään irti, laite työnnetään paikalleen ja ruuvit käännetään 5-senttisellä kiinni. Ruuvimeisseliä ei kannata käyttää, sillä rikkoo helposti muoviset ruuvit. Tämän jälkeen voikin sitten laittaa Network Access Discin sisään ja havaita, että joutuu purkamaan kaiken vielä kertaalleen. Palvelun rekisteröintivaiheessa nimittäin tarvitaan PS2:n mallinumero ja sarjanumero, jotka jäävät juuri sopivasti adapterin alle!

Muuten verkkoon pääsy sujui itseltäni ongelmitta. Käytössä oli Soneran yhteys, johon Access Disc tarjosi valmiit asetukset, sekä DHCP:n tarjoava D-Linkin palomuurilaatikko. Ainoastaan käyttäjätietojen naputtelu virtuaalinäppäimistöllä oli työlästä, mutta ohjelma tarjoaa myös mahdollisuuden tökätä USB-näppäimistö kiinni ja käyttää sitä tietojen syöttöön. Enemmän verkkopelaavalle se onkin ehdottoman suositeltava hankinta. Tiedot tallennetaan muistikortille, jota on siis syytä olla hävittämättä tai tyhjentämättä.



Central Station on PS2:n nettikäytön keskipiste. Sinne rekisteröidään pelaajanimi ja hallinnoidaan muutenkin käyttäjätietoja. Ilmeisesti postissa pitäisi tulla jonkinlainen vahvistus rekisteröinnistä, jonka jälkeen kirjautumisen voisi "vahvistaa", mutta ainakaan tämän kolmen viikon aikana mitään ei ole saapunut. No, yhteys toimii edelleen joten kiirekös tuolla. Semminkin pelit eivät näytä vaativan mitään yhtenäisiä pelaajanimiä, mikä on tietysti surku - Xboxin Gamertag ei ole mikään huono keksintö.

Noin muuten Central Stationilla on toistaiseksi aika vähän tehtävää. Tiedotteita voi lukea ja selailla listaa peleistä, jotka tulevaisuudessa tukevat nettiyhteyttä.

Pelaamiseenhan adapteri kuitenkin on tarkoitettu. Tällä hetkellä vain pelejä on tarjolla ainoastaan kourallinen. Kokeilin niistä kolmea.

Siellä se kilpuri ettii kaveriaan, vaan turha on työnsä.

Midnight Club 2 ilmestyi jo hyvän aikaa sitten, mutta sisälsi jo valmiiksi tuen nettiyhteydelle. Luonnollisestikaan tuki ei voi olla mitenkään kovin hienostunut, mutta ei sen autopelissä tarvitse kummoinen ollakaan. Peli osaa kuitenkin lukea asetukset muistikortilta ja yhdistää palvelimeen. Central Station -nimeä ei käytetä.

Sinällään hauskan ajelupelin pilaa se, ettei sitä pelaa juuri kukaan. Pelihaulla ei löydä juuri koskaan avoimia pelejä, ja itse perustettuun peliin saa odotella pelaajia minuuttitolkulla. Silloinkaan harvoin saa mukaan yli kahta muuta pelaajaa. Lisäksi menestyminen käytännössä edellyttää, että on pelannut pelin läpi, kiitos muiden pelaajien asenteen (tai iän). Kävi suorastaan nyppimään, kun itse hostasi pelin ja valitsi ensimmäisenä jonkin mukavan auton. Vastapelaajat ottivat sen kummemmin miettimättä - tai muiden valintaa katsomatta - jonkin spesiaalitykin, jota omassa listassa ei edes näkynyt, ja pyyhälsivät menemään horisonttiin kun valot vaihtuivat. Epätasainen kilpailu ei jaksa kovin kauan sytyttää.

Pum, kuolin. Pum, kuolit. Ja sama uudestaan.

Twisted Metal on pelisarja, joka jostain käsittämättömästä syystä on seurannut PlayStationia alusta asti. Jo ensimmäinen TM oli ankeaa ja yksitoikkoista autoammuskelua, jossa suurin osa ajasta kului vastustajan löytämiseen valtavalta peliareenalta. Kahdella pelaajalla se ei vielä ollut mikään ihme, mutta Twisted Metal: Black Online onnistuu hukkaamaan jopa kymmenen pelaajaa kenttään siten, että kuolema korjaa huomattavasti useammin kentältä ulosajon kuin vastustajan luotien seurauksena.

Hyvänä puolena pelaajia ja avoimia pelejä löytyy runsaasti. Tämä aiheutunee siitä, että peliä myydään edullisesti nettiadapterin kylkiäisenä. Näin ollen Twisted Metalin kanssa vierähtikin ihan hyvä tovi, kunnes sen itseään toistavuus ja yksioikoisuus sai voiton uutuudenviehätyksestä. Aloittelijaystävällinen peli kyllä on, aivan nollaharjoittelulla vein hollantilaisia vastustajiani 6-0. Aseita ja ajoneuvojakin löytyy runsaasti kokeiltavaksi, mutta perusongelmaa ne eivät poista: peli perustuu siihen, että ajetaan eteenpäin ja tulitetaan, aina silloin kun ei olla eksyksissä. Jos se jaksaa huvittaa, siitä vaan.

Tulita kun vielä voit - kohta tulee sala-ampujan laukaus.

SOCOM: U.S. Navy SEALs on se peli, jolla PS2:n nettiominaisuuksia on voimakkaimmin markkinoitu. Sekin ehti jo ilmestyä muutama kuukausi sitten, mutta vasta nyt tarjotaan mahdollisuutta osallistua online-taisteluihin. Lisähärsykkeenä on mukana USB-kuulokemikrofoni, joka paitsi tarjoaa mahdollisuuden keskusteluun muiden pelaajien kanssa myös tunnistaa puhetta hämmästyttävän hyvin. Ja tietenkin näyttää tosi ammattimaiselta. Saapa sen myös kiinni tietokoneeseen, ainakin WinXP tunnisti laitteen ilman sen kummempia ajureita.

Yksinpelinä SOCOM on kovinkin taktista hiippailutoimintaa, jossa kannattaa vähän miettiä mitä tekee ellei halua kuulaa kalloonsa heti tehtävän alussa. Moninpelissä tämä meininki ei kuitenkaan jatku - kyseessä on varsin suoraviivainen rymistely varsin Counter-Striken hengessä. Terroristit puolustavat vankeja, SOCOMit yrittävät vapauttaa. Ainoana merkittävänä erona on, että kuolema tulee kerrasta ja erä loppuu, kun toisella puolella ei ole enää tappelijoita. Aloittelijan kannattaa siis hakeutua "Beginners only" -peleihin, sillä muuten noin 10 sekuntia kestäviin eriin turhautuu erittäin nopeasti. Pitemmän päälle taidot toki karttuvat, ja SOCOM onkin ehdottomasti paras PS2:n online-peli tähän mennessä. Tosin miten paljon sanottu se on, on sitten vähintään makuasia.



Ensivaikutelma PS2 Network Adapterista ei valitettavasti ole kovin kummoinen. Olen nyt pelannut yhteensä kolmella konsolilla verkossa, ja näistä vain Sega Saturn oli alusta asti tätä kömpelömpi. Edellinen verkkokokelas Dreamcast oli sentään varustettu kunnon peleillä joiden kanssa aika kului nopeasti, olkoonkin sitten että yhteys oli hidas ja kallis. PS2:n hyödyksi onkin ehdottomasti laskettava, että yhteys sinällään ei maksa pelaajalle mitään, toisin kuin Xbox Live. Tosin ilmaisuus myös näkyy. MS:n konsolille on jo vaikka mitä verkkohupaa, vaikka Liven julkaisu Suomessa on vielä parin viikon päässä. Näiden muutaman pelin takia ei kenenkään kannattane vielä pennosiaan kauppaan kantaa, sillä esimerkiksi PC:n ilmainen Wolfenstein: Enemy Territory tarjoaa julmetusti kestävämpää hupia kuin SOCOM parhaimmillaankaan. Mutta jos Sony saisi aikaiseksi vaikkapa Gran Turismo -tasoisen online-ajopelin, GTA-tyylisestä moninpelihävityksestä puhumattakaan, voisi asiaa harkita uudestaan.

Mikko Heinonen
Peliplaneetta.net